
Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
Torniojokilaakson kansallispuvun helma hulmuaa, kun tanssitaiteilija Katariina Angeria polkee mummopyörällään pitkin Väylänvartta. Kesä on Tornionjokilaaksossa kauneimmillaan, ja siellä Angerian viikon kestävä tanssiteos Suoni tulee liikkumaan.
Suoni on huolella ja erityisellä syvällisyydellä valmistutettu performanssi, liikkuva installaatio, jota saan seurata muutaman päivän omalla polkupyörälläni, Angerian varjona kulkien. Noina teoksen alkupäivinä keskustelemme taiteilijan kanssa pohjoisuudesta, periferiasta, aisteista ja tietysti joesta.
Heti teoksensa alussa Angeria tekee yleisölle selväksi, mistä Suoni kumpuaa: vedestä ja vedessä. Taiteilija pesee Hietaniemen kirkon jokirannassa lähimmäisen jalat ja sukeltaa lopulta itse Väylään. Sitten hän pukeutuu siniraidalliseen Tornionjokilaakson kansallispukuun, hyppää polkupyöränsä selkään ja tanssii molemmin puolin jokivartta noin 300 kilometrin ja yhdeksän päivän ajan.
Matkalla hän tanssii rannoilla, pirteissä ja pihoilla. ”Suoni on oma maailmankuvani, elämäntapani, luontoriippuvuuteni heijastuma ja ilmentää uteliaisuuttani sekä rakkauttani kotijokilaakson mutkia, siihen laskevia virtoja ja sen varrella asuvia ihmisiä kohtaan. Se on kuunteleva meditaatio yhtä paljon kuin kehollisen maailmassa olon hiljaista ylistystä.”
Mutta mistä Angerian teos on todella saanut alkunsa? Dramaturgit puhuvat tarinoiden piilevistä taustoista, alun alusta, jonka päälle draama eli varsinainen teksti kirjoitetaan. Suoni-teoksen yksi alku oli se, kun Angeria opetteli edellisenä syksynä asuinpaikassaan Muoniossa luomaan kangaspuihin loimen ja aloitti Tornionjokilaakson kansallispuvun kankaan kutomisen. ”Väävipiiri” tapahtui yhteistyössä Muonion palvelukeskus Marjapaikan kanssa, ja kutomisen opastajia riitti taiteilijalle talon asukkaista.
Kutomisen ja kankaan metafora sopivat hyvin Angerian teoksen pirtaan. Asiat valmistellaan pieteetillä ja ennen kaikkea yhteisöllisesti. Suonessa Tornionjoki on teoksen loimi, johon kude, molemmin puolin jokivartta liikkuva tanssija kutoo teoksena.
Tai kenties Suoni-teoksen alun alku oli edellisissä tanssiteoksissa Jokinainen (2006–2010) ja Iso Siika (2013), joissa työryhmä sekä Angeria ovat liikkuneet samoissa Väylänvarren maisemissa. Jokinainen-taidevaellus oli Reijo Kelan kanssa ideoitu teos, jossa laskettiin 20 000 muovipullosta rakennetulla lautalla Karesuvannosta Tornioon kolmessa viikossa. Iso Siika taas oli kunnianosoitus kadotetulle ja unohdetulle ammattitaidolle ja Tornionjoen siialle.
Suoni-performanssi on näihin teoksiin verrattuna henkilökohtaisempi. Taiteilija on kutonut kankaansa itse ja liikkuu jokivarressa yksinään. Angeria kuvailee sitä paulaharjumaiseksi kulkemiseksi, tutkimukseksi hengittävään ja orgaaniseen työtapaan.
Kansallispuvun murretut sävyt, sininen, punainen ja musta ovat sulassa sovussa jokivarren vehreyden kanssa. Pihapiirejä ohitetaan ja niistä vilkutetaan taiteilijalle. Joskus joku pysähtyy, ehkä liittyy hetkeksi mukaan tanssiin.
Kulkeminen, liike ja muutos ovat tämän teoksen pääpiirteet ja koreografia. Angerialle se on ennen kaikkea sen pohtimista, mitä kaikkea tanssiminen voi olla. Onko polkupyörällä ajaminen tanssimista? Entä käden nostaminen tervehdykseen? Entä kuka on performanssin kokija ja katsoja? Yksikseen pyöräillessä taiteilija ehtii tutkia kaikkea tätä rauhassa.
Angerian mukaan performanssitaiteilija on aina ehdottomasti myös yksi teoksen kokija, omalla kehollisuudellaan ja aisteillaan tilallisuutta luova tekijä. Aistit ovat taiteen tekemisen ja kokemisen kannalta erityisen tärkeitä. Sana aisti suomen kielessä johdetaan kreikan kielen termistä aisthetike, estetiikka. Filosofi Alexander Gottlieb Baumgarten kehitti vuonna 1735 estetiikan merkitsemään ”tiedettä siitä, kuinka asiat tunnetaan aistien kautta”.
Angerialle yhteisöllinen ja kokeellinen tapa luoda taidetta on muodostunut rakkaaksi. Teatterin Black Box, jossa esiintyjät ovat parrasvaloissa ja yleisö jossain pimeydessä eivät tunnu hänelle ominaiselta tavalta työskennellä.
– Ajattelen, että esitys on lahja. Sen sisällön ei tarvitse aina haastaa tai ottaa kantaa.
Kokeellinen on myös Angerian tapa löytää teoksensa katsojat ja kokijat. Taiteilija kertoo matkan varrella tanssineensa haarapääskysten, hevosten ja lehmien kanssa.
– Esimerkiksi kukkien kanssa tanssiminen on hyvin erilaista kuin vaikka hevosten. Kukkien vastakaikua on vaikeampi tunnistaa. Eläinten reaktiot taas toimivat inspiraationa ja oman liikkeen ohjaajina. Ihmisille on ominaista olla yleisönä, eivätkä he lähde niin helposti tanssiin mukaan. Tämä tuottaa tanssiin erilaisen esityksellisen ulottuvuuden. Koen ehdottoman turvalliseksi eläinten kanssa olemisen ja esimerkiksi kansallispuvussa navettaan menon.
Kuva: Amanda Hakoköngäs
Angeria kertoo vuosien varrella kiinnostuneensa yhä enemmän asioista, jotka voi löytää läheltä. Itsestään selvää pohjoiseen asettuminen, pohjoinen taiteilijuus, ei Angerialla ole ollut. Ylitornion Kainuunkylässä kasvanut Angeria on kulkenut pitkän matkan asettuakseen Muonioon. Yhteisötaide on tuntunut taiteilijalle luontevalta tavalta ilmaista itseään.
– Taiteilijahan on aina marginaalissa. Sen hyväksyminen ja oma itsenäinen tekeminen ovat tärkeimpiä asioita pohjoisessa työskennellessä.
Keskustelemme pienten ja suurten yhteisöjen eroista. Siinä, missä suuri yhteisö tarjoaa taiteilijalle jonkinlaista anonymiteettiä ja suojaa, pieni yhteisö opettaa tietynlaisiin selviytymistaitoihin.
– Jos kestää olla silmätikkuna ja pienen yhteisön paineet, ovat edellytykset työskennellä taiteellisesti mahdolliset. Pienessä yhteisössä taiteilija on kuin plastiikkipala heinäsuovassa. Toisaalta pieniin pohjoisiin yhteisöihin on kuulunut aina myös erilaisuutta.
Lappiin perustettiin vuonna 2009 Lapin esittävien taiteiden keskus, jonka tarkoituksena on toimia pohjoisen esiintyville taiteilijoille yhteisönä. Esittävien taiteiden tekijöiden asema Lapin läänissä on edelleen heikko, eikä vapaan kentän tekijöille ole esimerkiksi pysyvää harjoitus- tai esiintymistilaa.
Angeria kokee tekevänsä taidetta ennen kaikkea tavallisille lappilaisille ihmisille. Yhteistyökumppanina on toiminut useissa projekteissa Katri Puranen. Luoteis-Lappilainen Jieris ry. on yksi taiteen ja kulttuurin tekijöiden yhteisö, jossa Angeria aktiivisesti toimii. Viimeisimpiä yhdistyksen järjestämiä tapahtumia ovat olleet muun muassa palvelukeskus Marjapaikassa pidetty perinteisen riukuaidan tekokurssi sekä oman galleriatilan puuhaaminen Muonioon. Ideat eivät pohjoisilta taiteilijoita lopu, vaikka työ ei aina kovin helpon takana olekaan.
– Toisaalta niin sanotussa periferiassa työskenteleminen voi olla erityisen palkitsevaa. Koen olevani sillanrakentaja omasta maailmastani toisten ihmisten maailmoihin.
Pienten asioiden havaitseminen ja jokivarren ihmisten kohtaaminen olivat Angerian teokselle keskeisiä elementtejä. Suoni-teoksen varrella taiteilija halusi myös haastaa itseään ja asettua oman mukavuusalueensa ulkopuolella.
Taloihin sisään astuminen oli huomattavasti suurempi kynnys kuin kohtaamiset ulkona. Eläimet toimivat taiteilijalle rohkaisevana motiivina astua pihoihin ja kynnyksien yli. Huoli yleisön vastaanotosta osoittautui turhaksi, ja vieraanvaraisuutta olisi ollut enemmän kuin Angeria pystyi vastaanottamaan.
– Sain saunoa ja syödä ihmisten kodeissa. Svansteinissa kävin erityisen kiinnostavia akvaattisia keskusteluja talonväen kanssa.
Kohtaamisten ja keskustelujen rinnalla taiteilija halusi matkan varrella rauhassa tarkastella omaa työskentelyään. Suoni oli Angerialle tutkimus oman taiteellisen äänen lähteille: näin liikun nyt ja tällainen tanssi minussa asuu.
Matkan tekeminen polkupyörällä soi taiteilijalle myös kaivattua aikaa tarkkailla pieniä, lähes mitättömiä asioita ympäristössämme. Kiviä, oksia, kastematojen runsautta asfaltilla ja ennen kaikkea vettä.
– Nautin myös sateisista päivistä, jolloin koin olevani veden koskettama ja ympäröimä. Tutkin mielenkiinnolla veden imeytymistä asvaltin läpi ja sen haihtumista pois. En tiedä, paljonko linnuissa on nestettä, mutta luulen niiden olevan yhtä kaiken virrassa.
Ennen kuin erkanen taiteilijan matkasta, hän tanssii niityllä ystävällisen hollantilaisherran soittaessa chansoneita haitarillaan ja nuorenkarjan tarkkaillessa tilannetta tyynenä. Näky on ihmeellisen kaunis ja luonteva. Viikon kuluttua Angeria on saanut tanssinsa loppuun Karesuvannossa. Ehkei kyseessä ole kuitenkaan loppu, vaan jonkin uuden tanssin alku.
– Koen, että Suoni oli kuin tiedonhakumatka vedellisyyteen, teemaan, johon haluan sukeltaa entistä perusteellisemmin.
Väylä kimmeltää auringossa ja pääskyset lentelevät. Ehkä vapaana virtaava Tornionjoki onkin yksi katsoja muiden joukossa.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
”Elokuva on kokonaisuutena immersiivinen. Sen sisäismaailmaan uppoutuu vaivatta. Pöystin roolihahmo tivaa: ’Vakoiletko sinä, nainen, uniani?!'” Matti A. Kemi katseli Pirjo Honkasalon viimeisimmän fiktioelokuvan.
Apartheid-valtioita on ennen Israeliakin pysäytetty boikottien avulla.
”Oli varhmaan tarkotus ette sain vastaani haasteita. Mie tarkotan ette, jos kirjailija lähtee stipentireissule, niin onnea oon se, ette jotaki tapahtuu. Mutta tällä kertaa tapahtumia oli aika monta.”
”Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti!”
Jenni Kinnusen kolumni.
”Kesällä Kuttura täyttyy elämästä, kun kylässä syntyneet palaavat jälkeläisineen tutuille laitumille. Tulemme pääskysten lailla, löydämme armaat asuinsijat, rakkaat rannat. Otamme vastaan, mitä kotikylän kesä tarjoaa.”
”Tämän vuoden parhaimmistoa viihdeosastolla”, toteaa Matti A. Kemi 28.3.2025 ensi-iltansa saaneesta, Teemu Nikin ohjamaamasta elokuvasta 100 litraa sahtia.
Mustarinda-seuran Miina Kaartinen ja Sanna Ritvanen viettivät kolme kuukautta residenssissä New Yorkissa. Kaltion palstalla he haastattelevat Red Hookin Pioneer Works -kulttuurikeskuksen julkaisutoiminnan johtajaa.
Lölä Florina Vlasenko writes about TaideTurvapaikka, a community art project started at Oulu refugee center in 2023. The article is published in Finnish translation in the printed Kaltio 1–2/2025.
Meänkielen kirjeenvaihtajamme Linnea Huhta pohtii tällä kertaa olemassaoloaan digitaalisessa maailmanpiirissä.
Vuoden 2025 helmikuun viikonloppuina Oulussa oli mahdollista tutustua thangkoihin Galleria 33:n tiloissa. Thangkat ovat keskeinen osa Tiibetin kulttuuria sekä tiibetinbuddhalaista harjoitusta.
”Omakustanne on hykerryttävä ja sisällöltään yllättävän valistava teos matkailusta, eurooppalaisuudesta sekä senegalilaisen kulttuurista.”
”Tällaisen elämäkerran aika jo totisesti oli”, toteaa Risto Kormilainen emeritaprofessori Irma Sulkusen teoksesta Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa.
”Kirjansa alaviitteissä Seppälä valottaa usein kiinnostavia näkökulmia.” Juhani Rantala luki Juha Seppälän teoksen Paavo Rintalan kirjallisuuden lukemisesta.
Aktivistinen Metsäliike ja kulttuurilehti Kaltio kohtaavat toisensa yhteistyönumeron sivuilla, kiitos päätoimittaja-Paavolle tästä tilaisuudesta! Metsäliike on kansanliike, jonka tavoite on saada […]
”Huolitellun tekstin lomassa näennäisesti ei tapahdu muuta kuin sulhasen valinta, mutta rivakasti etenevät käänteet tarjoavat lukijalleen kurkistuksen 1800-luvun ajatuskuvioihin ja maisemiin.” Matti A. Kemi luki Satu Tähtisen romaanisarjan kaksi ensimmäistä.
”Yhtä paljon kun piereskely on ollut osa ihmisyyttä, myös piereskelyyn liittyvä kirjoittaminen on kuulunut monien sanankäyttäjien repertuaariin.” Aapo Kukko luki Nastamuumion julkaiseman historiallisen suolikaasukirjoituskoosteen.