Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Zodiak Finland: Naurun varjolla. 88 min. K-7.
Ohjaus Reetta Aalto, käsikirjoitus Anna Ruohonen. Pääosissa Elene Leeve, Ernest Lawson, Joonas Saartamo ja Aino Sirje.
Ensi-ilta 20.11.2020.
Reetta Aallon ensimmäinen yksinohjattu kokopitkä Naurun varjolla paneutuu stand up -komiikan maailmaan. Elena Leeve näyttelee koomikoksi heittäytyvää aloittelijaa, joka kohtaa elokuvan aikana stand up -komiikan alustuksen, nostatuksen, lavakuoleman sekä punchlinen. Ohessa käsitellään myös suomalaisen komiikan maskuliinisuuden dominanssia, voimaantumista naisena ja itsensä etsimistä.
Elokuva on kerrottavissa stand up -komiikalle otollisena kolmiosaisena rakenteena: alustus, rakentaminen ja punchline. Perehdyttäköön tällä rakenteella elokuvan sisältöön ja lisättäköön loppuun lavakuolema, eli sellainen kohta, jolloin koomikko lavalla jäätyy ja kokonaisuus lässähtää.
Alustus
Työhönsä leipääntynyt käsikirjoittaja päättää kokeilla siipiään stand up -komiikan maailmassa. Alku on juuri niin kivikkoinen, mitä uranvaihto antaa ymmärtää. Komediennea näyttelevä komedienne Minna Kivelä opastaa untuvikkoja koomikkoja alan saloihin.
Jenkkihenkinen ”vaikeuksien kautta huipulle” hapuilee ja sisältää muutaman turhan hitaasti antavan alustuksen. Elokuvan alku on väkinäinen hitaudessaan ja sisältää kiusallisen paljon aiemmin nähtyä niin juonellisesti kuin kuvakerronnallisesti.
Rakentaminen
Neljä aloittelevaa koomikkoa lähtee kiertueelle, joka huipentuu tv-esiintymiseen. Koomikkoseurue muodostuu Elena Leeven pääosan lisäksi sovinistisia vitsejä suoltavasta Joonas Saartamon kärttyisestä hahmosta, Ernest Lawsonin tummaihoisuuteen nojaavasta reippailijasta sekä Aino Sirjen muunsukupuolisesta kärkkäilijästä. Hahmot jäävät kapea-alaisiksi ja toistavat ”vitseinään” vain ja ainoastaan stereotypioitaan.
Koska Elena Leeven esittämä hahmo on 35-vuotias sinkku, ei liene kenellekään yllätys, että hänellä on sutinaa vähän kaikkiin suuntiin tai ainakin hän saa huomiota kaikista suunnista. Kun tähän kaikkeen lisätään vaivaannuttavia morkkisoksenteluja sekä huonoa nousuhumalan ja flirtin näyttelemistä, ei puhuttane mitenkään omalaatuisista aihioista.
Elokuvan keskikohta on väkinäinen hitaudessaan ja sisältää kiusallisen paljon aiemmin nähtyä niin juonellisesti kuin kuvakerronnallisesti.
Punch-line
Elokuvan komiikasta vastaavat pitkänlinjan stand up -taiturit Iikka Kivi, Tomi Haustola sekä Jamie MacDonald. Ammattikoomikoiden vitsit jäävät ohuiksi osin hahmojen esittämän amatöörimäisyyden kautta. Ajoitus ei toimi, arkkityypit ovat läsnä vitseissä. Käsikirjoittajana toimivan päähenkilön oivallukset ovat sentään jokseenkin syvällisiä, mutta arkkityyppinen macho-karaktääri Joonas Saartamon esittämine anoppivitseineen jää heitteille kapea-alaisuudellaan.
Jos ja kun jotain positiivista on nostettava, niin elokuvan kuvasto 2020-luvun taitteen hotellikäytävistä ja anniskelupaikoista on elävä. Nuhjuisuus ja arkisuus jättää ajasta dokumentaation. Myös neljän kaupungin still-kuvat ovat onnistuneita.
Mutta elokuvan loppu on väkinäinen hitaudessaan ja sisältää kiusallisen paljon aiemmin nähtyä niin juonellisesti kuin kuvakerronnallisesti.
Lavakuolemat
Vitsit eivät kanna edes sen vertaa, että niillä olisi pressinäytöksessä kerätty hymähdyksiä saati naurunremakoita. Elokuva ei siis nähtävästi ole komedia, mutta varteenotettavasta draamastakaan ei voitane puhua, kun juoni on ohut ja ennalta-arvattava.
Elokuva sisältää outouksia: jatkuvasti päiväsaikaan tehtävät stand up -keikat, yhtenäinen lava-asustus koomikoilla sekä muodolliset kättelyt ennen setin aloittamista ovat tahattoman koomisia. Samanlainen tahaton komiikka leimaa koko elokuvaa. Erityismaininnan virttyneisyydellään saa peräti kahdesti käytetty lavakuolemaefekti sydämenlyönteineen, hikipisaroineen ja kohinaäänineen.
En myöskään ole ikinä aiemmin nähnyt Saartamon esittämän hahmon tapaista stand up -koomikkoa, joka joutuisi yleisölle selittämään vitsinsä punch-linea hokemalla anteeksipyytelemällä yleisölle, että kyseessä oli vain ”vitsi, vitsi”.
Elokuva onkin kokonaisuudessaan väkinäinen hitaudessaan ja sisältää kiusallisen paljon aiemmin nähtyä niin juonellisesti kuin kuvakerronnallisesti. Koomiikasta ja koomikoista kun on olisi luullut saaneensa irti muutakin kuin tylsistyttävän puolitoistatuntisen.
Kirjoittaja on tehnyt satunnaisia stand up -keikkojaan häissä, hautajaisissa ja syntymäpäivillä. Hän on muutamia kertoja myös esiintynyt open mic -klubeilla.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.