Sitähän aina kuvittelee tekevänsä, kuten opettaa. Ajoittain kuitenkin huomaa todellisuuden ajaneen kuvitelmien ohitse.
Olen nimittäin alkanut havainnoida itsessäni erilaisia stressaantumisen ja uupumuksen merkkejä tai oireita. Minä, joka aina kerron itse valinneeni, mitä teen ja milloin teen, ja joka selittelen tuttaville ja kollegoille, miten pystyn levähtämään aina silloin, kun se tuntuu tarpeelliselta. Minä, joka olen itsekin uskonut osaavani höllentää.
Olen halunnut myös Kaltiossa kertoa, että ympäröivään maailmaan pitää suhtautua lempeästi ja vastaanottavasti, jotta mikään ylipäätään voisi muuttua, jotta mitään ylipäätään tapahtuisi. Olen peräänkuuluttanut avoimuutta ja antautumista.
Ja nyt yritän ottaa oppia näistä sanoistani. Tämän talven ja kevään mittaan olen useita kertoja pyydellyt anteeksi vastahakoisuuttani ja jopa tylyyttäni niin kokouksissa kuin yksityiskeskusteluissa. Olen tajunnut hätkähtäen jonkinlaisen ärtymyksen huokuvan kehostani ulos asti. Paljon useammin kuin muistelen aiemmin tapahtuneen.
Epäilen yhdeksi syyksi rutinoitumista, tekemisen vähittäistä muuttumista automaation kaltaiseksi toistoksi. Olen kuitenkin viimeisen vuosikymmenen tehnyt pitkälti samoja asioita vuodesta toiseen. Kaltionkin päätoimittajana täyteen tulee kesällä jo yhdeksän vuotta.
En toki halua lopettaa näitä tekemiäni asioita, etenkään Kaltiota. Täytyy tuulettaa omia tapoja jotenkin muuten.
Niinpä lähden lomalle. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Joulukuussa suunnittelin lehden aikataulun niin, että päätoimittaja voi olla pois toimistolta kuukauden, ja tein päätöksen matkustaa Iso-Britanniaan. Skotlantiin palaan nyt ensimmäistä kertaa opiskeluajan jälkeen.
Tällainen tunnustuslitania tuntuu jotenkin hölmöltä pääkirjoituksessa – ja vielä hölmömmältä tuntuu tuollainen metatason maininta – mutta jotenkin koen olevani velvollinen vastaamaan tekemisistäni Kaltion lukijoille. Koska ”loma” tuntuu siltä, kuin lintsaisi koulusta: kuin lukion matematiikantunnin sijaan menisi Wingeriin kahville. Ja juuri nyt, kun sen muotoilin noin – se tuntuu hemmetin hyvältä.
Tauko on selkeästi paikallaan. Ja paluulippukin on jo olemassa. Totta se on: lähden lomalle.
—
Maaliskuussa Kaltionkin tietoon tuli suuri menetys Pohjois-Suomen kulttuurielämälle: pitkäaikainen Pohjois-Pohjanmaan liiton kulttuurijohtaja, Kaltion entinen päätoimittaja ja Kaltio ry:n entinen puheenjohtaja, eläkkeellä väitöskirjansa painamista vaille valmiiksi saanut Tuure Holopainen oli menehtynyt. Tuure oli ensimmäinen ja oikeastaan ainoa vaihtoehto Kaltion 70-vuotisjuhlaseminaarin juontajaksi vuonna 2015, ensi vuoden 75-vuotisjuhliin täytyy nyt keksiä joku toinen nuo saappaat kunnialla täyttävä. Ei ihan helppo juttu.
Tulemme Tuuren muiston äärellä viettämään Kaltiossakin vielä useita hetkiä, myöhemmin tänä vuonna ja tulevinakin vuosina. Nyt tyydyn vain nostamaan kuvaannollisen maljan miehelle, joka kehitti, edisti ja teki pohjoispohjalaista kulttuuria loppuun asti.
Esimerkille!
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
6.5.2022 ensi-iltansa saanut John Websterin dokumentti The Happy Worker esittää, miten työelämä on kehittynyt niin kurjaksi, että sitä toivoisi lähinnä viholliselleen – jos vain heräisi näkemään, millaiseksi työarki on muuttunut.
Oulun teatterin Jäniksen vuodessa toiset osat toimivat, toiset taas eivät, mutta eheää kokonaisuutta se ei Kaltiolle näytelmän arvioineen Antti Viitalan kokemuksessa saavuttanut.
”Ymmärrän ironisen etäisyyden tarpeen erotiikan kuvauksessa, mutta koomisuus tuntuu liian usein näissä teksteissä tahattomalta.” Esko Karppanen luki homoeroottisten tarinoiden kokoelman Hopeapisaroita.
”Pieni mutta älykäs kustantamo Aviador on vihdoin julkaissut Kamel Daoudin teoksen Meursault, contre-enquête laadukkaana käännöksenä suomeksi. Kovin rohkeita emme Suomessa kuitenkaan olleet, sillä meitä ennen Daoudin romaani oli uskallettu kääntää ja kustantaa jo 35 muulla kielellä.”
”Kiinnostavilla ja traagisilla yksittäisillä tarinoilla ei ole mitään merkitystä, mutta sillä on, että vainajat puhuvat tai tässä tapauksessa tanssivat juuri meille elossa oleville kaupungin asukkaille.” Routa Companyn Spoon River antologia Kajaanin Generaattorissa toukokuun loppuun.
”Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia nuorisoelokuvien kömpelöiltä juonikliseiltä vältytään”, kirjoittaa näkemästään pitänyt kriitikko Matti A. Kemi Aili Haapasalon ohjaamasta elokuvasta Tytöt tytöt tytöt.
1980-luvun Pohjois-Englannin kaivoslakkojen aikaan tapahtuva musikaali on tämän kevään Suomessa jopa kipeän ajankohtainen. Marlene Hyyppä arvioi Oulun teatterin Billy Elliot -suurmusikaalin.
Elämä ehti helmikuussa jo melkein muuttua iloiseksi. Vladimir Putinin kuusi viikkoa sitten aloittaman sodan järjettömän väkivallan ja sen uutisoinnin jatkuessa […]
Kansitaiteilijamme on pääsiäisenä 60-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistanut Anssi Hanhela. Öljymaalaus ”Haamut” vuodelta 2021 katsoo lukijaa silmiin jostain elämän ja kuoleman rajamailta. Hyppäsin […]
”Vienanmeressä on valtavasti tavaraa, ehkäpä liikaakin. Ainakin ensi-illassa kokonaisuutta oli välillä hieman vaikeata hahmottaa”, kirjoittaa Kaltion kritiikissä Seppo Turunen.
Kuvataiteilija Heidi Kestin ja valokuvaaja Tiina Wallinin yhteisnäyttely Viimeiset keisarilliset tutkii kulutuskriittisesti muun muassa tavaran paljoutta, nykyajan lapsuutta ja lempileluja.
