Kategoriat

Kaikki nuoret tyypit

Tommi Takkunen: Tulevaisuus kuuluu bingoemännille. Novelleja. Into Kustannus 2019.

Tommi Takkusen esikoisteos tarjoaa tiiviiseen novelliin tottuneelle pidempiä tarinoita. Takkusen kieli on rikasta ja teksti nautinnollista leikkiä. Siitä on aistittavissa henkilöhahmojen ja tapahtumasarjojen luomisen sekä historiankirjoituksen ilo. Kokoelman edetessä mukaan tulee rippunen outoa, maagisen realismin tuntomerkkejä. Novellit ovat myös hauskoja.

Vähäeleisen ilmaisun takaa kuultaa ajoittain syvällisempi pohdinta, esimerkiksi kun ”Lapsenvahdit”-novellissa aletaan puhua hyvän ja pahan lopulta merkityksettömästä olemuksesta. Kokoelman lopussa saadaan häivähdys samaa, kun menetyksen pelko pakottaa miettimään työn, lisäarvon ja elämän tarkoitusta. Takkunen ei saarnaa kerronnallaan vaan laittaa henkilöhahmonsa asialle. Kohtaukset, joissa mennään machoilun sijaan syvemmälle, ovat todellisuuden rakoilun lisäksi teoksen parasta antia.

Kerronta on elokuvallista ja etenee selkeästi kohtauksittain. On paljon vahvoja kuvia ja näyttämöllepanoja, jotka tuntuvat tarkkaan harkituilta, viimeistä tapahtumaa myöten. Osa kuvista toistuu, kuten valokuva nuoresta pojasta kalassa ja automaatioasentajaksi opiskelu.

Tekstit pyrkivät yllättämään loppuratkaisuillaan. Takkusen novellit ovat perusluonteeltaan tsehovilaisia – vaikka niissä välillä tapahtuukin – mutta rivien väleissä piilotteleva sanomaton tuntuu joskus jäävän hieman liian kauas lukijasta. Pienet tarinat tarinoiden sisällä ovat hupaisia välähdyksiä.

Jo alussa huomio kiinnittyy nokkaviin ja nuoriin henkilöhahmoihin, jotka luulevat tietävänsä asioita. Nämä henkilöhahmot mahdollistavat lintsaamisen ylistyksen ja keskiluokkaisen elämäntyylin asettamisen kyseenalaiseksi. On riemastuttavaa lukea, kuinka omakotitaloalueella ihmiset ovat ”hyvällä tavalla lähempänä elämänsä loppua kuin alkua”. Arjen pieni anarkia jatkuu novellissa ”Asko ja Kati”. Siinä myös vellotaan lian estetiikassa: pikakahvia, heti herättyä sytytettyjä savukkeita, roskaa ja kuonaa.

Novellien naiskuva jää minulle vajaaksi. ”Talvi”-novellin Johanna on miesten toiminnan ja päätösten kohde. Loppua kohti tämä alkaa ärsyttää. ”Syy ja syyttömyys” -novellin Pöntisen juttuja voisi kutsua veijaritarinoiksi, koska ne ovat kuluneita. Silmiinpistävää on, miten moni henkilöhahmoista haikailee tulevaisuuteensa taloudellista menestystä, kaunista vaimoa ja selkeää ydinperhettä.

Viimeinen novelli jatkaa nuoruuden kaikkitietävyyden tiellä. Joko tekstejä on hiottu tekijän nuoruudesta saakka tai hän on onnistunut tavoittamaan selvästi nuoruuden kopeuden. Mutta vaikka kukkoilu olisi kirjoitettu kuinka tyylikkäästi tahansa, se kuulostaa väsyneeltä, koska aika on ajanut toksisen maskuliinisuuden ohi. Siksi luen kovuuden, yksin pärjäämisen ja viriiliyden vaatimukset, jotka ovat läsnä niin selkeinä ”Temput”-novellissa, satiiriksi. Kuten sukunimikaimalleen Eddard Starkille ei Mickellekään käy hyvin, vaikka molemmat oikein puhkuvat miehisyyttä. Novellin protagonisti Jami hakee naishahmoilta (sukupuoli on toki moniselitteisempi, mutta tässä teoksessa mies–nais-jako on selkeä) vain seksuaalista kohtaamista.

Toive satiirista vahvistuu, kun Jami kokee Deus ex machina -hetken ja muuttuu perheen pääksi, joka hoitaa hommat. Silti teksti jää keikkumaan satiirin ja vakavan rajalle, enkä ole aivan varma, nauretaanko tässä mahdottomalle miehen mallille vai huokaillaanko parempien aikojen perään.

Perttu Lämsän kansi antaa viitteen siitä, mitä tuleman pitää. Seinäkellon kaltainen (mies)hahmo, jonka aika kuluu. Kuolema on teksteissä läsnä. Myös ajan luonnetta ja olemusta pohditaan paljon. Katoaminen ja kaiken jättäminen sekä ihmisen katoaminen erityisesti muistista, tuosta petollisesta astiasta johon ei ole luottamista ja jolla tuntuu olevan välillä oma tahto, ovat novelleja yhdistäviä teemoja.

Näsäviisaiden kloppien takaa kuultaa toinen ääni: ”vasta nelikymppisenä tapaat itsesi ensimmäisen kerran”. Välillä olisin kaivannut lisää syvyyttä hahmojen sielunelämään ja kenties enemmän tilaa tälle elämänkokemuksen muokkaamalle äänelle. Takkunen kuvaa taitavasti ihmisen mielen liikkeitä ja maailmoja, joita ihminen sisälleen rakentelee. Ihmiset olettavat toisistaan asioita, hän näyttää, ja se on suurimpia ongelmiamme.

Reija Korkatti on oululainen kirjailija.

Vanhuuden malleja eri ikäluokille

2/2020

Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.

  • Jenny Kangasvuo
Kaltio – Kolumni

Vain väsymyksestä johtuvaa

5/2024

”Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti!”
Jenni Kinnusen kolumni.

  • Jenni Kinnunen

Pääskyparvi taivaan räystään alla

5/2024

”Kesällä Kuttura täyttyy elämästä, kun kylässä syntyneet palaavat jälkeläisineen tutuille laitumille. Tulemme pääskysten lailla, löydämme armaat asuinsijat, rakkaat rannat. Otamme vastaan, mitä kotikylän kesä tarjoaa.”

  • Rita Magga-Kumpulainen
Kaltio – Kolumni

Kaupat

1-2/2025

”Hän on suulas mies, muttei pahalla tavalla. Kuuntelen Karin savolaista poljentoa, kun hän puhuu rauhoittavaan sävyyn siitä, miten ’puita pittää metässä olla’. Ajattelen: näin sitä kauppoja tehdään.”
Jenni Kinnusen kolumni pohtii puita.

Kylässä kylästä kylään

1-2/2025

Mustarinda-seuran Miina Kaartinen ja Sanna Ritvanen viettivät kolme kuukautta residenssissä New Yorkissa. Kaltion palstalla he haastattelevat Red Hookin Pioneer Works -kulttuurikeskuksen julkaisutoiminnan johtajaa.

  • Miina Kaartinen
  • Sanna Ritvanen