
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Tommi Takkunen: Tulevaisuus kuuluu bingoemännille. Novelleja. Into Kustannus 2019.
Tommi Takkusen esikoisteos tarjoaa tiiviiseen novelliin tottuneelle pidempiä tarinoita. Takkusen kieli on rikasta ja teksti nautinnollista leikkiä. Siitä on aistittavissa henkilöhahmojen ja tapahtumasarjojen luomisen sekä historiankirjoituksen ilo. Kokoelman edetessä mukaan tulee rippunen outoa, maagisen realismin tuntomerkkejä. Novellit ovat myös hauskoja.
Vähäeleisen ilmaisun takaa kuultaa ajoittain syvällisempi pohdinta, esimerkiksi kun ”Lapsenvahdit”-novellissa aletaan puhua hyvän ja pahan lopulta merkityksettömästä olemuksesta. Kokoelman lopussa saadaan häivähdys samaa, kun menetyksen pelko pakottaa miettimään työn, lisäarvon ja elämän tarkoitusta. Takkunen ei saarnaa kerronnallaan vaan laittaa henkilöhahmonsa asialle. Kohtaukset, joissa mennään machoilun sijaan syvemmälle, ovat todellisuuden rakoilun lisäksi teoksen parasta antia.
Kerronta on elokuvallista ja etenee selkeästi kohtauksittain. On paljon vahvoja kuvia ja näyttämöllepanoja, jotka tuntuvat tarkkaan harkituilta, viimeistä tapahtumaa myöten. Osa kuvista toistuu, kuten valokuva nuoresta pojasta kalassa ja automaatioasentajaksi opiskelu.
Tekstit pyrkivät yllättämään loppuratkaisuillaan. Takkusen novellit ovat perusluonteeltaan tsehovilaisia – vaikka niissä välillä tapahtuukin – mutta rivien väleissä piilotteleva sanomaton tuntuu joskus jäävän hieman liian kauas lukijasta. Pienet tarinat tarinoiden sisällä ovat hupaisia välähdyksiä.
Jo alussa huomio kiinnittyy nokkaviin ja nuoriin henkilöhahmoihin, jotka luulevat tietävänsä asioita. Nämä henkilöhahmot mahdollistavat lintsaamisen ylistyksen ja keskiluokkaisen elämäntyylin asettamisen kyseenalaiseksi. On riemastuttavaa lukea, kuinka omakotitaloalueella ihmiset ovat ”hyvällä tavalla lähempänä elämänsä loppua kuin alkua”. Arjen pieni anarkia jatkuu novellissa ”Asko ja Kati”. Siinä myös vellotaan lian estetiikassa: pikakahvia, heti herättyä sytytettyjä savukkeita, roskaa ja kuonaa.
Novellien naiskuva jää minulle vajaaksi. ”Talvi”-novellin Johanna on miesten toiminnan ja päätösten kohde. Loppua kohti tämä alkaa ärsyttää. ”Syy ja syyttömyys” -novellin Pöntisen juttuja voisi kutsua veijaritarinoiksi, koska ne ovat kuluneita. Silmiinpistävää on, miten moni henkilöhahmoista haikailee tulevaisuuteensa taloudellista menestystä, kaunista vaimoa ja selkeää ydinperhettä.
Viimeinen novelli jatkaa nuoruuden kaikkitietävyyden tiellä. Joko tekstejä on hiottu tekijän nuoruudesta saakka tai hän on onnistunut tavoittamaan selvästi nuoruuden kopeuden. Mutta vaikka kukkoilu olisi kirjoitettu kuinka tyylikkäästi tahansa, se kuulostaa väsyneeltä, koska aika on ajanut toksisen maskuliinisuuden ohi. Siksi luen kovuuden, yksin pärjäämisen ja viriiliyden vaatimukset, jotka ovat läsnä niin selkeinä ”Temput”-novellissa, satiiriksi. Kuten sukunimikaimalleen Eddard Starkille ei Mickellekään käy hyvin, vaikka molemmat oikein puhkuvat miehisyyttä. Novellin protagonisti Jami hakee naishahmoilta (sukupuoli on toki moniselitteisempi, mutta tässä teoksessa mies–nais-jako on selkeä) vain seksuaalista kohtaamista.
Toive satiirista vahvistuu, kun Jami kokee Deus ex machina -hetken ja muuttuu perheen pääksi, joka hoitaa hommat. Silti teksti jää keikkumaan satiirin ja vakavan rajalle, enkä ole aivan varma, nauretaanko tässä mahdottomalle miehen mallille vai huokaillaanko parempien aikojen perään.
Perttu Lämsän kansi antaa viitteen siitä, mitä tuleman pitää. Seinäkellon kaltainen (mies)hahmo, jonka aika kuluu. Kuolema on teksteissä läsnä. Myös ajan luonnetta ja olemusta pohditaan paljon. Katoaminen ja kaiken jättäminen sekä ihmisen katoaminen erityisesti muistista, tuosta petollisesta astiasta johon ei ole luottamista ja jolla tuntuu olevan välillä oma tahto, ovat novelleja yhdistäviä teemoja.
Näsäviisaiden kloppien takaa kuultaa toinen ääni: ”vasta nelikymppisenä tapaat itsesi ensimmäisen kerran”. Välillä olisin kaivannut lisää syvyyttä hahmojen sielunelämään ja kenties enemmän tilaa tälle elämänkokemuksen muokkaamalle äänelle. Takkunen kuvaa taitavasti ihmisen mielen liikkeitä ja maailmoja, joita ihminen sisälleen rakentelee. Ihmiset olettavat toisistaan asioita, hän näyttää, ja se on suurimpia ongelmiamme.
Reija Korkatti on oululainen kirjailija.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.