Työväen­kulttuurin takaisin­vallankaappaus

Hämmentyneenä ja suuttuneenakin olen seurannut viime aikojen keskustelua, jossa on ihmetelty työläiskirjailijoiden ja kansantaiteilijoiden katoamista ja kulttuuri on määritelty keskiluokkaiseksi. Näissä määrittelyissä varsinkin kirjoittaminen ja lukeminen kuvataan keskiluokkaisiin perheisiin syntyneiden tapoina, joihin työläiskotien kasvateilla on pitkä matka. Sanonpa nyt ihan suoraan, että mitäs helvettiä! Eikös työväenaatteen perinteisiä perusarvoja ole juurikin sivistys ja kulttuuri?

Sekin vituttelee aika tavalla, että työväenluokkaiset ihmiset itse ottavat uhriristin kantaakseen ja märisevät, etteivät ole keskiluokkaisen kulttuurikodin kasvatteja. Siinä työväenaatteessa, jossa itse olen kasvanut, kulttuuri on osa jokaisen putkimiehen, myyjän, keittäjän ja rekkakuskin elämää. Luetaan kirjoja ja sanomalehtiä, uskotaan tieteeseen, uutisia seurataan tiiviisti ja keskusteluun osallistutaan rohkeasti. Urheillaan. Soitetaan viulua, haitaria, pianoa, mandoliinia ja myöhempien aikojen sähköurkuja, lauletaan, sävelletään, käydään konserteissa, teattereissa ja taidenäyttelyissä, tehdään itse teatteria, maalataan ja veistetään, lausutaan runoja ja kirjoitetaan. Tämä kaikki on luonnollinen osa työväenluokkaisen ihmisen elämää siinä missä palkkatyökin.

Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen. Ja jos kulttuurista tulee työ työväenluokkaiselle, siihen myös suhtaudutaan työnä. Kulttuurityötä tehdään samalla asenteella kuin rassataan viemäritukoksia tai keitetään velliä suurtalouskeittiössä. Työ itsessään on arvokasta, olkoon se millaista tahansa. Siitä ei tarvitse tulla palkituksi eikä sitä tekemällä rikastu, mutta hyvässä lykyssä sillä tulee toimeen.

Minun perimälläni henkisellä pääomalla ei täyty vatsa, eikä sillä voi maksaa laskuja.

Keskiluokka on ominut kulttuurin, mutta työväenluokka on omalla white trash -uhriutumisellaan myös surutta antanut kulttuurin keskiluokkaistua. Lisäksi keskiluokka on itse määritellyt keskiluokan sellaiseksi, joka täältä matalapalkkaisesta työväenluokasta käsin katsottuna näyttää hyvinkin yläluokkaiselta. Ansiokas keskiluokkaspleinaaja Auli Viitala kertoo YLEn tekemässä ”Voittajien valtakunta” -artikkelissa kasvaneensa etuoikeutetusti ”keskiluokan alalaitaan tulojensa puolesta yltävässä kodissa, josta saatu pääoma ei katoa, vaikka rahat loppuisivat”. Opettajina työskennelleet vanhemmat kun ”edustivat muuten keskiluokan ydintä: porukkaa, joka uskoo sivistykseen, tieteeseen ja lukemiseen”.

Täältä työväenluokasta katsottuna kahden työssäkäyvän opettajavanhemman perhe kuuluu hyvin toimeentulevana johonkin keskiluokan ylimystöön. Viitalan määritelmän mukaan oma työväenluokkainen perheenikin edustaa keskiluokan ydintä, hekin kun uskovat sivistykseen, tieteeseen ja lukemiseen. Näyttääkin siltä, että olen sairaalakeittiön emäntänä työskennelleen yksinhuoltajaäidin kasvattamana perinyt Viitalan kuvaaman keskiluokkaisen henkisen pääoman sillä erotuksella, että meillä tätä samaa pääomaa on kutsuttu työväenluokkaiseksi. Toinenkin erotus löytyy: kun minulta loppuvat rahat, ne loppuvat. Minun perimälläni henkisellä pääomalla ei täyty vatsa, eikä sillä voi maksaa laskuja.

Tiedostamalla omat kulttuuriset etuoikeutensa keskiluokka tulee samalla kiistäneeksi mahdollisuuden näiden etuoikeuksien olemassaoloon kulttuurisesti alapuolelleen asemoimaltaan työväenluokalta. Olettamusta siitä, ettei kulttuuri kuulu työväenluokkaan vahvistaa jokainen työväenluokkataustainen kulttuurintekijä, joka märisee julkisuudessa, kuinka on onnistuneella luokkahypyllä päässyt pois köyhyydestä ja muusta työläisyyteen liittyvästä kurjuudesta. Samalla toistetaan uusliberalistista ihmiskäsitystä, jonka mukaan köyhyys on yksilön häpeä ja siitä vapautuminen on ihan vaan omasta aktiivisuudesta kiinni.

Tällaiseen puheeseen on toki monia yhteiskunnallisiakin syitä, kuten individualismin korostus ohi yhteisen edun, terapiakulttuurin ylivalta ja julkisten keskusteluiden tunnustuksellisuus, jonka siemenet itänevät sosiaalisessa mediassa. Näiden ilmiöiden myötä fiktiivinen kirjallisuus on ensin venynyt autofiktioksi, kunnes fiktio-termistä on alettu pyristellä eroon kokonaan. Nyt on muotia kirjoittaa päiväkirjamaisia, totuudellisuuteen pyrkiviä teoksia siitä, kuinka työväenluokkaiseen kotiin tahtomattaan syntynyt raasu tekee luokkahypyn ja pelastaa itsensä. Ja sitten nämä kamalasta työläisyydestä pelastuneet kirjailijat antavat jokainen vuorollaan Hesarille samansisältöisen haastattelun, jossa kertovat pelastautumisestaan ja ihmettelevät, miksi ihan elossa olevat todelliset ihmiset eivät tykkää siitä, että heistä ja heidän paskamaisuudestaan on kirjoitettu kirja. Totuuskirjallisuusgenressä näet tuppaa unohtumaan, että jokainen totuuden nimissäkin kirjoitettu sana on suodattunut kirjoittajansa muistin lävitse. Muistot jo itsessään ovat tulkintoja tapahtuneista ja siten fiktiota.

Köyhyys on yksilön häpeä ja siitä vapautuminen on ihan vaan omasta aktiivisuudesta kiinni.

Tällaisessa maailmanajassa ei juurikaan kiinnosta perinteinen fiktiivinen kaunokirjallisuus; varsinkaan, jos sitä kirjoittaa sukupuuttoon kuolleeksi julistettu työläiskirjailija. Työnteosta ei millään revitellä keskiluokalle kelpaavia sankaritarinoita: ”Aamuisin työläiskirjailija herää 6.30 ja kello 8 hän on jo työhuoneella kirjoittamassa. Puolen päivän aikaan työläinen syö puuron ja loppupäivä kuluu tarkistaessa aamulla kirjoitettua tekstiä tai taustatutkimusta tehden. Kotiin työläiskirjailija lähtee siinä neljän–viiden maissa. Kotona hän keittää perunat ja kastikkeen tai keiton, illalla pyykkää tai imuroi ja lukee kirjaa. Sama kuvio toistuu vähintään viitenä päivänä viikossa. Kuukausittain työläiskirjailija jännittää, millä saa laskut maksettua, ja jokaisen maksetun laskun kohdalla iloitsee siitä, että sai sen maksettua. Perjantai-iltoja työläiskirjailija juhlistaa juomalla puolen litran pullon Smurffi-limukkaa.”

Myös valitus siitä, ettei kirjoittamisella rikastu, ihmetyttää minua. Miksi pitäisi? Aika harvalla työllä rikastuu. Työväenluokkaiset ihmiset ovat pääsääntöisesti tottuneet matalan tulotason mukaiseen elintasoon, jossa elämisen sisältö ja rikkaus tulevat muusta kuin rahasta. Siksikin työläiset sopivat kulttuurityöhön erinomaisesti!

Hesarinkin olisi syytä ryhtyä Auli Viitalan vanavedessä keskiluokkaspleinaamaan työväenluokan paremmuutta, koska keski- ja yläluokat on pakko saada suitsimaan kulutustaan. Uuden ajan Hesari-tarinoissa kulttuurityötä tekevä antisankari syntyy varsin mukavasti toimeentulevaan perheeseen ja elelee leveästi, kunnes syystä tai toisesta köyhtyy. Onnelliseksi lopuksi hän kuitenkin päätyy huikean luokkahyppynsä seurauksena elämään työväenluokkaisessa niukkuudessa.

Meidän työläisten olisi myös korkea aika tiedostaa etuoikeutemme (vrt. paremmuutemme), koska meitä ei ole kasvatettu kerskakulutukseen eikä meidän identiteettimme tai kulttuurimme rakennu materiaalisen vaurauden varaan. Välttäkäämme kuitenkin ylemmyydentunnossamme määrittelemästä keskiluokkaista kulttuuria toiseuden kautta, ettemme lankea samaan ansaan, johon keskiluokka parhaillaan kompuroi.

Kirjoittaja on esikoiskirjailija, kuvataiteilija,
kasvatuspsykologi ja ravintolakokki.