”Yks kourasu ja mä en voi olla mitään muuta ku uhri!”
Teksti: Jenny Kangasvuo Kuvat: Tottumiskysymys / Tuffi Films 2019
Ravintolassa pakaroista kourittu lomalainen. Bussissa ahdisteltu yläkoululainen. Firman bileissä kähmitty työntekijä. Jälleen kerran raiskattua esittävä nuori näyttelijä. Nuori kotibileiden jatkoilla. Raiskausoikeudenkäyntiä loputtomasti odottanut rikoksen uhri.
Tottumiskysymyksen
yksittäistarinat muodostavat
seksuaalisen häirinnän ja sukupuolittuneen väkivallan jatkumon. Ne
peilaavat toisiaan, näyttävät vaikenemiset, siloittelut ja
avuttomuuden, jotka mahdollistavat väkivallan jatkumisen. Kaikki
tarinat ovat ihan liian tuttuja. Vieraat kädet ovat olleet minunkin
pakaroillani Lidlin kassajonossa; teininä jouduin kuuntelemaan
rasvaisia juttuja ihan liian monta kertaa. Kaikkihan tämän ovat
kokeneet, joutuneet eri kohtiin jatkumolle. ”En mä ainakaan ole
kohdannut mitään häirintää. Paitsi ne tavalliset”, sanoo
eräs elokuvan henkilöistä. Se on tottumiskysymys.
”Elokuva
käsittelee hulluja asioita, joita ihmiset ovat tottuneet sietämään,
vaikka ei pitäisi”, kertoo elokuvan dramaturgi Kirsikka
Saari.
Yksitoista
yksittäistapausta
Täyspitkää
elokuvaa edeltää yhdentoista lyhytelokuvan projekti
Yksittäistapaus,
jossa eri käsikirjoittajat ja ohjaajat tekivät kukin seksuaalista
häirintää ja sukupuolittunutta väkivaltaa käsittelevän teoksen.
Yhdestätoista elokuvasta valittiin kuusi, joista koostettiin
episodielokuva Tottumiskysymys.
Lyhytelokuvat nähtiin Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla tänä
syksynä ja vuoden 2020 aikana ne tulevat laajempaan levitykseen.
”Projekti
lähti liikkeelle yli kolme vuotta sitten”, Kirsikka Saari
sanoo. Saari oli miettinyt, miten elokuvan keinoin voisi saada kiinni
seksuaalisesta häirinnästä yhteiskunnallisena valtarakenteena.
Kävi ilmi, että toinenkin Tuffi Filmsin toimija, tuottaja-ohjaaja
Elli Toivoniemi
oli miettinyt samaa teemaa. ”Mietittiin, että tästä tehdään
elokuva. Ja sitten mietittiin, että tehdään monta! Alusta lähtien
oli kuitenkin selvää, että lyhytelokuvien pohjalta koostetaan
pitkä elokuva.”
Mukana
oli viisitoista ohjaajaa ja käsikirjoittajaa, ja Saari oli
dramaturgina kaikkien yhdentoista elokuvan työstöprosessissa. Myös
kuvausryhmä sekä puku- ja äänisuunnittelijat olivat samat. Elli
Toivoniemen kanssa Saari koordinoi projektia, jotta sarjan
lyhytelokuvat eivät kertoisi liian samanlaisia tarinoita.
Saari
ja muut ohjaajat tapasivat prosessin aikana varsin usein. ”Ihmisillä
oli halu ja tarve jakaa kokemuksiaan. Jakamisen riemu oli suuri. Sen
pohjalta löytyi yhteinen hirtehishuumori, joka vaikutti elokuvan
tyylilajiin. Kaikilla oli sama kokemus, että eihän enää pitäisi
olla tällaista, tämähän on aivan absurdia! Myös elokuvan
päähenkilöt kohtaavat saman epäuskon ja hämmennyksen, että mitä
täällä tapahtuu, onko tämä edes todellista?”
Kullakin
käsikirjoittajalla ja ohjaajalla oli vapaat kädet luoda oman
tarinansa. Tarinat perustuivat joko omiin kokemuksiin tai
havaintoihin. Pitkän elokuvan suhteen Saari oli kuitenkin
vastuullinen käsikirjoittaja, mikä oli kaikille tekijöille alusta
asti selvää. Siten lyhytelokuvat muodostavat kukin oman teoksensa,
ja pitkä elokuva puolestaan omansa. Pitkään elokuvaan päätyneitä
lyhytelokuvia ohjasi seitsemän ohjaajaa eli Saaren ja Toivoniemen
lisäksi Anna Paavilainen,
Alli Haapasalo,
Reetta Aalto,
Jenni Toivoniemi
sekä Miia Tervo.
”Sehän
on poikkeuksellinen luottamuksenosoitus, että ohjaajat antavat omat
materiaalinsa toiselle ohjaajalle, että kohtelepa hellävaroen.
Mutta tämä oli sellainen aihe, että kaikki tajusivat, että tätä
elokuvaa ei voi tehdä muulla tavoin. Kaikki me teimme projektia
samaa päämäärää kohti.”
Joidenkin
elokuvien kuvauksissa pystyttiin ennakoimaan pitkää elokuvaa. Anna
Paavilaisen ohjaaman, teatteriin sijoittuvan tarinan lopusta tehtiin
kaksi eri versiota: toinen lyhytelokuvaa ja toinen pitkää elokuvaa
varten. Tottumiskysymystä
varten kuvattiin myös uutta materiaalia vielä leikkausvaiheessa.
Saari
sanoo, että elokuvan leikkausprosessi oli haastava mutta myös
jännittävä. ”Aluksi olin itsekin kauhuissani, että mitä
ihmettä me olemme tekemässä toisten materiaaleille!”
Pelkkiä
pikkujuttuja
Saari
kertoo olleensa innostunut episodielokuvista, joissa irralliset
tarinat leikkaantuvat yhteen. Elokuvan innoittajana on Ruben
Östlundin episodielokuva De
Ofrivilliga, joka käsittelee
ryhmäpainetta. ”Sehän on myös abstrakti aihe. Se on jotain,
minkä tunnistaa, mutta jota ei osaa itsekään oikein nimetä, ja
josta on vaikea puhua. Kun tällainen vaikeasti avautuva teema
tuleekin elokuvassa selkeänä esiin, se on riemastuttavaa. Tämän
projektin tavoitteena oli tehdä samantyyppinen elokuva.”
Tottumiskysymyksen
henkilöiden tarinat eivät kuitenkaan juuri leikkaa toisiaan. ”Emme
halunneet kikkailla. On vahvempaa, että tarinat yhdistyvät teemansa
puolesta. Kukaan ei tiedä toisen tarinaa, korkeintaan kulkee ohi
tietämättä, mitä toinen käy läpi.”
Saari
kertoo, että pyrkimyksenä oli tarttua pieneen ja arkiseen. ”Ihmiset
olivat havahtuneet puhumaan tasa-arvon puutteesta ja
häirintätapauksista jo ennen #metoo-keskustelua. Läsnä oli
kuitenkin turhautuminen: miksi tätä asiaa on niin vaikea selittää?
Samaan aikaan kaikki naiset ympärillä tiesivät, mistä on kyse.
Kaikkihan eivät ole minkään suurten rikosten uhreja, mutta
arkiseen epätasa-arvoon törmää koko ajan, olipa kyseessä sitten
häirintä tai työelämä. Siihen halusimme keskittyä. Samalla oli
selvää, että tällaista projektia ei voi tehdä yksi ihminen vaan
tarvitaan joukkovoimaa. Kyse ei ole yhden ihmisen kokemuksista vaan
kaikkien naisten kokemuksista.”
Yksi yhdestätoista lyhytelokuvasta onkin nimeltään ”Pikku juttu”. ”Se on niin kuvaavaa, että voi sanoa, että sehän nyt on tommonen pikkujuttu, eihän sua ole esimerkiksi raiskattu. Onko tästä nyt aihetta nostaa meteliä?” sanoo Krista Kosonen, joka näytteli Alli Haapasalon ohjaamassa ”Pikku jutussa”.
Kososen
näyttelemä päähenkilö on lomamatkalla aviomiehensä kanssa ja
tulee ravintolassa puristelluksi pakaroista. Tilanne menee nopeasti
ohi mutta jää silti vaivaamaan. Päähenkilö on tilanteessa
avuton. ”Sen tunteen on tuntenut niin monta kertaa elämässään,
kuten varmaan jokainen nainen”, Kosonen sanoo. ”En tunne
ketään, jota ei olisi häiritty. Itseänikin häirittiin
lomamatkalla kun olin kolmetoista, ja muistan sen tunteen.
Kenellekään ei voi sanoa: ei voi sanoa äidille, koska se hävettää,
ja sitten on yksinään sen asian kanssa ja olo on vain likainen.
Yksi tollanen ele, eikä voi olla mitään muuta kuin uhri”,
Kosonen toistaa näyttelemänsä hahmon repliikin. ”Ja vielä
aikuisenakin: jos jostain perseeseentaputtelusta sanoo, niin
vastauksena on, että rauhoitu, eikö sulla ole huumorintajua. Ja jos
siitä ei sano, se jää vituttamaan ja painamaan, että miksi en
sanonut tästä, tämähän on mun keho! Se on niin tunnistettavaa.”
Elokuva
näyttää, että väkivalta ja ahdistelu ei ole pelkästään
pahojen miesten tekemiä puskaraiskauksia vaan myös pieniä juttuja,
jotka varsinkin tietyissä elämänvaiheissa voivat olla valtavan
isoja. Tilanteet ovat usein sellaisia, joissa kukaan muu ei ole
nähnyt mitään, ja tilanteeseen reagoiminen julkisesti tuntuu
vaikealta. ”Siinä vain on hiljaa, ja jälkikäteen tulee se
raivo”, Kosonen sanoo.
Myös
ahdistellun naisen aviopuoliso jää elokuvassa avuttomaksi. Oikeaa
tapaa reagoida ei ole. Vaimon puolustaminen näyttäytyisi omaisuuden
puolustamisena, toisaalta jos ei tee mitään, niin onko se
ahdistelun painamista villaisella? ”Enhän mä nyt jaksa tuntea
häpeää kaikkien maailman sovinistien puolesta, ku en kerran ite
oo!” puolustaa aviomies itseään.
#Metoon
merkitys
Saari
kertoo, että alunperin lyhytelokuvia oli tarkoitus olla kymmenen.
”#Metoo-keskustelu nousi esiin projektin aikana, joten tuli
tarve kirjoittaa vielä yksi tarina, joka peilaa sitä keskustelua.”
”Silloin, kun #metoo nousi somessa, niin oli paljon miespuolisia ihmisiä, jotka olivat aivan järkyttyneitä”, Kosonen kertoo. ”Mä ihmettelin, että ette te voi olla tosissanne, että oliko tämä oikeasti joku yllätys! Kaikkia naisia on häiritty, ei se naisille ollut mikään yllätys. Mä olin hämmentynyt: aijaa, eikö tämä olekaan kaikille itsestäänselvää, että häirintä on naisille tuttua?”
#Metoo-keskustelu
oli seksuaalista häirintää ja väkivaltaa kokeneiden naisten
näkökulmasta voimauttavaa, mutta keskustelua seurasi takaisku. ”Se
oli kummallista. Että ei voi olla todellista, kun nämä asiat
vihdoin tulevat esiin, niin samantien ruvetaan taputtelemaan, että
eikö voitaisi kuitenkin olla hiljaa!” ihmettelee Saari. ”Tuli
tarve käsitellä tätä häirinnän ja väkivallan hiljentämistä
myös elokuvan keinoin.” Yhdestoista lyhytelokuva käsittelee
firman bileissä tapahtunutta seksuaalista häirintää, jota
peitellään koko työyhteisön voimin.
Elokuva
sisältää paljon repliikkejä, jotka kuulostavat hyvin tutuilta.
”Mä olen ihan hyvä tyyppi.” ”Siinähän on vain sana
sanaa vastaan.” ”Onko sulla jotain todisteita?”
Saari
sanoo, että osa elokuvan repliikeistä on sellaisia, joihin törmää
usein. ”Yksi kantava ajatus oli se, että kaikkihan seksuaalisen
väkivallan tuomitsee. Se on laissa kielletty, se on selkeä tapaus.
Siitä on helppo sanoa, että me tuomitaan tämä. Mutta tämä leffa
kuvaa sitä, miten on helppo kuvitella, että paha on aina jossain
ulkopuolella. Kysymys on kuitenkin siitä, että me ihmiset yhteisönä
normalisoidaan ja mahdollistetaan se.”
”Ei
ole hyvä, että demonisoidaan, että siellä pimeässä puistossa
ovat ne pahat raiskaajat, vaikka pahaa voi tapahtua missä vain ja
useimmiten ihan arjessa”, sanoo elokuvassa näyttelevä Johannes
Holopainen. ”Ei voi ajatella niin,
että tämä asia ei kosketa mua, koska en ole mikään puistossa
piileskelijä. Pitää muistaa, missä toisten ihmisten rajat
menevät.”
Elokuvassa
onkin kohtaus, jossa nainen kulkee pimeässä Kaisaniemen puistossa.
Kosonen sanoo kiertävänsä puiston pimeällä, kuten suurin osa
muistakin hänen tuntemistaan naisista. ”Mua vituttaa, että mun
omassa kaupungissa on paikka, jossa mä joudun oikeasti pelkäämään.”
Elokuvan kohtauksessa pelkkä puiston pimeys luo ahdistavan tunteen,
joka on tuttu paitsi naisten omista kokemuksista, myös elokuva- ja
tv-kerronnasta, jossa naisille tapahtuu kauheita pimeissä paikoissa.
”En edes tiedä, onko se pelko perusteltu. Onko Kaisaniemen
puistossa raiskattu ketään kolmeenkymmeneen vuoteen?”
Useimmiten
naiset joutuvatkin häirinnän ja väkivallan uhreiksi ihan muualla
kuin pimeissä puistoissa: työpaikoilla, kotonaan, aamulla
koulumatkalla, valoisassa ja tyylikkäässä ravintolassa. Elokuvassa
arkista häirintää ja väkivaltaa vähätellään kollektiivisesti.
”Ei ole pelkästään miehiä, jotka ovat ongelma, vaan yhtä
lailla naisten asenteet ovat ongelmallisia. Kuvitellaan, että jos
sanoo olevansa tasa-arvon kannattaja, niin asia on jo hoidettu.
Voidaan sanoa, että ’hei, mä olen hyvä tyyppi’, mutta myös hyvät
tyypit tekevät hirveitä asioita. Myös tasa-arvon kannattaja voi
olla mukana vaientamassa häirinnän uhria. Ei se ole mustavalkoista.
Elokuva kannustaakin miettimään, miten itse toimisi vastaavassa
tilanteessa.”
Toisaalta
myös oikeusjärjestelmä vähättelee seksuaalisen väkivallan
uhrien kokemuksia ja traumatisoi heitä oikeusprosessien
pitkittyessä. Holopainen näyttelee elokuvassa tuoretta juristia,
jonka ensimmäinen oikeussalikäsittely koskee raiskausta.
Oikeusjärjestelmä on byrokraattinen ja kasvoton, ja vaikka
yksittäinen juristi haluaisikin parantaa maailmaa, mahdollisuudet
siihen ovat vähäiset. ”Hahmo on pieni osa ison koneiston
rattaissa. Käänne tapahtuu päähenkilön ajatuksissa: pitääkö
jotenkin paatua, jotta sitä työtä voi tehdä joka päivä? Voiko
kuitenkin ylläpitää vilpittömän maailmankuvan?”
Vaikeneminen
ja vaientaminen
Elokuvassa
toistuu hiljaisuus, sekä häirinnän ja väkivallan uhrien että
uhria ympäröivän yhteisön taholta. Ja jos uhri sanookin jotain
ääneen, se vaiennetaan. Koulutyttö ei kerro opettajalleen
kokemastaan, virkanaisen kertomus häirinnästä on bilefiiliksen
pilaamista, kotibileiden jatkoilla ahdistelija ei kuuntele, vaikka
päin naamaa huudetaan ”älä viitti, mee pois, painu
helvettiin”.
”Sehän
vaatii myös ympäristöltä tiettyä sensitiivisyyttä, että missä
tilanteessa asioita käsitellään. Jos uhri kertoo kokemuksestaan,
niin ei pitäisi heti vaatia, että todista, selvitä, hoida homma,
taistele! Totta kai ihmiset pelkäävät myös leimaantumista”,
sanoo Saari.
Elokuvasta
jää puuttumaan katharsis: paha ei saa palkkaansa, tai jos saakin,
niin vain ehdollista ja valittaa siitä hovioikeuteen.
”Meillä
oli pitkään suunnitteilla, että ottaisimme elokuvaan vielä
voimauttavan tarinan. Mutta sitten oli pakko todeta, että ei, ikävä
kyllä, se olisi liikaa”, Saari sanoo. ”Ei tästä
elokuvasta saa poistua sillä ajatuksella, että ongelma on jo
ratkaistu, vaan sillä kysymyksellä, että miten se ratkaistaisiin.
Elokuvaa ei saanut tehdä yleisölle liian helpoksi, vaikka siellä
onkin keventävää huumoria.”
Elokuvan
katsominen voi olla monille naisille tuskallistakin, koska se tuo
pintaan omia, ehkä tukahdutettujakin kokemuksia. Näin on jo käynyt
lyhytelokuvasarjan esityksissä. ”Toivon, että se kuitenkin tuo
voimaantumista, että hei, mä en ollut yksin, tai mä en kuvitellut
sitä, vaan muutkin ovat kokeneet saman. Toisaalta toivon, että
katsojat haastaisivat itsensä miettimään, että miten minä käytän
valtaa, koska kaikki me käytämme valtaa.”
Elokuviin
liittyy myös vaikuttavuuskampanja, jossa elokuvaa viedään
kouluihin. Elokuvan esittämisen yhteydessä keskustellaan sen
teemoista. ”Tämä on sellainen aihepiiri, että sitä ei voi
vain heittää maailmalle ja antaa mennä menojaan, vaan täytyy myös
kantaa huolta yleisöstä”, Saari sanoo.
Kosonen
on mukana myös elokuvan vaikuttamiskampanjan koulukiertueella. ”Mä
toivon, että mulle olis joku tullu sanomaan teini-ikäisenä, että
teillä on itsemääräämisoikeus omaan kehoon. Ei teinien itsetunto
parane pelkästään siitä, mutta on tärkeää, että joku sanoo
sen ääneen. Se on kaikista herkintä aikaa ihmisen elämässä.
Haluaisin, että oma tyttäreni kasvaisi sellaiseen maailmaan, jossa
saisi kasvaa niin, että oma keho on oma keho.”
”Elokuva
on keino avata samastumisen portti toisen ihmisen kokemukseen
todellisuudesta. Tämä on hieno projekti sen takia, että uskotaan
sataprosenttisesti siihen, että elokuva voi vaikuttaa”, sanoo
Holopainen. ”Aihe on vaikea, mutta elokuva voi antaa yhteisen
kokemuksen, jonka kautta aihetta voi lähteä purkamaan ja jakamaan
kokemuksia.”
”Tarviiko
ahdistelun ja väkivallan olla tottumiskysymys?” Kosonen kysyy.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi KaltiolleMia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Päähenkilökolmikon paniikin hönginnästä olisi saanut irti humoristisuutta, mutta nyt jäädään lattean ihmissuhdedraaman asetelmiin.” Matti A. Kemi ei huvittunut Perhosista.
Elävän Iijoen melonta ja soutu järjestettiin viidettä kertaa heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Iijoki on sen varren ihmisille sen verran tärkeä, että […]
Pikisaari Biennaali on ehkä maailman pienin biennaali. Vuonna 2024 toista kertaa järjestetystä biennaalista kirjoittavat Art Hub Pikisaaren Minna ja Tuomo Kangasmaa.
Kesällä joka niemen nokkaan, saarelmaan pystytetään Suomessa kesänäyttely. Leena Kangas vieraili kahdessa kainuulaisessa, Ristijärven Karhulankylässä sekä Hyrynsalmen Mustarindassa.
Vienan reitti ry on julkaissut syksyn 2023 seminaarin ”Karelianismia Kainuussa ja Vienassa” esitykset artikkelikokoelmana. Risto Kormilainen arvioi teoksen Kaltiolle.
”Hurme opponoi eritoten sitä käsitystä vastaan, että Kalevala olisi Suomen kansalliseepos.” Juhani Rantala luki suomalaista nationalismia ja kolonialismia käsittelevän teoksen.
Olikohan se kesäflunssa kuitenkin jotain koronansukuista? Kun kuumetta oli vain yhtenä päivänä vähän, mutta pään ontelot limasta tukkoiset yli pari […]
Tämän numeron kansiteoksemme on still-kuva videoteoksesta ”Njáhcu”, joka on esillä Ánnámáretin ja Marja Viitahuhdan Bálvvosbáiki-näyttelyssä Saamelaismuseo Siidassa 29.9. saakka. Bálvvosbáiki-näyttelykokonaisuuden […]
Asema-kollektiivin kesäteatterinäytelmää Eläintila esitettiin Oulun Hupisaarten kesäteatterissa 27.6.–5.7.2024. Tenka Issakainen kävi arvioimassa nuorten tekijöiden shown.
Oulun Taiteilijaseuran toteuttama ARToulu-taidealue syntyy Ouluun keväällä 2026. Alueen toivotaan laajentavan käsitystä siitä, mitä kaikkea visuaalinen taide voi olla ja […]