Marko Tikka ja Seija-Leena Nevala: Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888–1948. 260 s. Atena 2020.
Suomalainen (pari)tanssivastaisuus roihusi erityisesti vuoden 1918 sisällissodassa ja toisen maailmansodan aikana 1939–1945. Musiikin tahdissa ilottelua pidettiin loukkauksena rintamalla henkensä vaarantavia sotilaita kohtaan. Toisen maailmansodan aikana astui voimaan jopa tanssin täyskielto. Kahden historioitsijan, Marko Tikan ja Seija-Leena Nevalan arvion mukaan esimerkiksi jatkosodan aikana noin 15 000 suomalaista tuomittiin tanssimisesta sakkoihin. Kaksi nuorta naista istui tanssimisen takia jopa vankilassa.
Tanssimisen demonisointi sota-ajan poikkeusoloissa oli kuitenkin vain jäävuoren huippu. Pinnan alla vaikutti ikiaikainen huoli nuorison turmeluksesta. Tutkimuksessaan Tikka ja Nevala osoittavat, miten jo 1800-luvun lopulta tanssin oli koettu uhkaavan erityisesti nuorten naisten siveyttä. Oltiinhan siinä fyysisesti liki vastakkaista sukupuolta. Kosketuksen porttiteorian puoltajat mielsivät tanssin askeleiksi kohti kansakunnan rappiota.
Kielletyt leikit kartoittaa tanssin kitkemistä kannattaneiden tahojen maailmankuvia. Kyseessä oli yllättävän heterogeeninen kristillisyyteen ja muuhun arvokonservatismiin kallistunut joukkio. Monilla oli kuitenkin valtaa puhua kovaan ääneen julkisessa keskustelussa. Toki oli myös heitä, jotka lehtikirjoituksillaan julkisesti puolsivat tanssimista, ja vielä enemmän niitä, jotka kirjaimellisesti äänestivät jaloillaan – rajoituksista huolimatta.
Vaikka kirjan aiheena on tanssin kieltäminen, nousee yhtä tärkeäksi ihmisten halu liikuttaa kehojaan uusien musiikkilajien tahtiin ja olla lähellä toisia kehoja ja ihoja. Se pohtii ”tanssikuumeen” ilmenemisen muotoja kaupungissa ja maaseudulla sekä toisen maailmansodan siviili-Suomessa ja sotatoimialueilla. Aineiston maantieteellinen pääpaino on kuitenkin itäisessä ja eteläisessä Suomessa.
Myös muiden valtioiden asennetta tanssiin sivutaan. Se auttaa lukijaa hahmottamaan globaalien kulttuuristen vaikutusten ja teknologian leviämistä. Natsi-Saksan tanssiin suhtautumisen (vaarallista, vierasperäistä) pohjalta syntyneet tanssikiellot olivat lähellä Suomen virallista linjaa toisen maailmansodan aikana. Mitä nyt täällä kukaan ei joutunut swingin takia työleirille. Ison-Britannian valtion näkemys tanssista oli hätkähdyttävän erilainen: sitä pidettiin terveellisenä sotaakäyvän kansakunnan moraalin ja yhteishengen kohottajana.
Kirjan mukaansatempaavimmassa kohdassa perataan tanssikieltoon liittyviä tapaturmia. Ainakin kahdesti salatansseja hajottamaan tullut poliisi ampui tanssijan kuoleman aiheuttaneen vahinkolaukauksen. Kirjoittajat käyvät tapahtumat seikkaperäisesti läpi, vertailevat poliisien saamia tuomioita ja niiden syitä. Kun suurin osa teoksesta on perinteisempää laajempien ilmiöiden aukiselittämistä, tuntuu herkulliselta lukea tavallisista, nimellisistä ihmisistä. Myös ajoittaiset taulukot ja ihanat aikalaiskuvat tukevat tekstimassan merkityksen havainnollistamista, vaikka kumpiakin saisi olla rutkasti enemmän.
Hieman puisevaksi tämän Tieto-Finlandia-palkinnon viime vuonna saaneen teoksen tekee sen yletön toisto. Samat asiat sanotaan luvusta toiseen ja luvuissakin moneen otteeseen – joskus jopa peräkkäisissä lauseissa. Eivätkö kirjoittajat luota lukijan kykyyn omaksua lukemaansa tietoa? Aineisto ja aiheet kuitenkin kannattelevat tästä huolimatta.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
