Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Diva of Finland. 91 min. Ensi-ilta 4.10./11.10.2019.
Ohjaus ja käsikirjoitus Maria Veijalainen. Rooleissa Suvi-Tuuli Teerinkoski, Linda Manelius, Jutta Myllykoski, Sonja Sippala, Lauri Tilkanen, Meri Nenonen ja Mikko Neuvonen.
Kuvassa elokuvan päähenkilöt Silja ja Henna (Linda Manelius ja Suvi-Tuuli Teerinkoski). Kuva: Silva Mysterium Oy
”Sä oot niin lahjakas”, ”sä voit tehdä mitä vaan”. Alkutekstien lomassa vyöryvien kehujen kohteena on Diva of Finlandin päähenkilö, pudasjärveläinen abiturientti Henna (Suvi-Tuuli Teerinkoski), kympin tyttö ja Lucia-neito. Hän itse ei ole lainkaan innostunut.
Jurottavan ja tiuskivan Hennan omat haaveet – kuten Lontoo, Helsinki ja musiikinteko – torpataan hellävaraisesti samassa lähipiirissä, joka suitsuttaa hänen rajattomia mahdollisuuksiaan. Vastakkainasettelusta voisi kasvattaa ahdistuksessa vellovaa nuorisomelodraamaa, mutta pikapuoliin selviää, ettei elokuva niin tee. Kyseessä on vain ensimmäinen monista pienistä ristiriidoista, joiden varassa Diva of Finland etenee.
Maria Veijalaisen ohjausote on arkisen humoristinen, nuoruusiän konflikteja ja kommelluksia huvittuneen myötätuntoisesti tarkasteleva. Mitään ei paisutella, päinvastoin. On kuin elokuva laittaisi käden henkilöhahmojensa olalle ja hymähtelisi myötäelävän aikuisen suhteellisuudentajuiseen sävyyn: ei mitään hätää, tuollaista se on, tässä kaikessa tempoilussa on koominen puolensa.
Traagisen puolen puuttuminen ei tietenkään voi olla yleinen totuus – mikä voisi? – mutta Diva of Finlandin saavutus on, ettei sen valitsema sävy ole epäkunnioittava. Elokuva katselee ongelmatilanteita henkilöidensä tasalta, ja erinomaiset nuoret näyttelijät tekevät roolihahmoistaan monisärmäisiä, jurossa huvittavuudessaankin arvokkaita persoonia.
Kipuilut seuraavat toisiaan. Uusi luokkakaveri, räppäävä tubettaja Silja (Linda Manelius) varastaa kaverien kehut ja huomion, taitaa viedä poikaystävänkin, jonka kanssa Henna on kirjaimellisesti kaapissa. Ulkonäkö- ja menestymispaineet vilahtavat, ja sitten mennään taas eteenpäin. Mikä Silja oikein on, kilpailijako, kateuden tai ihastuksen kohdeko? Kiikarionnettomuus vammauttaa Hennan, mitenhän tässä oikein käy? Tapahtuuko suuri käänne?
Mutta ei. Käänteet pysyvät pieninä, ja siitä johtuu, ettei tarina tunnu ihmeemmin käynnistyvän tai kasvavan. Hennan manipuloiva luonteenpiirre ja siitä aiheutuva nettikiusaaminen ja pahoinpitely ovat potentiaalisesti ahdistavampia aiheita, mutta lopulta ohikiitäviä sivujuonteita muiden joukossa. Diva of Finlandin ankeushumoristinen lähestymistapa tyhjentää tapahtumat melodramaattisuudesta niin systemaattisesti, että se kohoaa metodiksi, omintakeiseksi näkökulmaksi: elämän jatkuvuus ja tavallisuus korostuvat, eikä yllättäen eteen tuleva loppu selvästikään ole loppu tai minkään sortin mullistus.
Ajatus tuntuu kauniilta, ja ensikatsomalla tasapaksuhko tv-elokuvamainen teos kasvaakin jälkeenpäin mielessä – hyvä esimerkki siitä, miten tulkinta vaikuttaa tunteeseen eikä elokuvakokemus asetu 1–5 tähden asteikolle. Diva of Finland on paisuttelun antiteesi, ja sellaisena kannatettavan vastahankainen, mediaseksitön arkikuvaus.
Toinenkin kulttuurinen piirre kiinnittää huomiota: Tämä on nuorten naisten elokuva. Pojat jäävät sivuhenkilöiksi, ohuemmiksi ja – toki hyväntahtoisesti – karrikoidummiksi hahmoiksi. Nurinpäin käännettynä asetelma voisi olla kyseenalaisen vanhakantainen, mutta vaa’an kallistuminen toiseen suuntaan ei juuri häiritse.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.