Heikki Turunen: Timotein tuoksu. 437 s. WSOY 2021.
Maailman parhaan heinäntekijän tittelistä sukeutuu mielenkiintoinen kamppailu loppumetreille saakka Pielisjärven Siikajoella. Vastakkain ovat Helsinki ja muu Suomi, eikä kyse ole vain heinänseivästyksestä vaan elämänmuodosta, historiasta ja vuosikymmenten tuomista muutoksista. Siinä lopputulema viimeisen korpikirjailijan Heikki Turusen (s. 1945) romaanista Timotein tuoksu.
Timotein tuoksua voi lukea Turusen kirjallisena testamenttina, jossa palataan Turusen aiempien kirjojen teemoihin ja henkilöihin tiivistelmänomaisena kudelmana. Mutta Turunen on yhä edelleen syvän maaseudun vankkumaton puolustaja, vaikka se maailma, jossa hän itse eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1950- ja 1960-luvuilla, on kadonnut. Turunen on kantaaottava Karjalan ärjy, joka ei kaihda tuoda mielipiteitään julki, mutta ei kuitenkaan mikään jonninjoutava räksyttäjä. Hän puolustaa niitä juuria, joista tämä maa ja hyvinvointi on sotien jälkeisinä vuosikymmeninä versonut kukoistukseensa.
Uusin romaani on ensimmäinen osa testamenttia, joka kasvaa 1950- ja 1960-lukijen suurten ikäluokkien sinfoniaksi, maaseudun nuorten värikylläiseksi panoraamaksi. Toinen osa ilmestyy vuonna 2022.
Alkuasetelma on tässä: maaseutukirjailija, vanha jäärä Heino ”Henkka” Oinonen, Turusen alter ego, saa lukijapostia nuorelta tytöltä Helsingistä, jossa tämä suomii ankarasti kirjailijaa sekä hänen sukupolveaan ilmastonmuutokseen johtaneesta tiestä. Onhan Oinosen vastattava Orionin tyttären kirjeeseen, ja tämä massiivinen romaani kaikenkattavuudessaan on vastaus. Romaani on siis ajan hermolla, mutta historiaan nojaavasta näkökulmasta. Se on myös tuore näkökulma polttavaan keskusteluun ja tilanteeseen.
Turunen vyöryttää esiin 1960-luvun nuorison sukupuolisen heräämisen, musiikkimieltymykset tangosta poppiin, rippikoululaisen uskonkysymysten ja akanottoluvan pohdinnat; mutta ennen muuta hän kirjoittaa työkeskeisestä elämäntavasta maaseudulla. Talikkoon ja kirveeseen, lehmän tissiin ja huushollin hoitoon oli kaikkien tartuttava, siinä ei ollut kahta sanaa – halusipa tai ei.
Turunen rakentaa romaaninsa muistumien varaan, mutta lukijan ei ole välttämätöntä niitä tuntea. Iskelmien ja muiden laulujen sanat ryydittävät mehevästi Turusen rönsyilevää tekstiä. Kielellisesti romaani on pielisjärveläisen rehevää, ryöpsähtelevää, runsasta ja alkuvoimaista.
Turunen säilyttää otteensa alusta loppuun saakka ja rakentaa vielä erinomaisen loppuhuipennuksen. Karsimisen varaa teoksessa toki olisi ollut, jotta toisessa osassa ei olisi kovin toistelevaa ainesta. Turunen kirjoittaa vahvan omaleimaista ja omakohtaista tekstiä, eikä hänen jälkeensä tule kuin haalistuneita muisteluksia. Siinä mielessä hän on viimein korpikirjailija.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
