Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
M. A. Numminen: Kaukana väijyy ystäviä. Muistelmat I. 496 s. Docendo 2020.
Juoneen johdattaakseen M. A. Numminen avittaa lukijaansa muistuttamalla tilanteesta, johon hän joutui 1960-luvun Helsingissä. Vaikka Suomi vinhaa kyytiä uudenaikaistui, ikiaikaiset agraaris-uskonnolliset piirteet vielä piiloisesti kuristivat kulttuuria. ”Kun tällaiseen ympäristöön tuotiin täysin erilaista ajattelua edustavia elementtejä, oli selvää, että tapahtui välttämätön yhteentörmäys”, M. A. sanailee. Musiikkisosiologina hän on selvästi perillä W. F. Ogburnin kulttuurisen viivästymisen teoriasta, jossa tekniikan kehitys juoksee vinhaan mutta kulttuurin uskomukset ryömivät etanana perässä.
M. A. oppi Ogburninsa kantapään kautta. Kun hän Nuoren Voiman Liiton 50-vuotisjuhlassa lauloi Schubertin liedejä, NVL:n kunniajäsen, säveltäjä Martti Turunen hakkasi nyrkkiä pöytään huutaen: ”Paska! Paska! Paska!” Arvatenkaan herrasmiehemme ei anaalis-sadistisella ulostulollaan tarkoittanut Schubertia?
Kuitenkin Mauri Anteron taiteellisten tempausten vaikutus vaihteli yleisön sivistystason sofistikoituneisuuden mukaan. Kun hän 1972 esitelmöi Wienissä musiikkisosiologien kongressissa suomalaisesta tangosta ja luikautti Schubertia kuivan tieteen lomaan, ”paska”-huutoja ei kuulunut.
Kekseliäs aluevaltaus kansantaiteilijalta oli Ludwig Wittgensteinin kulttiteoksen Tractatus Logico-Philosophicus valikoitujen fragmenttien säveltäminen. M. A. osallistui kansainväliseen filosofitapaamiseen Tukholmassa ja esitti Tractatus-sarjan parhaita paloja ajattelun ammattilaisille. Nyt somerolaisen maalaispojan yleisö ymmärsi yskän, kiitosta ja suitsutusta seurasi.
Nummisen Wittgenstein-pähkäilyjä lukiessa huomaa miehen olevan tukevasti kärryillä itävaltalaisneron viisasteluista. Olisiko atonaalisuus ok wittgensteiniläistä totuusfunktiota esitettäessä, vai parempiko moderni klassinen? Ei ainakaan jenkan tahti, joka soi kansaan menevästi Nummisen armeijan Sisäpalvelusohjesääntökirjan 381. momenttiin säveltämässä ”Jenkassa Hevosen puhdistamisesta”.
Monien tieteenalojen älykkönä M. A. perehtyi stadin slangiin. Hänen nauhoituksensa Helsingin ”murteen” osaajilta ovat 2000-luvulla nousseet tutkijoiden aarreaitaksi. Kekkosen kampittaja Kauko Kare vertasi Nummista Elias Lönnrotiin pamfletissaan Tähän on tultu (1967), mutta poisti kehut seuraavasta painoksesta havaittuaan miehen punertavan poliittisesti. Toisen kerran Numminen rinnastettiin Kalevalan isään, kun hän julkaisi teoksen Baarien mies, johon oli kirjannut kokemaansa ja näkemäänsä Suomen keskiolutkuppiloista.
Taiteilijana M. A. riensi skandaalista toiseen, ja Yleisradion kökkötraktori talikoi urakalla hänen laulelmiaan esityskieltoon. Jopa saksaksi esitetyt Schubertin neljä kvartettia, varmuuden vuoksi. Jo vuoden 1966 Jyväskylän kulttuuripäivillä iski sensaatio ja sensuuri perässä, kun Numminen veisasi säveltämänsä bluesin Sukupuolielämän tietokirjasta. Edes otteita Suomen lakipykälistä ei saanut laulaen esittää.
Trubaduuri kyydittiin poliisikuulusteluun. Tilanne oli kafkamainen, naurettavakin. Numminen kysyi kuulustelijoiltaan: ”Onko teidän mielestänne tekstit, joita kuka tahansa saattaa lukea vaikkapa kirjastossa, rivoja, kun ne lauletaan?”
Kiistatta M. A. lukeutuu suomalaisen avantgarden ja undergroudin merkittäviin merkkihenkilöihin. Hän toimi hedelmällisessä kimpassa esimerkiksi tunnettujen U-runoilijoiden Markku Innon ja Jarkko Laineen kanssa. Kaiken kaikkiaan Numminen näyttää tulleen hyvin juttuun monen sorttisten sukankuluttajien kanssa yliopiston professoreista baarien miehiin ja tangosäveltäjä Unto Monosesta runoilija Pentti Saarikoskeen. Hyvä viinapää ja lehmän hermot ovat auttaneet asiaa.
Esiintyvänä taiteilijana M. A. on moniosaaja ja kulttuurin kuluttajana syväoppinut sekakäyttäjä, jonka mielikirjailijoihin kuuluvat Kafka ja Beckett. Jos Mauri Antero Nummisen patsas seisoisi jossain, sen jalustaan voisi yön pimeydessä hiipiä kiinnittämään patsaan itsensä kirjoittaman runolaatan: ”Jos jäsennämme lauseen ’Mikä on?’ / huomaamme että subjekti / on kysymyksen vastaus.” Runo liippaa hienostuneesti läheltä Wittgensteinin Tractatuksen ensimmäisen lauseen ymmärtämisen problematiikkaa, jota muistelijamme on ansiokkaasti pohtinut filosofian erikoisjulkaisuissa.
Numminen lienee Suomen sivistyneimpiä taiteilijoita koskaan. Hänen ei-ymmärtäjiltään on jäänyt lukematta paitsi Wittgenstein niin myös G. W. F. Hegelin Taidefilosofia. Johdatus estetiikan luentoihin (1835–1838), jossa Hegel sanoo taideteoksen olevan ”kysymys, puhuttelu, jonka on määrä synnyttää vastakaikua”. Se on ”kutsu muille mielille ja hengille”.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.