Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelonen media: Pertsa ja Kilu. 86 min, K-7. Käsikirjoitus ja ohjaus Taavi Vartia. Perustuu Väinö Riikkilän romaaniin Viimeiset kaanit (1951). Pääosissa: Olavi Kiiski, Oskari Mustikkaniemi, Mimosa Willamo, Elias Westerberg, Hannes Suominen, Veeti Kallio, Elsa Saisio, Ville Myllyrinne, Anu Sinisalo, Turkka Mastomäki. Ensi-ilta keväällä 2021.
Ensimmäisenä huomio kiinnittyy miljööseen, maailmaan: eletään kesää Kotkan merellisissä maisemissa ja ympäristö huokuu 1950-lukua niin puvustuksen kuin lavastuksen osalta. Ratkaisu toimii, sillä näin teos tekee kunniaa kirjailija Väinö Riikkilän alkuperäistekstille. Pertsan (Olavi Kiiski) ja Kilun (Oskari Mustikkaniemi) maailmassa maksuvälineinä toimivat kuitenkin eurot, jolloin tarttumapinta nykyisyyteen on olemassa. Tekijät ovat halunneet tehdä ajatonta seikkailuelokuvaa, joka pohjautuu ensimmäiseen poikakaksikosta kertovaan romaaniin.
Rahalla onkin osuutensa Pertsan ja Kilun, noiden kahden touhukkaan pojan, seikkailuun. Kotkan pankki ryöstetään, huvijahti rahoineen uppoaa mereen ja saaliin perässä ovat niin pojat kuin pankkiryöstäjä Suokko (Elias Westerberg) ja tämän järjen äänenä toimiva tyttöystävä Liisa (Mimosa Willamo). Nelikon yhteisissä kohtauksissa on sähköistä tunnelmaa: uhkaavuus syntyy lasten ja nuorten aikuisten maailmojen törmäyksestä. Ennen kaikkea Pertsa ja Kilu ovat neuvokkaita poikia aikuisuuden maailman kynnyksellä ja oikeastaan ylikin. Elokuvan aikana he operoivat niin omatekoisen lentokoneen kuin sukellusveneen kanssa. Purkkipuhelin on myös viritetty poikien kotitalojen väliin. Älypuhelimien kanssa ei näpräillä.
Vanhojen autojen, matkustajakotien ja puutalokorttelien kautta Pertsan ja Kilun seikkailussa on vanhan ajan tenhovoimaa, joka tuo hyvälle tuulelle. Tunnelma assosioituu lapsuuden kesäpäiviin ja maistuu kuin vanhan ajan vaniljajäätelö mummolan keinussa. Jännittävyyden ja tiukkojen tilanteiden lisäksi suvantokohtia syntyy muun muassa Pertsan, Kilun ja paikallislehden nuoren toimittajan Pirkon (Sara Vänskä) välisissä kohtauksissa, joissa on herttaista charmia.
Myös poikien taustaerot tuodaan esille: Pertsan vanhemmat (Anu Sinisalo ja Turkka Mastomäki) ovat duunaritaustaisia, naapurissa asuvan Kilun äiti ja isä (Elsa Saisio sekä Ville Myllyrinne) edustavat porvarillisempaa elämänpiiriä. Taustoista huolimatta poikien välillä on vahva ystävyysside ja he lupaavat seurata toisiaan, vaikka välillä koettelemuksia eteen tulisikin.
Veeti Kallion hauska sivurooli merten ja maanteiden ”ritarina” on syytä mainita humoristisena sivujuonteena. Hannes Suomisen etsivähahmo avoautoineen ja aurinkolaseineen taas huokuu ritariässämäistä karismaa.
Pertsa ja Kilu on laadukkaasti tehtyä koko perheen elokuvaa, joka antaa varmasti jokaiselle samaistumispintaa. Ohjaaja Taavi Vartia on saanut Riikkilän kirjojen tunnelman mukautettua nykypäivän elokuvallisen kerronnan raameihin hyvin. Itämeren suojeleminen oman laivaston avulla on poikien suuria haaveita, ja näin elokuva osaltaan kommentoi nykyisiä ilmastokysymyksiä. Elokuva saattaa herättää niin nikkarointitaipumuksia kuin toivottavasti myös ITE-taiteen pohdintaa:
jos jotain ei ole niin tehdään se itse!
Vuosi 2020 tullaan muistamaan melkoisen merkillisenä ja korona-ajan vaikutusta ei voi olla mainitsematta elokuvan yhteydessä. Rankan vuoden päätteeksi onkin hienoa nähdä taiten tehtyä koko perheen elokuvaa, joka on toimiva yhdistelmä menneisyyden kadonnutta aikaa ja tätä päivää. Kesäisen merellinen Kotka toimii mainiona tutustumispaikkana talvisen pimeyden keskellä.
Poikien edesottamukset valkokankaalla saavat toivottavasti jatkoa tulevaisuudessa.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Go hearvás eamiálbmogiid musihkkafestivála Ijahis idja-vahkkoloahppa Anáris lea duogábealde, de olmmoš váillaha miela biebmun smiehttamuša das, maid Suoma beal Sámi ovtta dehálamos kulturdáhpáhusas beasaige vásihit.
Taiteen nopean toiminnan joukkojen monitaiteellinen projekti Soiva joki tapahtui samanaikaisesti Pyhäjokimelonnan kanssa 10.–14.6.2026. Lähtöpaikkana oli Pyhäjärvi ja matka jatkui jokivarren suurimpien asutuskeskusten eli Kärsämäen, Haapaveden ja Oulaisten kautta Pyhäjoen kuntaan, missä joki laskee lopulta mereen.
”Pohjoisen kulttuurissa on tapahtumassa kulttuuri-ilmastonmuutos. Se ei tarkoita vain sitä, että tapahtumia on enemmän tai että kulttuuri leviää uusille paikoille. Jotain perustavanlaatuisempaa on muuttumassa siinä, miten ajattelemme kulttuuria, sen tekemistä ja sitä, kuka siihen osallistuu.”
Jenny Kangasvuo ymmärtää Hanna Bergholmin uusinta elokuvaa Yön lapsi paremmin kuin Helsingin Sanomien kriitikko. Joten jos luet vain yhden elokuva-arvion, lue tämä.
Kiinnostavinta ”tekoälyssä” on ehkä se, miten se haastaa meidät pohtimaan myös ihmislajin biologisen älyn luonnetta. Runoilija Timo Salo yrittää ajatella, mitä laajat kielimallit saattavat kertoa meille kielellisyydestä yleisemmin.
Ymmärtävätkö ”tekoälyksi” kutsumamme suuret kielimallit aikaa – tai ylipäätään mitään? Tuomas Mujunen pohtii esseessään olemisen perusasioita myös ihmisälyn näkökulmista.
”Lavastuksen pikkuvioista huolimatta elokuvassa on kosolti onnistuneita yksityiskohtia.” Matti A. Kemi piti Aku Louhimiehen Lapin sodasta ehkä enemmän kuin odottikaan.
”Sen verran poikkeava Punainen peto on myös tyyliltään, että siitä jää pysyvä jälki 2000-luvun elokuvakaanoniin rohkeiden valintojensa johdosta”, hehkuttaa Matti A. Kemi lokakuun alussa teattereihin saapunutta leffaa.
Milka Luhtaniemi pohtii kolumnissaan yhteisöjen moneutta ja näiden moneuksien välistä liikkuvuutta.
Säämi taaiđâ lii ohtâ Kaltio 80 ive juhleive teemain. Taan numerist mij oovdânpyehtip vijđáht 2020-lovo säämi taiđuid já taiđârijd, kiäh tuáimih tavekaaloot kuávlust já meid aalmugijkoskâsávt.
Pleässjummuš lij vueʹss sääʹm jieʹlli kulttuurärbbvuõđâst. Jeeʹres puõlvvõõǥǥ lie ouddam pleässjummša jurddjid, vuõʹjjid da äärvaid. Määŋgpeällsaž pleässjemkulttuur pelkk muttsid sääʹmhistoriast, čeäppõõzzâst, õhttsažkååʹddest da politiikkâst.
Árbevirolaš duodji namuhuvvo čájáhusteavsttas sierra, muhto suddu lea ahte sámedáidaga ovddasta dušše okta seaidnái speadjalaston videoduodji. Jos árbevirolaš duodji bajiduvvo, […]
Čájáhusplakáhtii válljejuvvon duodji, Matti Aikio ”Nieida Girl” (2023) lea geađas govva sámi nieiddas gii viehká geahčči guvlui geaidnoráigge. Mas dieđán […]
Davvi ii goassige lean periferiija ”Sápmi ii goassige lean dušše meahcci”, dadjá Lappi eanagoddimusea arkeologa Jari-Matti Kuusela (HS 16.7.2025). Artihkkala […]
Dolin go ledjen nuorra, bargen freelance-doaimmaheaddjin ja isken vuovdit ságaid sápmelašvuođa birra mátta govvabláđiide ja fuomášin man nannosit rájálaš fáddá […]
In leat vel bargan guhká dáiddasuorggis, muhto lean jo máŋgii geargan vásihit dan, ahte oarjemáilmmi kulturbargit ja -organisašuvnnat háliidit ovttasbargat […]
Lean álgoálggus Durdnosis eret, muhto mu sohka lea hui máŋga sajis eret. Danin lean álot vásihan mátkkošteami ja fárrema eará […]
”Sinnemäen ote on pääasiassa ennen kaikkea informatiivinen, mutta hän ei aina karta sarkasmia tai malta olla itsekin menemättä muutamien vuosisadan takaisten kollegojensa tavoin henkilökohtaisuuksiin.” Eros Gomorralainen kritikoi Anssi Sinnemäen Kritiikkien kritiikkiä.