Taidepalkintopuhe

Esitetty 24.11.2021 Voimala 1889 -ravintolassa

Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun taidetoimikunta jakoi vuoden 2021 taidepalkinnon muusikko Jukka Takalolle. Palkinnon suuruus on 10 000 euroa. ”Paikallisidentiteetin vahvistaminen kulttuurin keinoin on Haukiputaan Martinniemen kyläyhdistyksen aktiivijäsen Takalolle ’maakisen merkityksellinen missio'”, taidetoimikunta toteaa perusteluissaan.
Jukka Takalon tilaisuudessa pitämä puhe julkaistaan myös painetussa Kaltiossa 6/2021.

Aloitetaan tärkeimmästä, eli muistomerkistä. Asiahan on tullut minulle syksyn mittaan ajankohtaiseksi, kun olen auttanut isääni hautakiven suunnittelussa. Kävi nimittäin niin, että äitini menehtyi aiemmin syksyllä. Kaiken katoavaisuutta on tullut mietittyä.

Omaa katoavaisuutta heräsin mietiskelemään kyllä jo muutama vuosi sitten. Oma taiteeni, esiintymiset, tapahtumat ja muu, ne kaikki ovat kovin hetkellisiä tuokioita. Sellaista ainutkertaista muistojen aikajanalle jäävää tähtipölyä.

Laulut ja videot, ne on ykköstä ja nollaa tietoverkoissa, jotka kyykkäävät ensimmäiseen aurinkomyrskyyn. Vinyylit, CD:t, kasetit ja kirjoihin painettu teksti palaa tai vähintään hapertuu sadassa vuodessa. Mitä meistä jää?

Palkintosummalla saisi kyllä jonkinlaisen veistoksen hankittua. Pitäisiköhän ottaa yhteyttä Kuusamon opistoon, jossa voisivat tehdä metallipatsaan kesäkurssilla? Muistaakseni neljällä tonnilla olisi saatu teetettyä Maakisen Martinniemen rannalle pronssinen merenneito.

Martinniemeen kyllä tarvittaisiin sahamuistomerkki. Oulustakin puuttuu ilmakitarapatsas. Tai onhan meillä jo tuossa tukeva jalusta, kaupunginteatterin päärakennus, jonka yläpuolella satametrinen ilmapatsas pojottaa. Pitää vain katsoa ja uskoa riittävästi, jotta se näkyy, tai tehdä se näkyväksi lisätyn todellisuuden sovelluksilla. Martinniemen sahan piippukin siellä edelleen törröttää, vaikka se ei ole ollut näkyvissä vuoden 2017 moukaroinnin jälkeen.

Mutta on Oulussa näkyväkin ilmakitarapatsas: Martti Aihan ”Futura” sisältää muodoissaan aivan selvästi ilmakitaristin figuurin ja liikkeen. Se pitäisi sijoittaa jonnekin torille betonibrutalismin kylkeen. Maailmalta tulevat ilmakitaraturistit saisivat tapailla sointujaan sen vierellä selfieissä ja taustalla siintäisi kaunis jokisuisto.

Mutta eipä tässä mitään muistomerkkejä itselle kaipaa. On uskomattoman hienoa, että saa tunnustusta jo elinaikanaan. Ja kun tunnustus sisältää yhteisen sopimuksemme mukaisia vaihdannan välineitä, koen saaneeni selkeän kehotuksen jatkaa valitsemallani tiellä. En aio ostaa yhdensuuntaista lentolippua Tahitille, vaikka sitä joku saattaa salaa toivoa.

Piti puhua suomalaisesta kulttuurista. Meidän tarinoista. Tarinoiden välittämisestä meille ja kauemmas muualle.

Se, että tehdään taidetta meidän tarinoista ja maisemista, on hienoa, mutta se ei aina riitä.
Tämä taiteen keinoin näkyväksi tehty pitää tehdä vielä uudestaan näkyväksi ja tallentaa. Sekin on tavallaan taiteellista toimintaa se näkyväksitekeminen, media. Kuten äänilevy on lauluntekemisen ja orkesterin esityksen näkyväksi- tai kuuluvaksitekemistä. Striimit, podcastit ja tallenteet. Suoratoisto ja online-media. Meidän on otettava ne kaikki haltuun. Jos tämä ei ole omissa käsissä, tekomme ovat pölyä tuulessa, lietettä virrassa, menneen talven lunta. Unta.

Taiteen keinoin näkyväksitekemisen näkyväksitekemiseenkin tarvitaan taiteilijoita ja kulttuurin ammattilaisia. Käsikirjoituksia draaman kaariin, kuvausta komppiksineen, äänikerrontaan, välittämiseen. Se on tanssia sähköisellä aikajanalla. Omalla äänellä. Meidän äänellä.

Kaikkea ei tarvitse tehdä uudestaan ja aina itse. Yhteistyö! Olemassaolevia medioita pitää vain kannustaa ja saada suopeammiksi taiteelle ja kulttuurille, vaikkei niille ensimmäisellä kvartaalilla voittoja vielä tulisikaan. Neljännesvuosisadan kvartaalilla kulttuurin satoa jo korjataan enemmän, kun koko yhteisön elinvoima kuitenkin lopulta perustuu kulttuuriin.

Tämä kaikki on politiikkaa, jota voi parhaiten tehdä tekemällä merkityksellistä taidetta, joka koskettaa meitä ja luo merkitystä olemassaololle täällä: alueella, joka näyttää kauempaa maailman reunalta mutta on meille maailman napa. Sitä ei tarvitse hävetä.

Yhdessä voimme auttaa taidetta ja kulttuuria näkymään. Rakentamaan itseymmärrystä ja nostamaan ylpeyttä omasta.

Suomen kieli. Äitini tosiaan menehtyi tänä syksynä. Kun olin pieni, hän luki minulle paljon ja lauloikin. Hän kirjoitti omia runoja joita julkaistiin. Minäkin riimittelin itse jo alle kouluikäisenä, minua ei oltu jätetty kannustamatta. Luulisin.

Kun jo viime kesänä äidilläni oli tiedossa mitä tuleman pitää, kerroin hänelle mitä video-opettajani Heikki Timonen sanoi joskus opiskeluaikoina: ”sinulla täytyy olla tosi hyvä äiti, kun olet noin valoisa tyyppi.” Äitini liikuttui tietenkin näistä sanoista ja mietti, oliko koskaan kasvattanutkaan.

Tästä taidepalkinnosta ehdin hänelle vielä sipisipiuutisen kertoa. Kirjain kerrallaan hän osoitti aakkospaperiin sanan ”hyvä” ja hymyili.

Niin, äidinkieli, suomi. Minulle se ei ole vain kieli, se on kulttuuri ja koko tajunta ja ymmärrys siitä, mitä olen, ja näkökulma siihen, mitä ympärillä tapahtuu.

Kieli kutoutuu matrixina tajunnastani muihin tajuntoihin ja kokonaisuuteen. Lopulta ei ole enää kyse kielestä vaan ihmisyydestä, universumin tanssista, jonka syvän ymmärryksen äidinkieli kuitenkin parhaiten sanallistaa.

Kuten tässä nyt, kun yritän ajatustani kuvailla sanoin. Kaikki sanojen soinnit ja rytmit, se on musiikkia. Vanhin historiamme, se on kielen soinnissa, runon rytmissä. Kirjoitettua historiaa vanhempi aika on myös nimissä, joiden alkuperää emme muista – mutta ymmärrämme.

Suomi, se ei ole mitään valtionrajoja tai joku maa-alue. Luonto ja maisema jatkuu Atlantilta Tyynelle valtamerelle. Pohjoisessa ja etelässä maailman reunalle saakka. Kielet ja kulttuurit vaihtelevat, monenlaisuus ja monimuotoisuus kukoistaa. Yhteistä on kuitenkin aina enemmän kuin sitä pelottavaa jotakin aivan muuta. Ihmiset ovat lopulta aika samanlaisia.

Jos kuitenkin haluamme, että meillä on suomenkielistä kulttuuria ja suomalaista kulttuuria ylipäänsä, sitä pitää tukea. Sitä pitää käyttää ja kuluttaa. Jo ihan paikallisella tasolla, arjessa. Vaikka Eino Leinon ”Lapin kesä” Loirin tulkitsemana olisi hieno Netflix-sarjan tunnusmusiikki, sellaisen mukka–mollberg–kaurismäki-henkisen sarjan, annammeko kuitenkin rahamme ja aikamme mieluummin googlelle ja muille ylikansallisille alustoille, muiden tarinoille?

Ennen sanottiin, että aika on rahaa. Mutta olen huomannut, että aikaa ei saa rahallakaan. Aika on aikaa ja taika on taikaa, kuten Junnu Vainio asian raportoi.

Olisiko aika oikaista ryhtiä ja koettaa ymmärtää, mitä kaikkea meillä on, ja koettaa olla ylpeä siitä? Ostetaanko kengät kivijalasta vai tilataanko Amazonista? Kuka tekee kenkämme ? Kuka kertoo tarinamme, kuka kertoo meistä?

Minulle taiteen tekemisen merkitys löytyy minulle merkityksellisistä aiheista. Jos ne ovat merkityksellisiä minulle, todennäköisesti ne ovat sitä muillekin. Tai ainakin joillekin. Yksityinen pakkaa muuttumaan yleiseksi.

Viserrän jonkinlaisena kanarialintuna kaivoksessa, ja aika lailla vaistonvaraisesti ne aiheet löytyvät. Ja oli aihe mikä tahansa, tärkeintä on kommunikaatio yleisön kanssa, oli se sitten laulamista, lauluntekoa tai kirjoittamista. Videontekoa, tapahtumajärjestämistä, tai tätä näkyväksitekemistä, jonka siis lasken myös taiteelliseksi toiminnaksi.

Teosten esittäminen ja näkyminen on tärkeätä: se, että tekeleet juttelevat ja tuottavat elämyksiä. Hierovat kipupisteitä. Vinksauttavat aivoja näkökulmillaan.

Ajattelen niin, että minun on kerrottava ne tarinat, jotka jäisivät muuten kertomatta. Etsittävä niitä näkökulmia, jotka jäisivät ilman minun panostani näkemättä. Tässä lähestytään journalismia.
Välillä tuntuukin, että olen historian tutkija tai kansankynttilä, tai usein siltä, että olen ihan vaan tieteen popularisoija.

Populaari-sanasta tulikin mieleen, että on hienoa, että saan tämän tunnustuksen populaarikulttuurin edustajana. Minulle ”populaari” tarkoittaa pyrkimystä kommunikaatioon, ei niinkään taloudellisen voiton maksimointiyrityksiä kulttuurin avulla. Toki olen näistä hommista koko aikuisikäni elantonikin saanut.

Mietin joskus, että reilut sata vuotta sitten, 1880–1890-luvuilla olisin opetellut maalaamaan kansallisromanttisia tauluja tai alunperinkin keskittynyt kirjoittamaan romaaneja. Sata vuotta myöhemmin 1980–1990-luvuilla maailman nuorisoa kuitenkin yhdistivät musiikkivideot ja popmusiikki, joten minunkin piti opetella kommunikoimaan niiden antamilla keinoilla.

Kaiken kaikkiaan koen, että taide, viihde ja urheilukin ovat kaikki samaa kulttuurin isoa pakettia, jota ilman ihmisen elämä ei ole merkityksellistä. Elämykset, henkinen ja fyysinen, kietoutuvat kulttuurissa toisiinsa ja tekevät yhdessä elämästä elämisen arvoista ja hetkittäin jopa hienoa. Sitten taas jaksaa painaa pimeydessä.

Ehkä tähän loppuun vielä tiivistys julkaisemattoman iskulauseen sanoin: Hymyssä suin onnistuu paremmin kuin hampaat irvessä.

Kannessa: Haamut

Kannessa 2/2022

Kansitaiteilijamme on pääsiäisenä 60-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistanut Anssi Hanhela. Öljymaalaus ”Haamut” vuodelta 2021 katsoo lukijaa silmiin jostain elämän ja kuoleman rajamailta. Hyppäsin […]