Kilpajuoksu Kuusamoon

Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille. Otava 2020.

Kuulun niihin lukijoihin, joiden mielestä fantasia on parhaimmillaan silloin, kun romaanin maailmassa on sopivassa määrin tuttuutta ja yhtymäkohtia todelliseen elämään. Tämä ehto toteutuu mainiosti kuusamolaissyntyisen Briitta Hepo-ojan teoksessa Sydämiä seireeneille, joka jatkaa Topelius-palkinnolla huomioidun Suomea lohikäärmeille –kirjan tarinaa.

Romaaneissa eletään 2000-luvun vaihtoehtoisessa Suomessa. Maa on jakautunut kahtia kuningattaren hallitsemaan Etelä-Suomeen ja itsehallintoalue Botniaan. Pohjoista osaa pidetään etelässä takapajuisena ja pelottavana, eikä rajaa pääse ylittämään kevein perustein.

Tiukka raja piirtyy myös ihmisten välille. Periytyvistä etuoikeuksia nauttivat aateliset ja vaatimattomissa oloissa elelevät aatelittomat pysyttelevät omissa porukoissaan. Yhteiskuntaluokkien välinen kuilu on leveä, eikä sitä juuri ylitetä.

Epäsäätyinen ihastus kuitenkin puhkeaa tavispoika Timin ja ritarisukuun kuuluvan Lynxin välille. Orastava suhde ei ehdi alkua pitemmälle, kun kuvioon sotkeentuu noita. Suhdedraaman lopputuloksena Tim menettää muistinsa ja Lynx ritariarvonsa.

Jatko-osassa perheestään karkotettu Lynx lähtee Botnian puolelle etsimään noitaa, joka voisi loitsia Timin muistin takaisin. Tytön perään pohjoiseen suuntaa myös Lynxin sisko, luutnantti Fox. Retkiporukkaan kuuluvat vielä sukulaispoika Franz sekä Tim ja tämän kuolleista palannut vanha tyttöystävä Astrid.

Roadtrip etenee sekä Lynxin että häntä jäljittävän seurueen osalta vaaroja väistellen. Kauheuksia riittää: petollisia seireenejä, tieltä löytyviä verisiä sydämiä, rantavedessä vaanivia vetehisiä. Uhkaa tulee myös sisältäpäin. Tuonpuoleisen porteilla käyneellä Astridilla on selvästi jotain salattavaa.

Tärkeäksi hahmoksi Lynxin ja Timin rinnalle nousee nyt Fox, jonka näkökulmasta osa luvuista on kerrottu. Ratsuväessä työskentelevä, sotilaallisen jämäkkä Fox on kiinnostava hahmo, joka mieluummin ottaa luodin sääreen kuin rikkoo ritarien käytöskoodeja.

Keskeinen, jopa ratkaiseva rooli on Timin lemmikkilohikäärmeellä. Tim on yrittänyt opettaa otukselle suomea, mutta huonolla menestyksellä. Seikkailun tuoksinassa kuitenkin osoittautuu, että lohikäärme osaa ilmasta itseään puhumista hienovireisemmällä tavalla.

Jo tarinan aloitusosa aiheutti vastustamatonta ahmimista, mutta Sydämiä seireeneille on ehkä vielä vetävämpi. Hepo-oja osaa annostella jännitystä ja juonen käänteitä sopivassa rytmissä. Toimintaa on paljon, mutta ainakin itseäni haukotuttavia kamppailukuvauksia vähän.

Viehättävää on myös se, miten samoilu läpi metsäisten erämaiden tuntuu lukijan aisteissa asti. Hieno on esimerkiksi kuvaus vierailusta Julma-Ölkyn jyrkänteellä asuvan noidan luona.

Suomea lohikäärmeille –kirjan keskeinen teema on eriarvoisuus ja eri ryhmiin kuuluvien ihmisten ymmärtämättömyys ja ennakkoluuloisuus toisiaan kohtaan. Samaa teemaa käsitellään toisessakin osassa, mutta sen rinnalle nousevat nyt pohdinnot identiteetistä ja oman paikan löytämisestä. Entisen elämän puitteet taakseen jättänyt Lynx joutuu miettimään, kuka oikein on ja miten elämää eletään, kun selkänojana ei enää ole ritariperheen tuki ja varallisuus.

Kaltio – Kirja-arvio

Nykyaikaa etsimässä

Kirjat Verkkoartikkeli 5/2021

“Ajan kulttuuriset kuilut ja sosiaaliset ristiriidat osoittautuvat hedelmällisiksi. Niittykin käppäilee yliopistolla tummassa puvussa kravatteineen, mutta panee siviilissä päähän kahdet peiliaurinkolasit, toiset silmilleen, toiset lakin lipan päälle.” M. A. Nummisen Helsinkiin arvioi Juhani Rantala.

Sompasenvuoma

Kannessa 5/2021

Kansikuvassamme seisoo vielä värjäämättömän tekstiiliteoksensa kanssa norrbottenilainen Ida Isak Westerberg. Valmis teos oli mukana Young Arctic Artists 2021 -näyttelyssä (ks. […]

Kaltio – Pohjoinen kulttuurilehti

Saamelaisten jäänteet ja kirkon rooli

Ajankohtaista Verkkoartikkeli 5/2021

Tänä vuonna kansallismuseo on palauttanut Inarin Siidaan suuren määrän aikoinaan pohjoisesta Helsinkiin vietyä esineistöä. Noin 30 vuotta sitten alettiin palauttaa 1900-luvun alkupuolella saamelaisten haudoista “tieteen” nimissä ryöstettyjä luita. Erva Niittyvuopio on tutkinut Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin arkistosta, mikä oli kirkon rooli hautojen tyhjennyksessä.