
Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
Hämmentyneenä ja suuttuneenakin olen seurannut viime aikojen keskustelua, jossa on ihmetelty työläiskirjailijoiden ja kansantaiteilijoiden katoamista ja kulttuuri on määritelty keskiluokkaiseksi. Näissä määrittelyissä varsinkin kirjoittaminen ja lukeminen kuvataan keskiluokkaisiin perheisiin syntyneiden tapoina, joihin työläiskotien kasvateilla on pitkä matka. Sanonpa nyt ihan suoraan, että mitäs helvettiä! Eikös työväenaatteen perinteisiä perusarvoja ole juurikin sivistys ja kulttuuri?
Sekin vituttelee aika tavalla, että työväenluokkaiset ihmiset itse ottavat uhriristin kantaakseen ja märisevät, etteivät ole keskiluokkaisen kulttuurikodin kasvatteja. Siinä työväenaatteessa, jossa itse olen kasvanut, kulttuuri on osa jokaisen putkimiehen, myyjän, keittäjän ja rekkakuskin elämää. Luetaan kirjoja ja sanomalehtiä, uskotaan tieteeseen, uutisia seurataan tiiviisti ja keskusteluun osallistutaan rohkeasti. Urheillaan. Soitetaan viulua, haitaria, pianoa, mandoliinia ja myöhempien aikojen sähköurkuja, lauletaan, sävelletään, käydään konserteissa, teattereissa ja taidenäyttelyissä, tehdään itse teatteria, maalataan ja veistetään, lausutaan runoja ja kirjoitetaan. Tämä kaikki on luonnollinen osa työväenluokkaisen ihmisen elämää siinä missä palkkatyökin.
Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen. Ja jos kulttuurista tulee työ työväenluokkaiselle, siihen myös suhtaudutaan työnä. Kulttuurityötä tehdään samalla asenteella kuin rassataan viemäritukoksia tai keitetään velliä suurtalouskeittiössä. Työ itsessään on arvokasta, olkoon se millaista tahansa. Siitä ei tarvitse tulla palkituksi eikä sitä tekemällä rikastu, mutta hyvässä lykyssä sillä tulee toimeen.
Minun perimälläni henkisellä pääomalla ei täyty vatsa, eikä sillä voi maksaa laskuja.
Keskiluokka on ominut kulttuurin, mutta työväenluokka on omalla white trash -uhriutumisellaan myös surutta antanut kulttuurin keskiluokkaistua. Lisäksi keskiluokka on itse määritellyt keskiluokan sellaiseksi, joka täältä matalapalkkaisesta työväenluokasta käsin katsottuna näyttää hyvinkin yläluokkaiselta. Ansiokas keskiluokkaspleinaaja Auli Viitala kertoo YLEn tekemässä ”Voittajien valtakunta” -artikkelissa kasvaneensa etuoikeutetusti ”keskiluokan alalaitaan tulojensa puolesta yltävässä kodissa, josta saatu pääoma ei katoa, vaikka rahat loppuisivat”. Opettajina työskennelleet vanhemmat kun ”edustivat muuten keskiluokan ydintä: porukkaa, joka uskoo sivistykseen, tieteeseen ja lukemiseen”.
Täältä työväenluokasta katsottuna kahden työssäkäyvän opettajavanhemman perhe kuuluu hyvin toimeentulevana johonkin keskiluokan ylimystöön. Viitalan määritelmän mukaan oma työväenluokkainen perheenikin edustaa keskiluokan ydintä, hekin kun uskovat sivistykseen, tieteeseen ja lukemiseen. Näyttääkin siltä, että olen sairaalakeittiön emäntänä työskennelleen yksinhuoltajaäidin kasvattamana perinyt Viitalan kuvaaman keskiluokkaisen henkisen pääoman sillä erotuksella, että meillä tätä samaa pääomaa on kutsuttu työväenluokkaiseksi. Toinenkin erotus löytyy: kun minulta loppuvat rahat, ne loppuvat. Minun perimälläni henkisellä pääomalla ei täyty vatsa, eikä sillä voi maksaa laskuja.
Tiedostamalla omat kulttuuriset etuoikeutensa keskiluokka tulee samalla kiistäneeksi mahdollisuuden näiden etuoikeuksien olemassaoloon kulttuurisesti alapuolelleen asemoimaltaan työväenluokalta. Olettamusta siitä, ettei kulttuuri kuulu työväenluokkaan vahvistaa jokainen työväenluokkataustainen kulttuurintekijä, joka märisee julkisuudessa, kuinka on onnistuneella luokkahypyllä päässyt pois köyhyydestä ja muusta työläisyyteen liittyvästä kurjuudesta. Samalla toistetaan uusliberalistista ihmiskäsitystä, jonka mukaan köyhyys on yksilön häpeä ja siitä vapautuminen on ihan vaan omasta aktiivisuudesta kiinni.
Tällaiseen puheeseen on toki monia yhteiskunnallisiakin syitä, kuten individualismin korostus ohi yhteisen edun, terapiakulttuurin ylivalta ja julkisten keskusteluiden tunnustuksellisuus, jonka siemenet itänevät sosiaalisessa mediassa. Näiden ilmiöiden myötä fiktiivinen kirjallisuus on ensin venynyt autofiktioksi, kunnes fiktio-termistä on alettu pyristellä eroon kokonaan. Nyt on muotia kirjoittaa päiväkirjamaisia, totuudellisuuteen pyrkiviä teoksia siitä, kuinka työväenluokkaiseen kotiin tahtomattaan syntynyt raasu tekee luokkahypyn ja pelastaa itsensä. Ja sitten nämä kamalasta työläisyydestä pelastuneet kirjailijat antavat jokainen vuorollaan Hesarille samansisältöisen haastattelun, jossa kertovat pelastautumisestaan ja ihmettelevät, miksi ihan elossa olevat todelliset ihmiset eivät tykkää siitä, että heistä ja heidän paskamaisuudestaan on kirjoitettu kirja. Totuuskirjallisuusgenressä näet tuppaa unohtumaan, että jokainen totuuden nimissäkin kirjoitettu sana on suodattunut kirjoittajansa muistin lävitse. Muistot jo itsessään ovat tulkintoja tapahtuneista ja siten fiktiota.
Köyhyys on yksilön häpeä ja siitä vapautuminen on ihan vaan omasta aktiivisuudesta kiinni.
Tällaisessa maailmanajassa ei juurikaan kiinnosta perinteinen fiktiivinen kaunokirjallisuus; varsinkaan, jos sitä kirjoittaa sukupuuttoon kuolleeksi julistettu työläiskirjailija. Työnteosta ei millään revitellä keskiluokalle kelpaavia sankaritarinoita: ”Aamuisin työläiskirjailija herää 6.30 ja kello 8 hän on jo työhuoneella kirjoittamassa. Puolen päivän aikaan työläinen syö puuron ja loppupäivä kuluu tarkistaessa aamulla kirjoitettua tekstiä tai taustatutkimusta tehden. Kotiin työläiskirjailija lähtee siinä neljän–viiden maissa. Kotona hän keittää perunat ja kastikkeen tai keiton, illalla pyykkää tai imuroi ja lukee kirjaa. Sama kuvio toistuu vähintään viitenä päivänä viikossa. Kuukausittain työläiskirjailija jännittää, millä saa laskut maksettua, ja jokaisen maksetun laskun kohdalla iloitsee siitä, että sai sen maksettua. Perjantai-iltoja työläiskirjailija juhlistaa juomalla puolen litran pullon Smurffi-limukkaa.”
Myös valitus siitä, ettei kirjoittamisella rikastu, ihmetyttää minua. Miksi pitäisi? Aika harvalla työllä rikastuu. Työväenluokkaiset ihmiset ovat pääsääntöisesti tottuneet matalan tulotason mukaiseen elintasoon, jossa elämisen sisältö ja rikkaus tulevat muusta kuin rahasta. Siksikin työläiset sopivat kulttuurityöhön erinomaisesti!
Hesarinkin olisi syytä ryhtyä Auli Viitalan vanavedessä keskiluokkaspleinaamaan työväenluokan paremmuutta, koska keski- ja yläluokat on pakko saada suitsimaan kulutustaan. Uuden ajan Hesari-tarinoissa kulttuurityötä tekevä antisankari syntyy varsin mukavasti toimeentulevaan perheeseen ja elelee leveästi, kunnes syystä tai toisesta köyhtyy. Onnelliseksi lopuksi hän kuitenkin päätyy huikean luokkahyppynsä seurauksena elämään työväenluokkaisessa niukkuudessa.
Meidän työläisten olisi myös korkea aika tiedostaa etuoikeutemme (vrt. paremmuutemme), koska meitä ei ole kasvatettu kerskakulutukseen eikä meidän identiteettimme tai kulttuurimme rakennu materiaalisen vaurauden varaan. Välttäkäämme kuitenkin ylemmyydentunnossamme määrittelemästä keskiluokkaista kulttuuria toiseuden kautta, ettemme lankea samaan ansaan, johon keskiluokka parhaillaan kompuroi.
Kirjoittaja on esikoiskirjailija, kuvataiteilija,
kasvatuspsykologi ja ravintolakokki.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
”Elokuva on kokonaisuutena immersiivinen. Sen sisäismaailmaan uppoutuu vaivatta. Pöystin roolihahmo tivaa: ’Vakoiletko sinä, nainen, uniani?!'” Matti A. Kemi katseli Pirjo Honkasalon viimeisimmän fiktioelokuvan.
Apartheid-valtioita on ennen Israeliakin pysäytetty boikottien avulla.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan […]
”Oli varhmaan tarkotus ette sain vastaani haasteita. Mie tarkotan ette, jos kirjailija lähtee stipentireissule, niin onnea oon se, ette jotaki tapahtuu. Mutta tällä kertaa tapahtumia oli aika monta.”
”Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti!”
Jenni Kinnusen kolumni.
”Kesällä Kuttura täyttyy elämästä, kun kylässä syntyneet palaavat jälkeläisineen tutuille laitumille. Tulemme pääskysten lailla, löydämme armaat asuinsijat, rakkaat rannat. Otamme vastaan, mitä kotikylän kesä tarjoaa.”
”Tämän vuoden parhaimmistoa viihdeosastolla”, toteaa Matti A. Kemi 28.3.2025 ensi-iltansa saaneesta, Teemu Nikin ohjamaamasta elokuvasta 100 litraa sahtia.
Mustarinda-seuran Miina Kaartinen ja Sanna Ritvanen viettivät kolme kuukautta residenssissä New Yorkissa. Kaltion palstalla he haastattelevat Red Hookin Pioneer Works -kulttuurikeskuksen julkaisutoiminnan johtajaa.
Lölä Florina Vlasenko writes about TaideTurvapaikka, a community art project started at Oulu refugee center in 2023. The article is published in Finnish translation in the printed Kaltio 1–2/2025.
Meänkielen kirjeenvaihtajamme Linnea Huhta pohtii tällä kertaa olemassaoloaan digitaalisessa maailmanpiirissä.
Vuoden 2025 helmikuun viikonloppuina Oulussa oli mahdollista tutustua thangkoihin Galleria 33:n tiloissa. Thangkat ovat keskeinen osa Tiibetin kulttuuria sekä tiibetinbuddhalaista harjoitusta.
”Omakustanne on hykerryttävä ja sisällöltään yllättävän valistava teos matkailusta, eurooppalaisuudesta sekä senegalilaisen kulttuurista.”
”Tällaisen elämäkerran aika jo totisesti oli”, toteaa Risto Kormilainen emeritaprofessori Irma Sulkusen teoksesta Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa.
”Kirjansa alaviitteissä Seppälä valottaa usein kiinnostavia näkökulmia.” Juhani Rantala luki Juha Seppälän teoksen Paavo Rintalan kirjallisuuden lukemisesta.
Aktivistinen Metsäliike ja kulttuurilehti Kaltio kohtaavat toisensa yhteistyönumeron sivuilla, kiitos päätoimittaja-Paavolle tästä tilaisuudesta! Metsäliike on kansanliike, jonka tavoite on saada […]