Veljeskansoja ja sarjakuvan taigaa

Sanna Hukkasen Taiga oli mielenkiintoinen tuttavuus heti, kun se tuli vastaan Oulun Sarjakuvafestivaalin haastattelussa. En tiennyt Hukkasen tuotannosta etukäteen. Se sisältää muun muassa venäjäksi, karjalaksi ja sloveeniksi käännetyn Metsänpeiton (2018), mutta Taigan sukukieliä käsittelevä aihe veti minut heti mukaansa. Se oli sen jälkeen menoa, se.

Taiga lähtee omaelämänkerrallisesta tilanteesta, jossa Sanna-hahmo alkaa pitää 2015 omaa kieli-identiteettiä vahvistavia sarjakuvapajoja sukukielten puhujille ja käyttäjille. Aluksi homman piti olla vain pistokeikka Karjalaan, mutta pian pajojen pito laajenee udmurtteihin, hanseihin ja manteihin. Moskovalainen, venäjää puhuva Anna toimii Sannan uskollisena aisaparina seikkailujen läpi. ”Viaton harrastus uhkaa karata käsistä” kirjailijaa itseänsä lainatakseni.

Taigan erottaa monista muista sukukansoja käsittelevistä teoksista sen huumori. Sanna ja Anna pohtivat usein, ovatko he oikeita dokumentoimaan ja opettamaan vähemmistökulttuureja ja -kieliä. Heistä paistaa yhtä aikaa aito löytämisen riemu ja yhteenkuuluvuus ihmisten kanssa, mutta välillä heidät valtaa myös ammottava ulkopuolisuuden kokemus. Sakraali ja banaali lyövät saumattomasti kättä, kun rihkamakaupasta löytyy pyhä symboli, jota toisaalla on naisen epäsopiva kantaa.

Osa eksotiikasta on vain markkinahumua, osa täyttä totta. Muun muassa karhun ja erinäisten lintujen symboliikka seuraa läpi teoksen; jos ei muuten niin sivujen ja strippien laitoihin piirrettyinä koristeluina. Ratkaisu toimii vallan oivaltavasti.

Taigan erottaa edukseen sekin, että kirjassa käytetään venäjää ja sukukieliä sujuvasti rinnan suomen kanssa. Ja vaikkei kaikkea ymmärräkään, tuntuu, että valinta osuu maaliinsa. Tämä korostaa hetkittäin ulkopuolisuutta, toisinaan tuo lukijan mukaan yhteisöllisyyden kokemukseen. Lukija elää maailmaa Hukkasen korvin. Mahtavaa! Esimerkiksi komiperjakkilaisten auringonjumala Jen on suomeksi sanassa jumala, ja susijumala Kul on meillä tietenkin muodossa kuolema. Täten tuntuu, kuin teosta lukiessa oppisi jotain myös itsestään kielensä kautta.

Festivaalin haastattelussa Hukkanen kertoi, että yhtäältä materiaalista oli runsauden pula, joten hän päätti rajata kirjansa nykyisen Venäjän alueen ryhmiin, jolloin Pohjoismaiden saamelaiset jäivät kirjasta. Toisaalta hän joutui jättämään pois mielenkiintoisia tarinaa tukevia jaksoja, koska osa pajalaisten tarinoista oli kerrottu hänelle luottamuksellisesti, ei julkiseen teokseen päätymistä varten. Hukkanen puhui myös kulttuurisesta omimisen vaaroista; mielestäni siitä ei voinut olla kysymys, sillä alistava kulttuuri on tässä tapauksessa Venäjä eikä Suomi. Vieläpä todella räikeästi matkailua hyödyttävine saamelaiskylineen ja karhurituaaleineen. Totta kai sensitiivisyyttä on silti hyvä noudattaa.

Taigassa on upea kangaskansi. Jokaisen luvun avaava matkakohteen kartta on kutkuttelevasti kuvitettu muinaisuskon symbolein. Muutenkin muinaisusko elää koko ajan vahvasti mukana, vaikka on monin osin jo valitettavasti kadonnutta maailmaa. Sukukansoja yhdistävät Suomeen myös lönnrotmaiset hahmot, jotka ovat pyrkineet kerämään tai nostamaan kulttuuria esille: marin Olyk Ipai, kiltimen- tai turjansaamelaisten Vasili Alymov tai udmurttien eli votjakkien Kuzebaj Gerd, joista viimeisintä ei Taigassa käsitellä. Heidän loppunsa ovat hyvin samankaltaiset: kaikki teloitettiin Stalinin vainoissa.

Mieleen tulee positiivisempiakin tarinoita. Esimerkiksi Katja Gauriloffin isoäidistään Kaisa Gauriloffista ohjaama dokumentti Kuun metsän Kaisa, jossa sveitsiläinen kirjailija Robert Crottet auttaa kolttia toisen maailmansodan aikana.

Kantavana teemana on myös luonnon raiskaaminen ja sitä vastaan kamppailu, oli sitten kyseessä hantien suora tulitaistelu tai yhden naisen mielenosoitukset. Tämä on kielen elvyttämisen ohella monen työpajalaisenkin sarjakuvan teemana. Sannan hahmon kautta kuvataan myös hienosti yhteyttä luontoon, vaikka välillä tuskaillaan kaupunkilaisuuden kanssa. Lopulta tämä kaikki on keittynyt kasaan etnofuturismiksi, taidesuunnaksi, jonka votjakit ja eestiläiset ovat kehittäneet. Myös Hukkasen teoksen voi nähdä olevan osa tätä jatkumoa, missä traditionaalisista aineksista luodaan jotain nykyhetkessä kiinni olevaa.

Kaikkiaan Taiga on yksi hienoimpia sarjakuvateoksia, joita olen kuunaan lukenut. Se sytyttää aivoissa synapseja suuntaan jos toiseen. Lisää asiasta lukea haluaville Taigan lopussa on lähdeluettelo. Tai sitten voi lukea pajalaisten omia sarjakuvia FUgrics-kokoelmasta (toim. Sanna Hukkanen & Anna Voronkova, 2020). Taistelu hyvän puolella pahaa vastaan jatkukoon!