Spedeilyn ydin

Aleksis Delikouras ohjaa mallikkaan henkilökuvan Pertti ”Spede” Pasasesta. Suomalaiselle henkilöelokuvalle poikkeuksellisesti päähenkilö Pasasesta luodaan paikoin irvokas ja vastenmielinen karaktääri.

Vastoin ennakko-odotuksia elokuva on surumielinen, paikoin jopa eksistentialistinen pohdinta Pasasen luonteesta ja sisäisistä ristiriidoista. Minka Kuustosen näyttelemä Pirjo ”Pirre” Pasanenon käsikirjoituksen myötä hyvä heijastamaan Pasasen ailahtelun sietämättömyyttä. Kuustonen osoittaa, että osaa naamioida häpeän ja alistuneen roolinsa vivahteikkaasti.

Riku Niemisen Spede on ääliö, vittumainen ja äksyilevä. Nieminen pysyy roolissaan ja luo hahmostaan vastenmielisen hahmon. Voin vain arvailla, kuinka hankalaa kohtauksien välillä roolin kannatteleminen on ollut Niemiselle. Pikkusieluinen manipuloija on uhmakas, mutta katsojalleen tempauksineen paikoin säälittävä ihmisraunio.

Vesa-Matti Loirin karisman pauloittaa Aku Sipola. Niin Sipola kuin Nieminenkään eivät sorru liialliseen imitointiin vaan luottavat käsikirjoituksen dialogiin ja ryhdikkääseen näyttelijäntyöhön sopivalla volyymilla. Ei ylilyöntejä, ei liikaa hötköilyä. ”Nimittäin”- ja ”eh”-alkuisia repliikkejä kuullaan harvakseltaan, mihin olenkin alkujaan tyytyväinen.

Lauri Tilkanen luo vastavoiman Pasanen–Loiri-kaksikolle kelvosti Mikko Töyssyn Simo Salmisen jäädessä taustalle. Elokuva luottaa katsojan tietämykseen hahmoista: Kalle Holmbergiätai Kari Sohlbergiä ei tarvitse erikseen rautalangasta vääntämällä esitellä. 1960-luvun kuka kukin on -galleria Juiceineen on monitahoinen ja hienosti harkittu. Sivurooleista Taneli Mäkelän Eino S. Repoon kerrassaan mainio roolitus.

Delikourasin elokuva on valinnoiltaan yllättävän taiteellinen. Proleptiset eli ennakoivat välähdykset kohtausten päätöksestä ovat virkistäviä. En voisi kuvitella, että Timo Koivusalon pömpöösi kantaisi Speden osalta, en voisi nähdä, että Aleksi Mäkelä olisi osannut moisia elokuvallisuuksia edes ajatella.

Antti Heikkisen käsikirjoituksessa realistisuus on keskiössä. Henkilöpalvonnalle ei ole sijaa. Uuno Turhapuroakin pantataan yllättävän kauan. Reilusti yli tunnin kohdalla Sipola saa ansiokkaasti vangittua Loirin turhautumisen resuiseen klovniinsa. Speden pakkomielle valjastaa Loiri kapeaan rooliinsa kaatuilevana koomikkona on ajatuksena inhottava, mutta valkokankaalla lopulta selittelevä.

Lavastusta ihailen. Siihen on panostettu. Spede Show’n sketsikohtaukset ja elokuvien kulissit ovat vaatineet lavastustiimiltä kovan ponnistuksen matkimisessa ja toteuttamisessa. Vaatetus, meikit ja kampaukset ihastuttavat. Ajankuva on vangittu, ja tuotantobudjetissa tämä on taatusti rivi suuria numeroita.

Rööki röyhyää tiheään, kuvauspaikoissa ja studiokohtauksissa on kivasti hässäkkää ja kaaosta. Pohjan tähteet -elokuvan kuvaukset klaffivirheineen ja jälkiäänitysjupakoineen ovat kiva lisä. Ere Kokkosen tiuskima ”kuvien hierarkia” toteutuu elokuvassa.

Koreografioihin sketsi-imitaatioissa on niin ikään nähty vaivaa. Rauhallinen, ehjä kokonaisuus lavasteineen on ammattiosaamisen näyte.

Tuomas Marjamäen Pasas-elämäkertakirjallisuuteen on paneuduttu ja Spedestä saadaan aikaiseksi kulmikas, joskin tunnistettava kuumakalle. Reilu valinta on, ettei ilkeillä tai mässäillä: osoitetaan vain, että tällaiset ihmisrauniot meitä hauskuuttivat muinoin.

Elokuvan kritiikiksi on mainittava pituus. Vaikka juoni etenee, tietty ennakoinnin tunne on alati läsnä. Tunnin kohdalla tulee pohtineeksi, miten juonen kaari saadaan taivutetuksi päätökseensä. Kun loppu lopulta raukeaa, elokuvan kokonaisuudesta jää hiukan halju kuva. Päivä elokuvan näkemisen jälkeen mielessä on muutama kohtaus, ei muuta.

Yritän miettiä, mitä elokuvalta jään kaipaamaan. Täydellinen onnistuminen se ei ole onnistuneesta roolituksestaan huolimatta, mutta epäonnistuneeksikaan en sitä näkisi. Täytyy ihan rehellisyyden nimissä myöntää, että ennakko-oletus kun oli tällä kertaa täysin väärä, niin yllätyksellisyys kohottaa elokuvaa keskinkertaisesta aivan kelvoksi henkilökuvaksi.

Turhaa kumartelua ei nimikkohahmolle suoda, joten turhaapa tällekään elokuvalle mitään ylidramaattisia kumartelujakaan on antaa. Ilahduttavaa, että ääliöitä ihmisiä osataan 2020-luvulla kuvata ääliöinä. Muutama Jussi-palkintohan tällaisesta realistisuudesta on noudettavissa.