Routa Company: Spoon River antologia. Ensi-ilta Kajaanin Generaattorissa 1.4.2022.
Perustuu Edgar Lee Mastersin runoteokseen.
Koreografia Jouni Järvenpää; tanssi Ella Posti, Alina Sakko ja Maija Viipuri; valot ja lavasteet Jari Haavikko; puvut Soile Savela; musiikki King Crimson: Red (1974); ääniohjelmointi Anssi Laiho.
Ajatus on kiehtova.
Otetaan 107-vuotias amerikkalaisen kirjallisuuden suurteos, laaditaan siitä koreografia 48-vuotiaaseen progeklassikkoon ja pannaan kaksi-kolmekymppiset tanssijat tekemään niistä kokonainen nykytanssiteos.
Syntyy Spoon River antologia, aprillipäivänä ensi-iltansa saanut kajaanilaisen Routa Companyn uusin tuotanto, ja mielenkiintoinenpa syntyykin.
En tiedä, ketkä yrittäisivät niin vimmatusti tehdä mahdottomasta mahdollista kuin nykytanssijat, ja sellaisesta teoksesta nytkin on kysymys. Edgar Lee Mastersin runoelma ei nimittäin ole mikään pikkujuttu tai vaikkapa luontoa maalaileva runoteos, vaan se käsittää 244 kuvitteellisen Spoon Riverin pikkukaupungin vainajaa ja hautausmaan asukasta ja heidän itse laatimaansa hautakirjoitusta.
On tietysti selvää, etteivät koreografi Jouni Järvenpää tai tanssijat Ella Posti, Alina Sakko ja Maija Viipuri voi mitenkään edes kuvitella luonnehtivansa kaikkia tai edes osaa kuolleista spoonriveriläisistä. Työryhmä onkin tarttunut teokseen toisin, tai oikeastaan yllättävän uskollisena alkuperäisteokselle: kiinnostavilla ja traagisilla yksittäisillä tarinoilla ei ole mitään merkitystä, mutta sillä on, että vainajat puhuvat tai tässä tapauksessa tanssivat juuri meille elossa oleville kaupungin asukkaille. Meidän on hyvä kuulla heidän tarinansa ja ymmärtää, että joskus aikoinaan hekin olivat osa tätä yhteisöä ja ovat sitä edelleen, vaikka meidän on niin helppoa unohtaa heidät viimeisille leposijoilleen.
Esityksen loppupuolella asia konkretisoituu, kun tanssijakolmikko pysähtyy ja tuijottaa meitä Spoon Riverin asukkaita vaiti ja paikallaan muutaman minuutin ajan. Siinä on aikaa miettiä mustasukkaisuusdraamoja, oikeustalon polttoa, abortteja, vararikkoja ja siellä täällä pilkahtelevaa iloa.
Minulle Edgar Lee Mastersin kirjoittamat kaupungin asukkaiden omat muistosanat ovat siellä täällä pilkahtelevasta humoristisuudestaan ja vainajia kunnioittavasta peruslämmöstään huolimatta enimmäkseen synkkiä. Ne ovat täynnä pettymystä elämään, kipeitä sattumuksia, väärin ymmärtämistä, heitteille jättämistä ja salaisuuksia, joita kenenkään ei pitäisi tietää. Esityksessä tämä korostuu tavalla, jolla tanssijat ovat lavalla enimmäkseen tiukan ilmeettöminä niin, että ne kaksi tai kolme hymyä varmasti erottuvat.
Kuolemassaan vainajat ovat ja liikkuvat pääasiassa yksin. Kun heidän muistonsa kuljettavat heidät menneeseen, tanssijatkin ottavat toisiinsa kontaktia. Yksi osa esitystä olemme todellakin me katsojat, joita vainajat suomalaisen marssilaulun kornien sanojen tapaan katsovat mullasta maan kuin isät poikiaan.
Esitys lähtee liikkeelle verkkaisesti. Tanssijat kiertävät lavastaja Jari Haavikon luomia, hautakiviä ja ruumisarkkuja muistuttavia sisältä valaistuja laatikoita. Viipuri ja Sakko liikkuvat ikään kuin tutkien maata, johon heidät on laskettu. Postin tehtäväksi jää näytellä kyljelleen kumottuja patsaita, joiden jalustoiksi Haavikon laatikot hienosti asettuvat.
Ääntä ei alkuun ole lainkaan, vain tanssijoiden tuottamia naksahduksia ja huokauksia ja purukumin vätkyttämisestä irtoavaa tuttua rytmiä. Kun King Crimsonin musiikki lopulta alkaa soida, se tulee kumman hiljaa ikään kuin korostaen varovaisuutta, jolla vainajat kömpivät esiin meidän muistoistamme.
Loppu onkin sitten äänen ja liikkeen hurmaavaa loistoa. Proge soi juuri niin kovaa kuin sen pitääkin soida ja tanssijat innostuvat villiin menoon aivan niin kuin ikikahleistaan irtautuneiden olentojen uskoo tekevän, tai ei ehkä sittenkään hautausmaa asukkaiden, vaan Lee Mastersin teoksen epilogin esittelemien Belsebubin, Lokin ja Jogarindan.
Sitten, yhtäkkiä: matka on lopussa. Tunti on kulunut. Miten mitätön aika se onkaan ikuisuuden rinnalla. Miten turhaa pyytää anteeksi niiltä, jotka ovat jo menneet.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
