
Palsta suomalaisen elokuvataiteen avohakkuuksi
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Tottumiskysymys. 75 min. Ensi-ilta 27.9.2019.
Ohjaus ja käsikirjoitus Kirsikka Saari, Elli Toivoniemi, Anna Paavilainen, Alli Haapasalo, Reetta Aalto, Jenni Toivoniemi, Miia Tervo; pääosissa Pinja Sanaksenaho, Julia Lappalainen, Krista Kosonen, Eero Ritala, Suvi Blick, Joonas Snellman, Seidi Haarla, Pirjo Lonka, Johannes Holopainen ja Lotta Kaihua.
Alku käy suoraan asiaan. Bussissa matkustava teinityttö joutuu kahden höröttävän nuorukaisen silmätikuksi. Tunkeilu yltyy ahdisteluksi, ja kohtaus katkeaa alkutekstiin: Tottumiskysymys on paitsi nimi elokuvalle, myös pisteliäs kommentti painostavaan tilanteeseen. Kun kanssaihmiset eivät välitä eikä itse halua lisäharmeja, tottuminen on helpoin ratkaisu.
Tekstien jälkeen päähenkilö ja tilanne vaihtuvat – moneen otteeseen, sillä elokuva koostuu kuudesta limittäin kulkevasta tarinasta. Kaikissa on kyse henkilökohtaisen koskemattomuuden rikkomisesta tai tämän uhasta: lähtökohtina ovat kouraisu takapuolesta lomamatkalla, näytelmän raiskauskohtauksen treenaus, bilevieraan tunkeutuminen makuuhuoneeseen, esimiehen ahdistelusta kertominen ja raiskausoikeudenkäynti.
Seuraukset kuvataan monitasoisesti. Kahden ihmisen erillisyys syvenee kuiluksi, kun kouritun naisen aviomies yrittää palauttaa lomatunnelman. Ohjaajan ja vastanäyttelijän miesduo sanoo tiedostavansa raiskauskohtauksen ongelmat ja pyörittelee urapaineiden hämmentämää näyttelijätärtä miten tahtoo. Ahdistelusta kertominen uhkaa pilata firman juhlat, ja pakkopositiiviset kanssasisaret puuttuvat peliin. Aloitteleva syyttäjä ahdistuu raiskausjutusta, joka samalla vie hänet herrahissiin.
Jokainen päähenkilö saa tottua: vaikenemaan, syyllistymään, tyytymään rooliinsa tai kohtaamaan raiskaajansa uudestaan eri oikeusasteissa. Täsmällinen kerronta nostaa esiin ahdistelutilanteiden kauhun, mutta vallitsevana sävynä on tuskallisen osuva satiiri. Pihalla oleva teatteriohjaaja pudottelee tyhjää kulttuurijargonia, kokenut syyttäjä lupaa hoitaa nuoremmalle kollegalle ”jotain isompaa” ja kouritun mies toteaa kirkkain katsein: ”Mä ymmärrän sua täysin.” Ohikiitävät seksivitsit kuulostavat umpitökeröiltä. Teatteriepisodissa satiiri laajenee sivilisaatiotasolle, kun raiskattavan ja murhattavan kirkuminen kaikuu kulttuuritemppelin pyhäinkuvia vasten.
Loppu on erityisen hieno. Kukitettu näyttelijätär poistuu pimeään puistoon, mieshahmo lähestyy häntä takaapäin – ja mitä tapahtuu? Uhka on kollektiivisessa tajunnassamme kuin kiveen kirjoitettuna. Ei ihme, että firman naisten ”positiivisesti” huomioima nuorimies yrittää protestoida: ”Palkinto siitä, että mä en ahdistele teitä? Kiitos vitusti.”
Tottumiskysymys saatetaan luokitella metoo-elokuvaksi, mutta ohut tendenssimäisyys on siitä kaukana. Sen satiiri ei ole mustavalkoisen kärjistettyä tai sukupuolittunutta vaan kulttuurista ja relevanttia. Sen analyysit sukupuolisesta epätasa-arvosta, ahdistelusta ja väkivallasta eivät tyydy ”vallankäytön” ja ”rakenteiden” tapaisiin yläkäsitteisiin, jotka jäävät helposti tyhjiksi hokemiksi. Se on kaikkea muuta kuin hutaistun käsitteellinen: konkreettinen, komplisoitu, tarkka ja paisuttelematon. Valtapyrkimysten monimuotoiset lonkerot ruumiillistuvat kiteytyneissä kohtauksissa ja näyttäytyvät helvetinmoisina sykkyröinä.
Ja rakenteita todella näkyy, huomattavimpana taloudellis-yhteiskunnallinen taso, joka ajaa ahdistelupaljastuksesta huolestuneet naiset pomon ympärille ja raiskausjutusta ahdistuneen syyttäjän herrakollegoiden kaljakaveriksi. Siivoojanaiset häärivät teatteri- ja salkkuväen katveessa.
Koska nauru on korkeintaan tuskaista, Tottumiskysymyksen markkinointi ”draamakomediana” on harhaanjohtavaa. Myös määritelmä ”episodielokuva” on vaillinainen. Perinteisesti se tarkoittaa peräkkäisten elokuvanovellien koostetta, joka on yleensä vähemmän kuin osiensa summa. Tottumiskysymyksessä tarinat lomittuvat luontevasti ja muodostavat niin ehjän kokonaisuuden, ettei teoksen uskoisi pohjautuvan kuuteen itsenäiseen lyhytelokuvaan. Lisäksi tarinat hahmottuvat vaivatta ja kulkevat keveästi; ohjaus on erinomaista. Vakuuttavasta ensemblestä mainittakoon Julia Lappalainen hämmentyneenä näyttelijänä, Seidi Haarla syyllistettynä uhrina, Johannes Holopainen ahdistuneena syyttäjänä ja loistavan ällö Tommi Korpela hänen vanhempana kolleganaan.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vaikuttaa, että elokuva on kyhätty neljästä erillisestä käsikirjoituksesta henkistä väkivaltaa käyttäen yhden elokuvan mittaiseksi.” Kaltion Matti A. Kemi arvioi, että Hyväveli on vuoden 2022 heikoin kotimainen pitkä elokuva.
”Aina ei oikein tiedä, pitäisikö nauraa vai hämmästellä suu auki”, kirjoittaa Pete Huttunen Pamela Tolan viimeisimmästä ohjauksesta Järjettömän paska idea. Oulussakin kuvatun elokuvan ensi-ilta oli 13.1.2023.
Kaltion kriitikko Matti A. Kemi ei vaikuttunut viimeisimmästä Napapiirin sankarit -sarjan elokuvasta. ”Puoleentoista tuntiin edes ilmeikkäät näyttelijät eivät ole uskoneet käsikirjoituksen ponnettomuuteen.”
”Hamstereissa Veikko Huovisen veijaritarina syvenee yhden sukupolven korjaavaksi kokemukseksi”. Reijo Valta arvioi 4.1.2023 teattereihin saapuvan romaanin viimeisimmän, Markku Pölösen ohjaaman elokuvaversion.
Unenomainen seikkailu vanhalla Varikolla ”Seuraan esitystä hämmästyneenä ja yritän varoa, jotten vahingossakaan sotke riskialtista performanssia omilla äkillisillä liikkeillä tai teoillani.” […]
Perusarvojemme tuntematon historia Jopa 8 000 vuotta vanha Tonavan laakson sivilisaatio tarjoaa meille paljon enemmän kuin pelkkää museotavaraa. Sen yhteiskunnassa saivat […]
Antti Heikkisen Latu-romaanin maalaisproosa vertautuu Risto Kormilaisen silmissä karjalaiseen Heikki Turuseen ja ylä-savolaiseen Eino Säisään.
”Eksklusiiviset uskonnolliset liikkeet ja seurakunnat eivät anna tilaa itsenäiselle ajattelulle vaan kaventavat ihmisen ja uskon yhteen tiukkaan muottiin.” Risto Kormilainen luki Camilla Nissisen romaanin Meitä vastaan rikkoneet.
Juha Hurmeen uutuusteos Tiu tau tilhi ”hurmioituneella tavalla johdattelee kansakoulun periklassisen laulun myötä Fröbelin palikoihin ja aina Alaskaan saakka”, toteaa kriitikko Risto Kormilainen.
”Lapsuuden lähtökohdat eivät olleet kovin otolliset Kaisa Tammelle (s. 1970) tulevaisuuden uraa ajatellen. Alkoholisti-isä terrorisoi perhettä ja sai raivokohtauksia. Risto Kormilainen arvioi Naisvankilan pomon.
”Maapallon pelastukseksi tulee yhteiskuntien julkinen sektori rakentaa uusiksi, peruuttaa infrastruktuurin yksityistäminen, verotettava suuryhtiöitä ankarammin, ehkä jopa kansallistettava niitä.” Naomi Klein vaatii muutosta Tuli on irti -teoksessaan, arvioi Juhani Rantala.
”Pikemmin kuin romaani teos on anti-romaani tai tutkielman parodia”, pohdiskelee Esko Karppanen Runeberg-palkintoehdokkaaksikin valitusta Tiina Lehikoisen Punelmia-teoksesta.