”Tuira on Oulun helmi. Mitä Tuirasta ei saa, sitä ei tarvitakaan”, oivalsi Oulu-lehti otsikossaan vuonna 2000. Tänä keväänä Tuira valittiin sanomalehti Kalevan äänestyksessä Oulun parhaaksi kaupunginosaksi. On Tuiraa luonnehdittu myös ”Oulun Kallioksi”.
Kaupunginosaan tuntuu olleen monien sukupolvien oululaisilla tärkeä, jopa erityinen, suhde. Mistä tämä johtuu? Mitä ajattelee pitkään Tuirassa asunut mutta sieltä pois muuttanut henkilö? Ihminen voi lähteä Tuirasta, mutta voiko Tuira lähteä ihmisestä? Joka tapauksessa pitkäaikaisilta kotikulmiltaan pois muuttava johtuu helposti pohtimaan suhdettaan alueeseen ja sen historiaan.
Kaupunki muuttuu ja ihmiset kenties sen mukana. Tai päinvastoin. Toisinaan ihmiset myös muuttavat. Tuiraan on muutettu ja sieltä on muutettu pois. Itse kaupunginosakaan ei alkujaan ole edes ollut osa Oulua. Tuira kuului alunperin Oulujoen kuntaan.
Olen itse vastikään muuttanut pois Tuirasta – ja samalla myös Oulusta. Harkitsin muuttoa vakavissani reilut puoli vuosikymmentä ennen päätöksen toteuttamista. Päätökset ovat joskus vaikeita. Mieleen puskevat väkisinkin tuntoja hyvin kuvastavat oululaisen rokkibändin, Radiopuhelinten, kappaleen sanat:
Oulu on kaupungin nimi
Keski-Suomen harmaa helmi
kirosana ja vanha kaveri
suhde josta ei pääse irti.
(”Oulu on kaupungin nimi”, san. J. A. Mäki; Oulu on kaupungin nimi, Bad Vugum 2000)
Moni on Tuirasta pois muuttanut. Siellä on asuttu, elelty, sinne on jäätykin. Miksi minulle Tuirasta pois muuttaminen oli niin vaikeaa? Ei Tuira ole ainut paikka, jossa olen viihtynyt pitkään. Se ei ole edes paikka, jossa olen asunut pisimpään. Silti.
Kun pohdin syitä, miksi viihdyin Tuirassa niin hyvin, ne tuntuvat usein liittyvän jollakin tavalla luontoon. Vuodenaikojen vaihtelun mukaan erilaisina toistuneet kävelyretket Oulujoen suistossa kulkevilla poluilla. Hupisaarten, meren, Oulun keskustan ja ystävien läheisyys. Tuttu lenkkipolku Tuiranpuistossa. Auringonlasku omalta parvekkeelta katseltuna.
Selkeästi enemmän vanha kaveri kuin kirosana. Jopa avoimesta ikkunasta kesäisessä yössä kantautuva junan kolina, josta en ollut edes käsittänyt pitäväni, tuntui muuton alla saaneen mielessäni jotenkin romanttisen sävyn. Niin – onhan se kulunut lähtemisen vertauskuva.
Tuira on ollut toisinaan suurtenkin muutosten kourissa. Taloja, katuja, siltoja ja rautateitä on rakennettu ja purettu. Viime vuosikymmenten Tuiraa ajateltaessa tulevat monella helposti ensimmäiseksi mieleen korkeat kerrostalot. Sellaisiahan siellä on, niin idässä, lännessä, kuin keskellä Merikoskenkadullakin.
Puutalovaltainen Tuira hävitettiin kerrostaloasutuksen tieltä 1960–1980-luvuilla. Noihin aikoihin puhuttiin ”saneerauksesta”, kun Suomessa hävitettiin kokonaisia kaupunginosia uuden tieltä. Ennen 1970-lukua Tuira muuttui varsin vähän, suurimpana muutoksena tätä ennen oli lähinnä Merikosken voimalaitoksen rakentaminen. Koulu kaupunginosaan saatiin vuonna 1900.
Muutos vanhasta puu-Tuirasta on ollut suuri niille, jotka ovat sen nähneet. Enää noista ajoista ei ole paljoakaan jäljellä. Tämän vuosituhannen puolella hävitettiin eräitä viimeisistä puutaloista uusien kerrostalojen tieltä Länsi-Tuirasta Valtatien varrelta.
Vaikka nyky-Tuira tuo monelle ensimmäiseksi mieleen 1970- ja 1980-lukujen luomukset, korkeat kerrostalot, kaupunginosassa on kuitenkin muutakin. Sinne mahtuu lisäksi matalampia kerrostaloja, rivitaloja ja jopa omakotitaloja. Tuirassa on myös puistoja ja uimaranta. Kaupunginosaa etelästä rajaava joki- ja suistoalue on monelle suosittua ulkoilualuetta. Tuirassa on myös tori, jonka toiminta on tosin nykyään hiljaisenpuoleista.
Itse en ole niin onnekas, että muistaisin puu-Tuiraa, muistan vain viimeisimmät puutalot Valtatien varrelta. Ennen kaupunginosaan muuttamistani Tuira näyttäytyi etupäässä karuna ja jotenkin nuhjuisena, Merikoskenkadun ja Valtatien katupölyn ja pakokaasun marinoimana. Tuira tuntui olevan keskustasta kevyen liikenteen keinoin saapuvalle loputtomien säälimättömän tuulentuiverruksen vastustamien sillanylitysten takana. Elokuvateatteri Star mieltyi 1990-luvulla kuta kuinkin ainoaksi syyksi vierailla harmaassa kaupunginosassa. Niin vain kuitenkin aikoinaan kotiuduin Tuiraan.
Oulu on kaupungin nimi. Kaupungin, ei siis minkä tahansa tuppukylän. Perinteisesti vaatimaton oululainen on saattanut kokea, että etelässä ne Suomen kaupungit ovat, meillä pohjoisessa on vain tällainen pahainen kylä. Viimeisen noin kymmenen vuoden aikana Tuirassa on toisinaan nähty etelän suuren kaupungin erään osan piirteitä. Sille on soviteltu luonnehdintaa ”Oulun Kallio”. Kalliotiehän Tuirasta löytyykin, joten kenties arvio ei tyystin perätön ole.
Mikä tekee kaupungista kaupungin? Ilmiselvästi taajamassa tulee olla tietty määrä asukkaita, jotta sitä voidaan nimittää kaupungiksi. Ehkä alueella pitää olla historiaa. Erilaisia ihmisten kohtaamisia ajassa ja paikoissa? Luonnon läheisyyden lisäksi eräänä Tuiran parhaana piirteenä voidaan pitää ihmisiä ja heidän tekemisiään, keskinäistä vuorovaikutusta. Yhtenä kaupungin tunnusmerkkinä voidaankin pitää siellä tapahtuvaa omaa kulttuuritoimintaa, kaupunkikulttuuria. Millaista se on Tuirassa?
Oulujokea keskustan puolelta. Tuiran ranta näkyy joen takana. Kuva: Aino-Kaisa Koistinen
Kaupunki kulttuureineen on sellainen, millaiseksi asukkaat sen tekevät. Kyllä tuiralaisetkin ovat omaan kaupunginosaansa kulttuuria tehneet, ja erityisesti viime vuosina on tuntunutkin olevan havaittavissa uudenlainen kaupunkikulttuurin nousu.
Nyky-Tuira on muutakin kuin kerrostalojen ja pubien hallitsema suomalainen lähiö. Perinteikäs elokuvateatteri Star on toki toiminut Tuirassa saman suvun voimin jo vuodesta 1938. Viime vuosina on kuitenkin tullut myös paljon uutta. Tarjolla on ollut elävää musiikkia, vireä asukasyhdistys asukastupineen, muita yhdistyksiä ja tapahtumia, uutta elämää liiketiloissa.
Aivan Tuiran kupeessa, junaradan toisella puolella Välivainiolla on jo pari vuotta toiminut vanhalla varikolla vireä Tukikohta, joka tarjoaa tiloja kulttuuri- ja järjestötoiminnalle. Tukikohdalla järjestetään festivaaleja, keikkoja ja tarjotaan harjoitustiloja bändeille. Onpa Ouluun saatu yleinen saunakin ensimmäistä kertaa sitten 1980-luvulla lopettaneen Toivoniemen saunan; nimittäin lautan muodossa Tuiran uimarannalle kesäisin.
Koska asuin itse Tuirassa vain noin kaksitoista vuotta ja olen ehtinyt jo muuttaa poiskin, päätin tiedustella alueen kaupunkikulttuurista kaupunginosassa hieman pitempään viihtyneeltä. Seudun asukasyhdistyksen puheenjohtaja Katja Koivukoski on asunut Tuirassa vuodesta 1995. Hän on aktiivisena tuiralaisena oikea ihminen kertomaan näkemyksiään.
Koivukosken mukaan tuiralainen kaupunkikulttuuri on kehittynyt juuri oikeaan suuntaan. Hän korostaa toistuvasti kaupunginosan asukkaiden yhteisöllisyyttä, hyviä palveluita ja kulkuyhteyksiä sekä sitä, kuinka hyvä paikka Tuira on lapsiperheille. Koivukoskikin mainitsee uimarannan saunalautan ja iloitsee saunojia olleen jo 44 maasta. Samalla hän kuitenkin toivoo, että kaupunginosaan saataisiin myös pysyvä yleinen sauna.
Toinen kehittämiskohde on Koivukosken mukaan Tuiran tori, johon kuulemma onkin tulossa parannusta tänä kesänä tehtävän remontin myötä. ”Torille kaivataan entisaikojen pöhinää”, tuiralaissaktiivi toivoo.
Esimerkiksi saunatoiminta ja asukasyhdistys ovat hyviä esimerkkejä tuiralaisesta yhteisöllisyydestä. ”Asukkaat ottavat aktiivisesti kantaa asioihin ja nousevat tarvittaessa vaikka barrikadeille oikeaksi uskomansa asian puolesta”, Koivukoski luonnehtii. Yhtenä esimerkkinä tästä hän mainitsee alakoulun säilymisen Tuirassa.
Kysyttäessä asukasyhdistyksen roolista Tuiran kaupunkikulttuurissa Koivukoski nostaa esille kaupungille tarvittaessa tehtävät aloitteet epäkohdista tai esille nousevista kehittämisasioista. ”Erilaiset lauluillat ja laulutilaisuudet ovat myös suosittuja. Koko perheen tapahtumia järjestetään vuodessa useita.”
Eräs viimeisimmistä – ja varmasti monipuolisin – tulokkaista Tuiran kulttuuritarjonnassa on viime kesänä harmaana heinäkuisena lauantaina ensimmäistä kertaa järjestetty mukavasti pienimuotoinen Titta på Tuira -korttelijuhla, joka herätti kaupunginosan uinuneen torinkin henkiin. Itse tekemisenkin henkeä huokunut tapahtuma tarjoili monien eri toimijoiden voimin katseltavaa ja koettavaa kaiken ikäisille lähinnä Itä-Tuiran puolella.
Muun muassa torille, kirjastoon, rannalle ja Pub Merikulmaan levittäytyneessä tapahtumassa oli katutaidetta, kirpputoreja, musiikkia, tanssia, proosapiknik, kaupunkilaistyöläisten basaari, monikulttuurisuuskeskustelu, erilaisia myyntipisteitä, ruokaa, kahvia, sanataidetta, satutunti, saunamaraton, kasvomaalausta, katumaalausta, vanhan Tuiran muistelua kuvia katsellen…
Titta på Tuirassa pääsi tutustumaan myös erääseen harvoista puu-Tuiran jäänteistä, itäpuolella Valtatien varrella sijaitsevaan suojeltuun kirjailija, valokuvaaja, opettaja ja kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharjun entiseen kotiin, joka kutsuttiin hänen aikoina muun muassa nimellä Takarannan talo. Nykyään yksityisasuntokäytössä olevaan ja Sinisenä talona tunnettuun rakennukseen tarjottiin mahdollisuus tutustua sisäpuoleltakin osana Kaarina Niskalan opastamaa kiintoisaa kulttuurikävelyä.
Viime kesänä Titta på Tuira keräsi muista päällekkäisistä tapahtumista huolimatta sikäli reilusti väkeä – järjestäjien mukaan nelisentuhatta – että mielessä käy muokata vanhaa sanontaa ”tungosta kuin Tuiran asemalla” kuvaamaan kaupunginosan nykyaikaa. Asema kuihtui ja purettiin jo vuosikymmeniä sitten. ”Tungosta kuin Tuiran torilla” voisi kuvata ainakin tämän ensimmäisen Titta på Tuiran menestyksestä päätellen melkoista väenpaljoutta, jota toivottavasti siellä tullaan näkemään jatkossakin, ja torille saadaan muutenkin toivottua uutta eloa.
Tuiran korttelijuhla saakin jatkoa myös vuonna 2017. Titta på Tuira palaa ilahduttamaan kaupunkilaisia lauantaina 8. heinäkuuta.
Tuiran asukasyhdistys järjestää Katja Koivukosken mukaan alueesta kiinnostuneille Titta på Tuirassa tarjotun kaltaisia kulttuurikävelyjä muulloinkin. Koivukoski myös vinkkaa seudun hävitettyjä maisemia kaipaaville aktiivisesta Facebook-ryhmästä ”Puu-Tuira Appreciation Society, Oulu”, joka jakaa onneksemme menneiden aikojen muistoja ja valokuvia. Hän myös muistuttaa, että Tuiran asukastuvalla on esillä pysyvä näyttely kaupunginosan historiasta. Siellä voi käydä tutustumassa kansioihin ja kehystettyihin kuvakollaaseihin.
”Asukastuvalta voi myös ostaa muistoksi levyn, johon on tallennettu vanhaa Tuiraa sanoin ja kuvin”, Koivukoski lisää.
Jokisuisto Tuirassa. Kuva: Aino-Kaisa Koistinen
Kuten ei elävä kaupunki muutenkaan, myöskään Tuira ei liene varsinaisesti koskaan valmis. Uutta rakennetaan jälleen. Länteen, Toppilan kupeeseen, on tulossa uusi Lipporannan asuinalue. Myös itäpuolelle on viime vuosina rakennettu ja tullaan rakentamaan uusia kerrostaloja.
Kuten uudet tapahtumatkin osoittavat, rakentavat Tuiraa rakennusliikkeiden ohella myös ihmiset. Toivokaamme Titta på Tuiralle ja muille alueen kaupunkikulttuuria elähdyttäville tapahtumille ja toimijoille jatkoa, sillä ne ovat yhtä lailla tärkeitä kuin uusien talojen ja kulkuväylien rakentaminen.
Tuirasta lähtenyt tulee muistamaan kerrostalojen lisäksi myös esimerkiksi kulttuurin, luonnon tai historian. Nekään puolet Tuirasta eivät helposti lähtene kaupunginosassa pitkään asuneesta ja sieltä pois muuttaneesta.
Vaikka Tuira – ja Oulu ylipäätänsäkin – onkin muuttunut paljon 37 vuodessa ja tuoreempiakin kuvauksia siitä varmasti löytyisi, lopetan niin ikään entisen oululaisen, Tuirassa koulunsa käyneen Kauko Röyhkän sanoihin vuodelta 1980. Näistä nimittäin tunnistan paljon sitä Oulua, jonka itse opin alun perin tuntemaan.
Kotikaupunkini betonipinnat
kotikaupunkini sillat
kotikaupunkini ratapiha ja hiilivetyvaunut
kotikaupunkini roskalaatikot
kotikaupunkini aidat
kotikaupunkini parkkipaikat
ei mitään multa puutu
ei mitään multa puutu
(”Kotikaupunkini”, san. Kauko Röyhkä; Steppaillen, EMI 1980)
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
6.5.2022 ensi-iltansa saanut John Websterin dokumentti The Happy Worker esittää, miten työelämä on kehittynyt niin kurjaksi, että sitä toivoisi lähinnä viholliselleen – jos vain heräisi näkemään, millaiseksi työarki on muuttunut.
Oulun teatterin Jäniksen vuodessa toiset osat toimivat, toiset taas eivät, mutta eheää kokonaisuutta se ei Kaltiolle näytelmän arvioineen Antti Viitalan kokemuksessa saavuttanut.
”Ymmärrän ironisen etäisyyden tarpeen erotiikan kuvauksessa, mutta koomisuus tuntuu liian usein näissä teksteissä tahattomalta.” Esko Karppanen luki homoeroottisten tarinoiden kokoelman Hopeapisaroita.
”Pieni mutta älykäs kustantamo Aviador on vihdoin julkaissut Kamel Daoudin teoksen Meursault, contre-enquête laadukkaana käännöksenä suomeksi. Kovin rohkeita emme Suomessa kuitenkaan olleet, sillä meitä ennen Daoudin romaani oli uskallettu kääntää ja kustantaa jo 35 muulla kielellä.”
”Kiinnostavilla ja traagisilla yksittäisillä tarinoilla ei ole mitään merkitystä, mutta sillä on, että vainajat puhuvat tai tässä tapauksessa tanssivat juuri meille elossa oleville kaupungin asukkaille.” Routa Companyn Spoon River antologia Kajaanin Generaattorissa toukokuun loppuun.
”Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia nuorisoelokuvien kömpelöiltä juonikliseiltä vältytään”, kirjoittaa näkemästään pitänyt kriitikko Matti A. Kemi Aili Haapasalon ohjaamasta elokuvasta Tytöt tytöt tytöt.
1980-luvun Pohjois-Englannin kaivoslakkojen aikaan tapahtuva musikaali on tämän kevään Suomessa jopa kipeän ajankohtainen. Marlene Hyyppä arvioi Oulun teatterin Billy Elliot -suurmusikaalin.
Elämä ehti helmikuussa jo melkein muuttua iloiseksi. Vladimir Putinin kuusi viikkoa sitten aloittaman sodan järjettömän väkivallan ja sen uutisoinnin jatkuessa […]
Kansitaiteilijamme on pääsiäisenä 60-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistanut Anssi Hanhela. Öljymaalaus ”Haamut” vuodelta 2021 katsoo lukijaa silmiin jostain elämän ja kuoleman rajamailta. Hyppäsin […]
”Vienanmeressä on valtavasti tavaraa, ehkäpä liikaakin. Ainakin ensi-illassa kokonaisuutta oli välillä hieman vaikeata hahmottaa”, kirjoittaa Kaltion kritiikissä Seppo Turunen.
Kuvataiteilija Heidi Kestin ja valokuvaaja Tiina Wallinin yhteisnäyttely Viimeiset keisarilliset tutkii kulutuskriittisesti muun muassa tavaran paljoutta, nykyajan lapsuutta ja lempileluja.
