Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Tuula Fagerholm (s. 1946) on oululainen äidinkielenopettaja. Syksyllä 2010, oltuaan muutaman vuoden eläkkeellä hän tapasi sattumalta ystävänsä ja kollegansa. Tämä kertoi opiskelevansa Tornion ammattiopisto Lappiassa valokuvausta mainiten, että hakuaikaa oli vielä pari viikkoa jäljellä.
Tuula innostui ja selvitti seuraavana päivänä, oliko oppilaitoksessa ikärajoitusta. Ei ollut, heillä oli ollut yli 50-vuotiaitakin opiskelijoita. Yli kuusikymppistä Tuulaa huvitti. Hän lähetti hakemuksen ja sai pyrkimiseen tarkoitetut tehtävät.
Tehtäviin kuului muun muassa kuvata jokin julkinen paikallinen rakennus. Tuula valitsi Oulun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneet Romeon ja Julian. Näiden lisäksi hän valitsi vapaavalintaisia kuvia arkistostaan.
Kun päätös hyväksymisestä tuli, Tuula epäröi hetken, mutta onneksi perhe oli tukemassa. Jälkeenpäin hän on todennut, että se oli yksi hänen elämänsä onnistuneimmista ratkaisuista. Kaikkein tyytyväisin hän oli huomatessaan, että eläkkeellä olevakin voi oppia jotakin aivan uutta.

– Minulla oli onni saada opettajikseni Arto Liiti ja Jaakko Heikkilä, jotka olivat tiukkoja mutta kannustavia opettajia. Olin ahkera ja innostunut opiskelija. Yhtään kertaa en ollut poissa lähiopetustunneilta, kaikki kotitehtäväni tein ajallaan. Välillä tuli lunta tupaan, mutta en siitä piitannut, oppia se kaikki oli.
Ammattivalokuvaajaksi Fagerholm valmistui keväällä 2013 erilliselle kansalliselle raadille suoritettujen näyttötutkintojen kautta. Hän alkoi etsiä omaa polkuaan.
– Mitä kuvaisin? Pablo Nerudan runo ”Oodi esineille” oli ollut mielessäni pitkään. Ajattelin ensin, että rupeaisin kuvittamaan sitä runoa. Tulin lähemmäksi itseäni ja aloin kuvata omia esineitäni ja niiden kanssa puutarhani kasveja.
– Pablo Nerudan tavoin minäkin rakastan esineitä. Ne muistuttavat minua suvustani, ystävistäni, läheisistäni. Niiden mukana palaan yhä uudelleen lapsuuteeni, menneisyyteeni, matkoilleni, siihen, mitä olin ja mitä olen. Ne ovat osa henkilöhistoriaani, osa minua. Samalla tallennan myös perheelleni sukuni perinteitä. Kun minua ei enää ole, kukaan ei ole kertomassa esineitteni tarinaa.

Tuula rakastaa myös kasveja ja on kuvannut niitä hänelle rakkaiden esineiden kanssa.
– Niihinkin liittyy monia muistoja, sillä minulla on puutarhassani kasveja, joita myös lapsuuden kodissani oli. Muistan tuoksut vuosikymmenien takaa. Muistan keskikesän kukkavainiot ja sen hurmion, kun kahlasin kukkaniityillä.
Tuula on osallistunut kolmesti Ifolorin Vuoden kuvakirja -kisaan. Kerran hän oli kalkkiviivoilla voittajaksi. Toisella kerralla hän pääsi kymmenen finalistin joukkoon kirjallaan Ruskean sävyjä. Nämä kilpailut olivat hyviä siksi, että oli mahdollisuus testata itseä.
Ensimmäisen näyttelynsä Tuula piti Hailuodon Luoto-ravintolassa syksyllä 2018. Myöhemmin hänet valittiin Pohjoisen valokuvakeskuksen Kuukauden kuvat -sarjaan yhdeksäntoista kuvan näyttelyllään.
Halu kehittää itseään on pysyvää. Tuula oli lukuvuoden Christelle Masin luovan valokuvan kurssilla. Parhaillaan hän osallistuu valokuvauskurssille Vuolle-opistossa, ja seuraavaksi hän on ilmoittautunut kesäkuun alussa pidettävälle parin päivän kurssille Masin ohjaukseen.
– Kaikki oppi ja uusi on hyväksi, samoin kaikki kritiikki, jota en pelkää. Päivittäin olen jollakin tavalla tekemisissä valokuvauksen kanssa. Olen huomannut, että, kun ympäristöä katsoo objektiivin kautta, näkee enemmän. Oppii katsomaan, näkemään. Vähemmän on enemmän.

Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.