Sitähän aina kuvittelee tekevänsä, kuten opettaa. Ajoittain kuitenkin huomaa todellisuuden ajaneen kuvitelmien ohitse.
Olen nimittäin alkanut havainnoida itsessäni erilaisia stressaantumisen ja uupumuksen merkkejä tai oireita. Minä, joka aina kerron itse valinneeni, mitä teen ja milloin teen, ja joka selittelen tuttaville ja kollegoille, miten pystyn levähtämään aina silloin, kun se tuntuu tarpeelliselta. Minä, joka olen itsekin uskonut osaavani höllentää.
Olen halunnut myös Kaltiossa kertoa, että ympäröivään maailmaan pitää suhtautua lempeästi ja vastaanottavasti, jotta mikään ylipäätään voisi muuttua, jotta mitään ylipäätään tapahtuisi. Olen peräänkuuluttanut avoimuutta ja antautumista.
Ja nyt yritän ottaa oppia näistä sanoistani. Tämän talven ja kevään mittaan olen useita kertoja pyydellyt anteeksi vastahakoisuuttani ja jopa tylyyttäni niin kokouksissa kuin yksityiskeskusteluissa. Olen tajunnut hätkähtäen jonkinlaisen ärtymyksen huokuvan kehostani ulos asti. Paljon useammin kuin muistelen aiemmin tapahtuneen.
Epäilen yhdeksi syyksi rutinoitumista, tekemisen vähittäistä muuttumista automaation kaltaiseksi toistoksi. Olen kuitenkin viimeisen vuosikymmenen tehnyt pitkälti samoja asioita vuodesta toiseen. Kaltionkin päätoimittajana täyteen tulee kesällä jo yhdeksän vuotta.
En toki halua lopettaa näitä tekemiäni asioita, etenkään Kaltiota. Täytyy tuulettaa omia tapoja jotenkin muuten.
Niinpä lähden lomalle. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Joulukuussa suunnittelin lehden aikataulun niin, että päätoimittaja voi olla pois toimistolta kuukauden, ja tein päätöksen matkustaa Iso-Britanniaan. Skotlantiin palaan nyt ensimmäistä kertaa opiskeluajan jälkeen.
Tällainen tunnustuslitania tuntuu jotenkin hölmöltä pääkirjoituksessa – ja vielä hölmömmältä tuntuu tuollainen metatason maininta – mutta jotenkin koen olevani velvollinen vastaamaan tekemisistäni Kaltion lukijoille. Koska ”loma” tuntuu siltä, kuin lintsaisi koulusta: kuin lukion matematiikantunnin sijaan menisi Wingeriin kahville. Ja juuri nyt, kun sen muotoilin noin – se tuntuu hemmetin hyvältä.
Tauko on selkeästi paikallaan. Ja paluulippukin on jo olemassa. Totta se on: lähden lomalle.
—
Maaliskuussa Kaltionkin tietoon tuli suuri menetys Pohjois-Suomen kulttuurielämälle: pitkäaikainen Pohjois-Pohjanmaan liiton kulttuurijohtaja, Kaltion entinen päätoimittaja ja Kaltio ry:n entinen puheenjohtaja, eläkkeellä väitöskirjansa painamista vaille valmiiksi saanut Tuure Holopainen oli menehtynyt. Tuure oli ensimmäinen ja oikeastaan ainoa vaihtoehto Kaltion 70-vuotisjuhlaseminaarin juontajaksi vuonna 2015, ensi vuoden 75-vuotisjuhliin täytyy nyt keksiä joku toinen nuo saappaat kunnialla täyttävä. Ei ihan helppo juttu.
Tulemme Tuuren muiston äärellä viettämään Kaltiossakin vielä useita hetkiä, myöhemmin tänä vuonna ja tulevinakin vuosina. Nyt tyydyn vain nostamaan kuvaannollisen maljan miehelle, joka kehitti, edisti ja teki pohjoispohjalaista kulttuuria loppuun asti.
Esimerkille!
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Mira Kankaanranta oli toinen Lapin kullanmuru koronaviruksen tuomissa poikkeusoloissa. Varsinais-Suomessa asuva Kankaanranta sai kotiseudun residenssijaksosta rauhaa ja intensiivisyyttä.
Juho Könkkölä (s. 1997) taitteli jo lapsena Keski-Suomen Korpilahdella paperista intohimoisesti erilaisia hahmoja. “Homma karkasi käsistä.”
Marlene Hyyppä haastatteli Out of Urgency -tanssiteoksen oululaisia tekijöitä paperilehdessä 6/2020. Mutta millainen kokemus teos oli katsojalle? Lue Hyypän kritiikki täältä.
Fellinin viimeisiksi ohjaustöiksi jäi kolme mainoselokuvaa Banca di Roma -pankille – vaikka hän oli kampanjoinut raivokkaasti elokuvien tv-esityksiä pilkkovia mainoksia vastaan.
La voce della luna jatkaa jonkinlaista synteesiä Fellinin siihenastisen uran keskeisistä aineksista. Kuin proosarunoa sitä hallitsee eräänlainen tajunnanvirtamaisuus.
Koko Fellinin ura meinaa pakkautua hänen toiseksi viimeiseksi jääneeseen elokuvaansa Haastattelu, joka leikittelee representaation ja todellisuuden suhteen sirpaleilla.
Fellinin Laivan menestys olikin vain näennäistä. Mutta niin alkoi olla koko audiovisuaalinen kenttä televisioineen ja mainoksineen 1980-luvun Italiassa. Totta kai Fellini tarttui seuraavaksi tähän trooppiin.
Vaikean Naisten kaupungin jälkeen Fellini keskittyi heinäkuuhun 1914 sijoittuvaan käsikirjoitukseen “L’assassinio di Sarajevo”, josta kehittyi uusi fellinimäinen menestys Fellinin Laiva.
Orkesteriharjoitus on kuin televisiolle tehty harjoitelma, joka syntyi Italian entisen pääministerin Aldo Moron murhaan päättyneen sieppauksen aikana keväällä 1978. Naisten kaupunki (1980) jää myös jäntevyydeltään veltoksi.
Rovaniemeläinen tietokirjailija ja kirjoittajaohjaaja Anne Lukkarila debytoi nyt myös dekkaristina. Suomutunturissa tapahtuvat hurmetyöt sekoittuvat esikoisessa ympäristöteemoihin.
Briitta Hepo-ojan Sydämiä seireeneille jatkaa Topelius-palkinnolla huomioidun Suomea lohikäärmeille -kirjan tarinaa 2000-luvun vaihtoehtoisessa Suomessa.
Viroa 1930-luvulla itsevaltaisesti hallinnut Konstantin Päts hahmotteli niin Suomen ja Viron liittovaltiota kuin laajempaa Yhdistynyttä Pohjolan tasavaltaakin. Ville Hytönen luki professori Seppo Zetterbergin uuden Päts-teoksen.
