Ville Hytönen: Thule. 80 s. Enostone 2020.
Ville Hytösen yhdeksäs runokokoelma Thule ansaitsee itsenäisen kritiikinsä Enostonen runotuotannosta vuodelta 2020. Aiemmin Kustannusosakeyhtiö Savukeitaan kirjallisena johtajana toiminut Hytönen on palannut vapaaksi kirjoittajaksi. Runoissaan viroa ja suomea yhdistelevä Hytösen tuorein runoteos on kauttaaltaan onnistunut ja harmoninen.
Hytönen jatkaa aiemmasta tuotannostaan tutuksi tullutta aistien ja luonnon läsnäolon kaunista kuvailua. Itämeri-trilogian päätösosaksi Thule on ehkä pohtivampi kuin avausosa Karsikkopuu (2011), mutta seesteisempi, ihmisystävällisempi, sivumäärältäänkin käpertyneempi kuin miltei satasivuinen kakkososa Sotaraamattu (2014). Trilogian mytologinen aihelma huipentuu loppurunoon, josta maininta kritiikissä tuonnempana.
Runokokoelma jakaantuu viiteen osaan. Alun ”Tule Ultima Thule” koostuu lyhyistä yksittäisrunoista. ”Rasvatyyni” sekä ”Rohkem” laajentavat runomaisemaa mutta pysyvät niukkasanaisessa esityksessään. Pidemmät, monisivuiset osat ”Taigan runot” sekä ”Sosnovyi Bor” ovat yksittäisrunoina teoksen parhaita antia eheydellään.
Pirteästi, virtaavasti ja rytmittäen Hytönen käsittelee vähäsanaista runouttaan: kokonaisteoksena Thulen harsoinen ja unenomainen maisema nojaa tarkoin harkituille sanoille ja rytmiikalle. Harvakseltaan yli kolmisanaiset säerivit ovat hypnoottisia. Lopulta vähäsanaisuus viedään äärimmäisyyksiin ”Montšegorsk”-runossa, jossa yksisanaiset säerivit neljässä säkeistössä muodostavat tasan kaksikymmentäsanaisen runon.
Teoksen välilehdet ovat väriltään mustia ja niiden valkoisesta fontistosta pilkistävät lohduttomat runojen nimet, jotka eivät elämän riemuin mässäile. Muotoilultaan runot ovat oikeareunaiseen palstoitukseen nojaavia ja hyödyntävät ilmavaa rivivälien tyhjyyttä. Kokeellisuus loistaa poissaolollaan, mikä on nykyrunouteen verraten vanhakantaista, mutta ilahduttavaa.
Teoksen viimeisessä kahdessa osassa puhutaan pasifismin äänellä, josta jälkikäteen luettavissa on ihmettelyä slaavilaiseen sotaisaan kuvastoon: ”sotilasajoneuvon / levoton tuuli / siemenet / metalliputkien / sinessä halkeavat / ja uusi elämä alkaa / satojen lintujen raakkuessa // en voinut nukkua / ikävä puhui / kuin venäläinen radio”.
Lopun ”Sosnovyi Bor” on ilottomuudessaan ja tyhjyydessään kerrassaan liikuttava. Haikea lopetus myyttisine aineksineen pakottaa aloittamaan teoksen lukemisen uudestaan ja pohtimaan Hytösen maagista realismia suhteessa luontoon: ”lapsi taittelee origamia / istumme miehen kanssa jokirannassa // hän on syntynyt kolme päivää sitten / kolme rauhallista päivää sitten // mies kertoo tyhjyydestä // ja kun hän lopettaa, näen sorsia / joen jokaisen erikseen määriteltävän / osan yhteydessä”.
Hytösen teos jäi lehdistön kritiikeistä yllättäen paitsioon. Itse näkisin jopa klassikkoteoksen piirteitä, koska Hytösen valitsema minimalismi sotii nykyistä monimerkityksellisyyttä ja -sanaisuutta vasten, semminkin kuitenkin osoittaa Hytösen kielellisyyden hioutuneen entistä kirkkaammaksi ja edustavan alansa huippuosaamista.
Itämeri-trilogian päätösosaksi Thule vertaantuu Pentti Saarikosken Tiarnia-sarjan kaltaiseksi tihentymäksi. Hytösellä onneksemme riittää vielä runotuotannon saralla annettavaa omaleimaisella ja harvasanaisella runoudellaan.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.
”Mitään uutta katsoja ei Kaijasta opi, eikä mitään uusia elokuvataiteellisia juolahduksiakaan synny.” Matti A. Kemi ei innostunut Kaija Koo -elämäkertaelokuvasta Kaunis rietas onnellinen.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden aloittanut ooppera Ovllá on ”syvällinen tutkimusmatka yksilön kieli-identiteettiin ja hapertuvaan sukuperintöön”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Traditionaaliseen oopperaperinteen kepeyttä ja leikkisyyttä lähestytään harvakseltaan.”
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
