Kapitalistis-nationalistinen diktatuuri ja sen muutostuulet

Ylen ulkomaantoimittaja Mika Mäkeläisen teos Kimlandia osuu mielenkiintoiseen siirtymävaiheeseen Korean demokraattisen kansantasavallan, kansanomaisemmin Pohjois-Korean kehityksessä. Kirja alkaa vuodesta 2015 ja kuvaa Mäkeläisen yritystä tehdä tuttavuutta puolikommunistisen paratiisin kanssa ensin etäisyyden päästä, Kiinan ja Pohjois-Korean rajalta käsin, ja sitten maan sisältä. Ennen kaikkea Mäkeläinen keskittyy kolmeen kehityslinjaan Kim Jong Unin aikaisessa Pohjois-Koreassa: vapaisiin markkinoihin, ulkomaisen viihteen vaikutusvaltaan ja poliisivaltiokehitykseen.

Lyhyesti sivutaan Donald Trumpin ja Kim Jong Unin lähentymistä ja sen vähintään väliaikaisesti tuomia varovaisia demokraattishenkisiä muutoksia pohjoiskorealaisten arkeen. Valitettavasti tuo aspekti jää sivuhuomioksi, mikä on kohtalaisen pätevän teoksen isoin ongelma. On oletettava, että jokin muutosprosessi on todella käynnistynyt, mutta sen mittakaavaa taitaa olla vaikea arvioida.

Muilta osin teos etenee dekkarikertomuksen tai agenttijännärin jäntevyydellä. Mäkeläinen ei edes väitä olevansa Pohjois-Korean asiantuntija, mutta annostelee silti kiitettavästi yleistietoa maan nykytilasta toimittajan perusammattitaidolla. Merkittävä annos henkilökohtaisuutta ja tarinallisuutta pitää kokonaisuuden riittävän kiehtovana.

Teoksia Pohjois-Koreasta löytyy pinokaupalla, mutta Kimlandia tuskin on kirjallisilta ansioiltaan heikoimmasta päästä. Kotimaisista teoksista Jouni Hokkasen vuonna 2013 julkaistu Pohjois-Korea on kattava ja kepeä yleisesitys, mutta jo vanhentunut. Klaus Nurmen Kun minä Pohjois-Koreaan läksin ja Kai Myrbergin Pohjois-Koreassa vain porsaat ovat onnellisia ovat muita uusia kotimaisia kommentaareja. Ulkomaisista teoksista Jung H. Pakin viime vuonna julkaistu Kim Jong Un esittää kriittisen arvion Trumpin ja Kimin yhteistyön luonteesta, mutta ei pääse kovin syvälle kohteensa ajatusmaailmaan. Tästä päästäänkin siihen, miksi edes Kimlandiaa ei voi suositella varauksetta tai ilman varoituksen sanaa.

Mikä osa fragmentaarisista tietohippusista on ajantasaista? Miten luotettavana kutakin tietoainesta voi pitää? Itse en sitä osannut arvioida. Toisin sanoen teos ei pysy muutosten perässä eikä ryhmittele tietoaineksiaan riittävästi: ansioistaan huolimatta se uhkaa jäädä erään hetken kuriositeetiksi, jota on ehkä miellyttävä lukea mutta hyvin vaikea hyödyntää tietoteoksena.

Mäkeläinen olettaa, että markkinatoiminnan epämääräinen asema mahdollistaa kansalaisten kontrolloinnin, koska kuka tahansa voidaan tuomita milloin tahansa, vaikka markkinat näennäisesti hyväksytään. Mutta edes tässä suhteessa teos ei ole täysin ajantasainen, sillä muutaman viime vuoden aikana sosialistinen retoriikka on alkanut taas korostua maan toimissa, mikä on voinut vaikuttaa arkitodellisuuteen. Samoin kuvasta jäävät pois pakotteiden ja ympäristökatastrofien vaikutukset.

Toinen hämmennystä tuottava aihe kommunismin ideaan yhä paikoin myönteisesti suhtautuvan ihmisen mielessä on, kuinka helposti Pohjois-Korean voisi kuvitella kehittyvän toimivaksi vaihtoehdoksi eteläiselle veljelleen. Kulttuurin lieväkin liberalisoiminen levittäisi markkina- ja mediailmiöt rajan takaa maahan ilman suodatinta tai pelkovaikutinta – mikä on ongelmallista hallinnon kannalta – mutta nimenomaan maan vaikea menneisyys tekee siitä kuin tyhjän taulun, joka sisältää loputtomasti potentiaalia.

On oikeastaan samantekevää, kutsuttaisiinko tätä vaihtoehtoa sosialistiseksi, ja ehkä olisi eroteltava kommunismin epämääräinen ja riippumaton potentiaali ja historiallinen kommunismi, joka yhä on vallalla. Tavanomaisten eettisten määritelmien puitteissa Pohjois-Korean voi tuomita ja se pitääkin tuomita. Mutta samalla Pohjois-Korean todellisuudessa lähes mikä tahansa voisi olla mahdollista (jos taloudelliset puutteet sivuutetaan), kun se nyt on lähinnä helppo moralisoinnin kohde ja arkisen näennäismoralismin mahdollistaja.

Juuri se, että Pohjois-Korea on niin radikaalisti irtaantunut ilmeisimmistä sosialistisista teeseistä, tekee positiivisesta näkökulmastani ehkä vielä perustellumman (koska ideologiset ajattelurajoitteet ovat vähemmän vankkoja), mutta maa tuskin on vapaa valtataisteluista, eikä paikallinen kastijärjestelmä eli songbun voi muuttua kovin nopeasti. En kuitenkaan esitä näkemystäni provosoidakseni. Pohjois-Korea sopisi perusteltujen uusien ideoiden kokeilualustaksi ja Kim Jong Un näyttää tiedostavan asian (ainakin hetkittäin).

(Samalla Kiina luultavasti jopa odottaa länsivaltioiden reaktiota omiin toimiinsa, mutta siitä huolimatta ainoa looginen peliliike tuossa suhteessa olisi panostaminen riippumattomaan paikallistuotantoon. Pohjois-Korean kohdalla vastaavanlainen moralisoiva reagointi ei toimi, ja vaikka Kiina on Pohjois-Korean harvoja tukijoita ja sidoksissa maahan, ei suhde ole mitenkään ongelmaton.)

Mäkeläinen ei tämänkaltaiseen spekulaatioon suostu. Kimlandia luo kuvan Pohjois-Koreasta korruption ja pimeiden markkinoiden hallitsemana kontrollivaltiona, jossa ulkomaisen viihteen seuraaminen on laajaa, vaikka mobiililaitteita valvotaan Kiinan esimerkin mukaisesti. Kansalaisten toiminta keskittyy ideologisen oikeaoppisuuden arkiseen näyttelemiseen, jossa virheistä selviää yleensä lahjuksilla mutta jossa lopulliset tuomiot ovat ankaria. Toisaalta muutamin kohdin Mäkeläinen näkee arkimaiseman taustalla valoa: satunnaiset lapset pelaavat tietokonepelejä kuten missä tahansa, Mäkeläisen annetaan avoimesti käyttää paikallista intranetverkkoa ja niin edelleen.

Kiinnostavia lisähuomioita ovat joidenkin loikkareiden itsemurhat ja se tosiasia, että monelle pohjois-korealaiselle Etelä-Korea osoittautuu alussa pettymykseksi tai ainakin erittäin haastavaksi selviytymisympäristöksi. Toisaalta markkinatalouden voimistumisen myötä myös pohjoisessa on korostunut yksilökeskeisen selviytymisen vaatimus ja valtion ilmaistarjonta on vähentynyt selvästi vuosikymmenten takaisesta, sikäli kun tätä voi pitää ajantasaisena kuvana maan tilasta. Kevään 2021 uutistiedoissa sosialismi ja kollektiivinen kontrollitarve ovat nousseet uudelleen pinnalle, jos ja kun uutisointia voi pitää luotettavana, ja tilanne elää jatkuvasti tavalla, johon tämä arvostelu ei ehdi mukaan.

Lukija tehköön tästä kaikesta haluamansa johtopäätökset. Mäkeläinen ei missään kohdin kaunistele kuvaansa maasta, jota hän kirjan loppulauseessa nimittää maailman suurimmaksi avovankilaksi. Mutta Pohjois-Korean tulevaisuutta on vaikea arvioida, ja mikäli Joe Bidenin strategia olisi lopulta sotilaallinen, mihin en tässä vaiheessa usko, saattaa kirja antaa ainakin pienessä määrin kimmokkeita tuon strategian vastustamiseen.