Paskaa paatosta ja oivaltavaa eetosta

Ulla Donner: Sontaa. Suom. Sinna Virtanen. S&S 2019.
Natalia Kallio: She Needs Bigger Boots. Kosmos 2019.

Tässä kritiikissä yritän liittää yhteen kaksi tyyliltään hyvin erilaista teosta, joita kuitenkin yhdistävät yhteiskunnallisuus, feministisyys ja modernius. Teosten teemat ja aiheet ovat jokseenkin samat, vaikka muoto onkin hyvin erilainen.

Ulla Donnerin toinen sarjakuvaromaani, kauniisiin pastellin sävyihin verhoutunut Sontaa edustaa 2000-lukulaista tyyliä pyöreine muotoineen ja selvärajaisine hahmoineen, joiden raajat venyvät sinne sun tänne. Ansiokas Sontaa koppasi itselleen vuoden 2020 Sarjakuva-Finlandian.

Loppusuoralla kisaamassa olivat oululaisen Lauri Ahtisen Eropäiväkirja ja Kaltionkin sivuilta tutun oululaistuneen kemiläisen Aapo Kukon Sosialisti ja nihilisti. Oulunsalosta kotoisin olevan nykyisen kontiolahtelaisen Avi Heikkisen Valotusaika oli myös ehdolla.

Natalia Kallion esikoinen, mustanpuhuva englanninkielinen She Needs Bigger Boots on saanut näkyvyyttä hieman eri syistä. Kallio tunnetaan myös aktivistina ja popartisti Alman puolisona. Aktivismi näkyy myös Kallion teoksessa. Rumban videohaastattelussa Kallio kertoo hänellä olleen lapsuudesta asti vahva oikeudenmukaisuuden tunto ja teoksen syntyneen erään järjestöaktivismin jälkimainingeissa.

Noista alkutahdeista teos on kasvanut koko illan runoesitykseksi. She Needs Bigger Boots yhdistää tekstin lisäksi kuvakollaaseja taitossaan, ja sen tyyli onkin satunnaisine riimeineen selvästi lähempänä spoken wordia kuin perinteistä runoilmaisua. Karrikoiden voidaan sanoa, että se ottaa vaikutteita enemmän Tupacilta kuin Leinolta. Se on ensimmäinen suomalainen spoken word -kokoelma, johon allekirjoittanut on törmännyt.

Kummatkin kirjat siis edustavat sarallaan modernia ilmaisua, mutta ne on tuotu tässä yhteen enemmän samankaltaisten teemojen kuin tyylin ansiosta. Sonnassa kuvitteelliset päähahmot ovat töissä Dream Hackers -mainostoimistossa, jossa he yrittävät luoda ilmettä Pekkara-perunaproteiinimakkaralle, jonka taustat osoittautuvat sangen arveluttaviksi. Seksismi rehottaa ja rankan työpäivän jälkeen lähdetään kaljoille ruotimaan elämää. Sen enempää en juonesta paljastakaan.

Donner saa kaikkiaan pidettyä tyylin raskaista aiheistaan huolimatta kepeänä. Sitä huomaa nyökkäilevänsä ja naurahtelevansa humoristisille arjen pikkuhuomioille, joita koko ajan tapahtuu päähenkilöiden ympärillä. Jos hyvässä elokuvassa on tilantuntua eli tuntemusta, että tarinan tapahtumien ympärillä on suuri, omavaltainen maailma, niin myös Sonnassa kyseinen efekti on vahvasti läsnä. Kuin tätä seikkaa korostamaan teoksen alkuun on sijoitettu elokuvista tuttu, klassinen pilvistä kaupunkiin laskeutuva kuvasarja. Platonilaista ideaoppia mukaillen siirrytään yleisestä yksityiseen, ideoiden maailmasta reaalimaailmaan tasolle – ja ehkä lopussa takaisin.

Vaikka Donnerin teos välillä kääntää syyttävän sormensa miessukupuolta kohti, se myös pohtii naisten toimintaa valtarakenteita ylläpitävinä tapoina. Ja onpa välillä myös itseironinen. Jopa moniääninen, ellen sanoisi.

She Needs Bigger Boots on aivan toista maata. Sen puhujahahmo ei pelkää ottaa saarnaavaa, soimaavaa ja läksyttävää äänensävyä heti alusta asti käyttöön vaan ryöpyttää moraalisoivia ja moittivia lainejaan lukijan niskaan armotta. “They think we want bigger boobs / when all we want are bigger boots”, nousee alkupuolen riimeistä kissankokoisella fontillaan kirjailtuna ensimmäisenä mieleen. Nancy Sinatran “These Boots Are Made For Walking” toimii jonkinlaisena kuvitteellisena viitekehyksenä koko runoapparatukselle.

Vaikka teos sisältää joitain oivaltavia runollisia hetkiä, ne jäävät harmittavan harvoiksi. Päällimmäiseksi lukijalle jää likainen olo Kallion esittämään yhteiskuntaan osallistumisesta sekä miehenä olemisesta. Teos saa kyseenalaistamaan tekijän lyyriset kyvyt ja on sanalla sanoen vaivaannuttava. Eivätkä synkät kuvituksetkaan tuo paljon kevennystä. Jos tämä oli tarkoitus, niin teos onnistuu vallan mainiosti.

Ehkä She Nees Bigger Boots voisi toimia esitettynä, mutta ainakin näin luettuna se herättää vain hämmentyneisyyttä ja myötähäpeää. Kallio, toisin kuin Donner, ei suuntaa kertojahahmoonsa ollenkaan ristivalotusta, jossa hän ruotisi omaa rooliaan yhteiskunnassa alistavan järjestelmän mahdollistajana.

Eli jos sinulla on aikaa tarttua feministiseen kirjallisuuteen, ota käteesi Sontaa, sillä se on kaikkea muuta kuin nimensä mukainen. Sontaa on onnistuneesti kevyen ja syvällisen nuoralla tasapainoileva teos, jonka jo kauniin ulkomuotonsakin takia lukee mielellään useampaankin kerran.