Terhi Törmälehto: Taavi. 298 s. Otava 2021.
”Mun isäin oli sotamies ja nuori kauniskin, / Jo viisitoistavuotisna hän astui rivihin. / Tiens’ aina kulki kunniaan, / iloisin mielin kärsi vaan”. Nämä Runebergin ”Sotilaspoika”-laulun sanat tulvahtivat mieleeni lukiessani kainuulaislähtöisen Terhi Törmälehdon toista romaania Taavi, sillä hänen isoisänsä Taavi Törmälehto karkasi talvisodan syttyessä 17-vuotiaana vapaaehtoisena rintamalle. Törmälehdon teos on romaani, historiallinen ja dokumentaarinen, paljastava ja lyyrinen. Se on rehellisen avoin tilitys myös pitkistä menneisyyden vaietuista varjoista.
Taavi käy talvisodan kunniakkaasti. Ruusa-äiti kaipaa ja suree poikaansa. Kun vielä ei olisi tarvinnut lähteä ja lähti kuitenkin. Välirauhan aika. Sota tulee jatkumaan. Ajatus ei anna rauhaa Ruusalle, joka odottaa poikaansa kotiin. Puolitoista vuotta on kulunut Taavin lähdöstä ja jatkosota on alkanut. Talvisodan legendaarinen osasto Hiipijä on palannut. Taavi on taistelija, toiminnan mies. Sota on hänen kotinsa ja kutsumuksensa. Vain se tulee määrittämään hänen loppuelämänsä.
Romaanissa eletään myös toista tasoa, heinäkuuta 1967 Göteborgissa, missä Taavi on levyseppähitsarina telakalla. Hän hitsaa liitoksia laivoihin eri puolille maailmaa. Hän on ylpeä liitoksista; millaisia myrskyjä niiden onkaan kestettävä. Ne ovat kuva hänen sisimmästään ja ajattelustaan. Hän on särmikäs, äkkipikainenkin.
Taavi on 19-vuotiaana sankari, Mannerheim-ristillä silattu. Hän suojasi konepistoolilla haavoittuneiden evakuointia ja valtasi yksin vihollisen pst-tykin. Lähes samaan syssyyn hän myös tuhosi useita vihollispesäkkeitä. Terhi Törmälehto ei kyseenalaista isoisänsä sankaruutta, mutta hän kyselee sodan etiikan perusteita, joissa pahuus ja pyhyys muodostavat liiton. Vihollinenkin on ihminen, tunteva ja kokeva, mutta sellaista ei sanota ääneen. Ruusa-äiti rukoilee myös heidän puolestaan.
On myös kolme vuotta nuorempi Veikko-veli. Hän piirtää taidokkaita lintukuvia ja ajattelee Taavia sodassa. Marraskuussa 1943, pelko sydämessä Ruusa-äiti lähettää toisenkin poikansa sotaan. Ei hän ajattele sankaruutta vaan sodan mielettömyyttä, että se pian loppuisi. Ei hän tahtoisi olla juhlitun sotasankarin äiti, maan hiljainen vain.
Veikosta ei tule sankaria. Alokasleirillä häntä kiusataan Taavin saavutusten vuoksi: ”Ne kysyivät, aionko olla sankari. En edes tiedä, miten sitä oltaisiin.” Veikko kuolee, mutta häntä ei lasketa sankarihautaan. Kuolinsyy jää epäselväksi. Alkoholimyrkytys? Itsemurha?
Taavin varjo on ruotsalaismiehen puukotus Göteborgissa. Törmälehto kirjoittaa: ”Kun tappaa ruotsalaisen kadulla, seuraa suuri hiljaisuus. Tänä iltana pappi ei jaa ehtoollista, komentaja kehuja, runoilija lohtua. Ei täällä ole pappia. Ei komentajaa, ei runoilijaa. Tänä iltana Taavi et kirjoita päiväkirjaa, et kirjettä.” Tämän asian kanssa Taavi on yksin elämänsä loppuun saakka. Siitä ei kerrota kirjoissa eikä kysellä haastatteluissa. Vain Taavi yksin kantaa sen taakan. Vaienneena, raskain mielin.
Tämä on romaani sodasta, mutta ei sotaromaani. Tämä on ihmisen mielen tilitys siitä, mitä sota on nähtynä niin sotilaan kuin äidinkin silmin. Tämä on romaani veljeksistä, joista toisesta tuli sankari, toisesta ikuisesti unohdettu, vaikka poikosena yhdessä koettiin niin monet mehtuureissut ja muut seikkailut. Terhi Törmälehto kirjoittaa intensiivistä ja runollista tekstiä, vaikka aihe on raskas. Jo tässä vaiheessa Taavia voi sanoa yhdeksi vuoden kirjalliseksi tapaukseksi.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
