
Tavallinen saksalainen professori
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
Henna Karppinen-Kummunmäki: Lavatanssien hurma. Keinu kanssani. SKS 2020.
Martti Linna: Tanssilavojen Suomi. Karisto 2020.
Lienee sattumaa, että samaan aikaan ilmestyy kaksi tietopuolista teosta lavatanssikulttuurista. Tietokirjailija ja kulttuurihistorioitsija Henna Karppinen-Kummunmäki on kirjoittanut vauhdikkaan Lavatanssien hurma -teoksen lavatanssin historiasta, yritystoiminnasta ja talkoilusta tuoden näkökulman tähän päivään. Hän on intohimoinen lavatanssin harrastaja, joten oma kokemus välittyy tekstissä vahvalla tavalla.
Tanssilavojen Suomen kirjoittanut toimittaja ja kirjailija Martti Linna on myös aktiivinen lavatanssiharrastaja. Hän on kiertänyt tanssilavoja kamera ja kynä kädessä mutta tutustunut myös lavakulttuurin historiaan. Lopputulos on raikas ja monipuolinen, paljon tietoa sisältävä teos.
Lavatanssikulttuuri on perisuomalainen ilmiö. Historia lähtee liikkeelle 1700-luvun kylätansseista, mutta vasta 1920-luvulla kesälavoilla pidetyt tanssit alkoivat yleistyä. Vanhat kotimaiset elokuvat ovat ansiokkaasti tallentaneet jälkipolville lavatanssien viehkeyttä ja taianomaista tunnelmaa.
Maaseudun ja kaupunkien tanssimahdollisuudet poikkesivat toisistaan, kun kaupungeissa päästiin tanssimaan ravintoloissa. Maaseudulla rakennettiin vilkkaasti seurantaloja, joissa iltamien lisukkeena saatiin tanssia. Iltamista vastasivat urheiluseurat, työväenyhdistykset, nuorisoseurat ja vapaapalokunnat. Sekä Karppinen-Kummunmäki että Linna ammentavat samoista lähtökohdista eikä alkuvaiheiden selvittelyssä ole juurikaan painotuseroja.
Karppinen-Kummunmäki rakentaa teoksensa erilaisten ilmiöiden varaan – muun muassa lavatanssin etikettiin ja pukeutumiseen –, kun Linna puolestaan kuljettaa tekstinsä kronologisesti sisällyttäen vuosikymmeniin aikalaishistoriaa tanssikulttuurin perspektiivistä. Karppinen-Kummunmäen ote on Linnaa viihteellisempi. Molemmat ovat koonneet välipaloiksi laatikoihin tietoiskuja vaikkapa siitä, mistä on hyvä tanssikappale tehty tai millainen on kansallissoitin harmonikka. Siinä missä Linna listaa eri vuosikymmenten tanssiklassikkoja, Karppinen-Kummunmäki luetteloi joiltain vuosilta soitetuinta iskelmämusiikkia. Häneltä olisi toivonut laajempaa repertuaaria niin musiikillisesti kuin ajallisestikin.
Lavatanssien kulta-aikaa kesti 1950-luvulta 1960-luvun lopulle. Tuolloin tanssilavoja oli maassamme yli tuhat. Avolavat olivat yksinkertaisia, joissa usein katos oli vain soittajille. 1950-luvun loppupuolella ryhdyttiin rakentamaan suurlavoja, jotka olivat katettuja ja sijaitsivat pääteiden varsilla, koska autokannan lisääntyessä voitiin tulla lavalle pitkienkin matkojen päästä. Tanssikausi kesti yleensä vapusta syyskuun alkupuolelle.
Karppinen-Kummunmäen teos on käytännönläheinen ja toimii käsikirjana lavatanssiharrastajille. Linna taas avaa laajoja kaaria lavatanssin kautta myös muuhun yhteiskuntaan ja pureutuu näin syvemmälle muihinkin ilmiöihin, mutta tekee sen lavatanssin kautta taitavalla tavalla.
Yhteiskunnan murros ja väen muuttaminen kaupunkeihin sekä Ruotsiin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa merkitsi tanssilavojen tyhjentymistä. Nuoret kuuntelivat rautalankaa ja rockia omissa paikoissaan. Lavakulttuuri pulpahti uudelleen suosioon 1990-luvulla. Uusia lavoja rakennettiin ja entisiä ehostettiin jopa suuriksi viihdekeskuksiksi. Tanssien ohella niissä pidetään hyvin erilaisia tilaisuuksia. Lavakulttuurilla haluttiin vahvistaa suomalaista omaleimaisuutta. Suosion lisääntymiseen voi olla myös entisen lavatanssinuorison ikääntyminen. Mutta myös nuorempi väki on löytänyt tiensä lavatansseihin.
Karppinen-Kummunmäki nostaa esiin artisteja ja orkestereita. 1950-luvulla tulivat lavoille vahvasti naisartistit: Annikki Tähti, Vieno Kekkonen, Brita Koivunen ja niin edelleen. Pääosin Karppinen-Kummunmäki käsittelee muusikon arkea ja työtä. Myös Linna esittelee legendaarisia yhtyeitä ja laveammin myös tähtisolisteja. Yhtyeistä tunnetuin on Dallapé ja solisteista Olavi Virta, mutta Linna antaa laajemmankin kattauksen esiintyjärepertuaarista.
Lavatanssien hurma on räyhäkkä teos, jossa on runsaasti omakohtaista kokemusta mutta myös tietoa. Se on myös visuaalisesti taiten rakennettu kokonaisuus, joka vie tunnelmasta toiseen: kirja luo kaaria kotipirtin pesuvadin ääreltä raikkaaseen kesäiltaan, johon sakeana tango soi, ja tanssijat vie kaikkiin taivaisiin, joihin vain voi. Tanssilavojen Suomi on rauhallisemmin hengittelevä teos, jossa on hyviä välilevyjä, hieman huumoria ja paljon tietoa. Kuvituksen osalta se on huomattavasti Lavatanssien hurmaa monipuolisempi, sillä uusien valokuvien lisäksi myös vanhoilla valokuvilla on tässä teoksessa vahva panoksensa.
Makuasioista voi näidenkin teosten äärellä kiistellä. Ja painotuksista.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Rovaniemellä maailman menoa makusteleva Väärä raha -laulaja Jaakko Laitinen palaa Kaltion kolumnistiksi välivuoden jälkeen. “Tietäjät kumminkin tietävät, että keikkapaikoilla se on hevi, joka saa talot täyteen ja kiihdyttää kaljamyynnin.”
Helsinkiläinen kirjailija odotti bussia Hailuodossa. Kirjailijaa harmitti. Hänen bussinsa olisi Oulun linja-autoasemalla vain seitsemän minuuttia ennen kuin juna lähtisi rautatieasemalta […]
Eeva-Liisa Mannerin syntymästä tulee ensi joulukuussa kuluneeksi sata vuotta. Kajaanin kaupunginteatteri juhlistaa tätä oivalla runoiltamalla.
“Kriitikolle kasautuu siis huonosti toimenkuvaan sopivaa vastuuta, ja osa vastuusta leviää koko taidekentälle. Asiaa voi paeta älylliseen kikkailuun, mutta silloinkin olisi tehtävä selväksi, onko taiteessa kyse tietyn ryhmän erityistaidosta vai edustaako taide ensisijaisesti (joskaan ei yksinomaan) luovaa vapautta.”
“Kössi Kaatra esittää hyvin tarkkaa analyysiä köyhyyden vaikutuksesta lyhytjännitteisyyteen, suunnittelemattomuuteen, kateuteen ja monien asioiden kesken jäämiseen. Kurjuus ruokkii kurjuutta.”
“Kuka antaa ihmiselle vallan toiseen? Teoksen tarina sijoittuu menneeseen aikaan, mutta tärkeimmät teemat toistuvat ihmisen elämässä yhä: arvokas elämä, rakkaus ja kuolema.”
Pertsan ja Kilunkin ensi-ilta-ajankohtaa on siirretty jo useamman kerran. Sitäkin odotetaan teattereihin tänä keväänä. Aapo Kukko katseli elokuvan joulukuussa.
Joulukuun lehdistönäytöksessä katsottu Fucking with Nobody ei vieläkään ole päässyt esitettäväksi. Sulkutilan jälkeen elokuvateattereita odotetaan taas avattavaksi, ja ensi-iltaa kaavaillaan nyt 16.4.
“Helmi Kajaste on esikoiskirjassaan nivonut työnsä ja huvinsa elokuvia rakastavana arkkitehtinä orgaaniseksi yhdistelmäksi”, Jarkko Korpua kirjoittaa Kalevi Jäntti -palkitusta esseeteoksesta.
Helmikuussa Oulussa varmistui Sanginjoen ulkometsän laajan luonnonsuojelualueen syntyminen, kun kaupunki lahjoitti valtiolle omistamansa suojellut alueet Koneen Säätiölle myymänsä alan lisäksi.
“Koko tarkastellun periodin 1521–1809 kuva on äkikseltään niin monimutkainen kudelma, että kaaliin menevää kokonaishahmotusta siitä ei tahdo saada.”
Suomen kielen alkuperää ja kehitystä on ihmetelty pitkään. Virolaisen Valter Langin uutuusteos esittää arkeologiaa, kielitiedettä ja antropologiaa yhdistävän tarinan itämerensuomalaisten historiasta.