Kai Aareleid: Tyyni valtameri. Suom. Outi Hytönen. 305 s. S & S 2023.
Tartossa 1972 syntynyt virolainen Kai Aareleid on monipuolinen lahjakkuus, joka valmistui Helsingin Teatterikorkeakoulusta 1997. Virossa hän on opiskellut kielenkääntäjäksi ja kustannustoimittajaksi. 2016 hänet valittiin vuoden virolaiseksi kirjailijaksi. Hän on julkaissut runoa ja proosaa. Nyt hänen kolmas romaaninsa Tyyni valtameri on saatu myös suomeksi. Teos sai Virossa maineikkaan A. H. Tammsaare-kirjallisuuspalkinnon.
Ollaan Pietarissa vuonna 2010. Yhtäkkiä menneisyys on hetkessä. Rakkaus ja toivo ovat elämän avainsanoja. Nämä teemat toistuvat Aareleidin romaanissa, jossa kuljetaan ajassa ja paikassa kerroksittain. Hän on rakentanut romaaninsa pyramidiksi eikä kuitenkaan. Ikään kuin sattumoisin yksi päähenkilöistä, Stella, on Pietarissa salaisuuden ympäröimänä. Hän on labyrintissa olematta missään kotona. Hän on tarina, johon kuuluvat isoäiti Helene, äiti Emma ja tytär Ruth. Vahvoihin naisiin kietoutuvat myös ailahtelevaiset miehet. Stellan maailma murtuu, kun hänelle selviää, että isällä on lapsi, joka on hänen sisarpuolensa. Luurangot kolisevat ja lujaa Aareleidin tekstissä. Sirpaleista syntyy aina uutta.
Romaani on samalla kertaa rakkaustarinoiden risteytys ja ikkunoita virolaiseen menneisyyteen avaava historia. Mutta niin erilainen, sillä ihmiset kulkevat tunteissa ja koska politiikka ei ole mukana, kuten se on useissa virolaisissa lähimenneisyyttä kuvaavissa kaunokirjallisissa teoksissa. Teksti on raikasta, kuulasta ja kimmoisaa. Aareleid kuvaa taidokkaasti ylisukupolvista samankaltaisuutta, jossa ihmiset ovat vannoneet toimivansa toisin kuin aikaisemmat sukupolvet mutta tekevät itse juuri samoin. Eikä siinä ole mitään moitittavaa tai tuomittavaa. Juuri tämän näkökulman kautta Aareleid pystyy kulkemaan Tallinasta Pietariin, Helsinkiin, Tartoon ja Riikaan.
Emma on vakaa ihminen, mutta silti epävarma. Eräs huipennus on, kun hän lääkärinä keisarinleikkauksessa pelastaa aviomiehensä syrjähypyn seurauksena syntyvän lapsen ja äidin. Siinä hän osoittaa humaanin vahvuutensa, vaikka sisällä velloo tunteiden valtameri eikä niinkään tyynenä. Ehkä se on luettava sen piikkiin, että rakkaus avainsanana on myös ymmärrettävä monikollisena.
Aareleidin romaanin ajallinen kerroksisuus on viehättävää. Lukijan on oltava tarkkana kronologian suhteen, sillä ajalla Aareleid silloittaa ihmiset toisiinsa. Hieman irralliseksi jäävät otteet Andersin, Stellan miehen kirjoittamisvaiheessa olevasta historiallisesta romaanista. Symbolimerkityksessä sillä on toki paikkansa, mutta kokonaisuuteen sillä ei ole vaikutusta.
Emma tiivistää elämän oivallisesti Stellalle: ”Rakkauksia on niin monenlaisia… Ne perustuvat niin monenlaisille asioille. Ja kestävät silti.” Rakkaus ei mennyt ohi isoäiti Heleneltäkään 1961 Mihkelin kodissa. Rakkaus kesti Johanneksen kanssa. Yksinkertaista rakkaus ei koskaan ole.
Tapahtumat kietoutuvat loppua kohti tiiviisti toisiinsa. Aareleid kuroo verkkaisesti mutta kiehtovasti henkilöiden kuvat yhteen. Helene, Emma ja Stella. Vahvat naiset, valtameret, toistensa kohtalot. Upea romaani, rikas ja värikylläinen.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
