Kategoriat

Totuutta ja tehtävää

Tämän vuoden merkittävin tulokas mediakentälle lienevät valeuutiset. Toki valheellista ja kyynistä uutisointia on ollut aiemminkin: muiden muassa Magneettimedia sekä MV-lehti ovat omaa ennakkoluuloista ja jopa vahingollista propagandaansa tuutanneet toki niin pitkään kuin mobiililaitteisiin sidottu nykykansalainen muistaa; propagandan, markkinoinnin ja journalismin rajat taas ovat paukkuneet markkinalogiikalla toimivissa viestimissä siitä lähtien, kun isoisille lamppuja kauppaava lyhyttavarakauppa ilmoitustilan osti.

Mutta valeuutiset ovat juuri tänä vuonna levinneet kuin kulovalkea. Donald Trump kai sen sanoi.

Valeuutisten suurelle määrälle on yksinkertainen selitys: jokainen uutinen voi olla valeuutinen. Koska valeuutinen on vain uutinen, josta senhetkinen puhuja ei pidä; valeuutiseksi nimetyn uutisoinnin todellisuuskytköksiin tämä nimeäminen ei nykyään enää viittaa.

Toki oli aika, jolloin ”valeuutinen” tarkoitti – kuten Yleisradion Valheenpaljastaja sen tammikuussa avasi – ”harhautustarkoituksessa tehtyä tekstiä (tai vaikkapa videota), joka matkii ulkoisesti journalismia, mutta ei ole sitä”1, mutta tässä kesälläkin valeuutisastalolla on lyöty lähes kaikkea, mikä ruudulle ilmestyy.

Vuoden kuluessa on ollut jotenkin mahdotonta välttyä tuntemasta, miten maailma vääntyy yhä nopeammin kohti sellaista simulaatiota tai dissimulaatiota, jollaisena 1960-luvun postmodernin teoreetikot jo silloisen maailman kuvasivat. Luottamus kerrottuihin faktoihin on aina jollain tavoin kyseenalaista.

Kirjallisuudentutkimukselle tilanne ei tietenkään ole millään tavoin uusi. Brittifilosofi J. L. Austin kirjoitti jo vuonna 1962 teoksessaan How to Do Things With Words, että kieli ei pelkästään kuvaa vaan aina myös muokkaa maailmaa. Journalistinen tekstikään ei siis voi olla tästä efektistä kokonaan vapaata. Mainio ja tarkasti aikaansa seuraava Eurooppalaisen filosofian seura julkaisi Austinin teoksen ensimmäistä kertaa suomeksi juuri viime vuonna niin & näin -sarjassaan nimellä Näin tehdään sanoilla2 – kuinkahan moni hoksasi lukea teoksen sopivasti ennen tätä viestinnän hullua vuotta?

Valtamedia, valemedia, vaihtoehtomedia (miksi aina v-kirjain?) – miten yhden erottaa toisesta? Jokainen viestintäväline seuraa jotakin ideologiaa eli ajaa jonkun asian, ryhmän tai aatteen etua, mutta jostain syystä näytämme kadottaneen kyvyn eritellä eri toimijoiden ideologisia perustoja.

Hyvän uutismedian ideologia on Suomessa kirjattu journalistin ohjeisiin. Sanomalehdestä ei tee hyvää se, että se julistaa itsensä ”puolueettomaksi” tai ”riippumattomaksi”. Useimmat poliittisten puolueitten sanomalehdet ovat Suomessa kuihtuneet viikkolehdiksi tai vielä surkeammin verkkojulkaisuiksi, mutta puolueittenkin lehdet voivat olla journalistisesti erinomaisia. Lukijan täytyy vain ymmärtää se poliittisesti värittynyt näkökulma, josta ne maailmaa katsovat.

Kaltion ideologian kuvittelen olevan yleishumanistinen, yleismaailmallisen rakkauden ja toverillisuuden (oli se sitten nimeltään kristinuskon caritas tai sosialismin solidaarisuus) läpäisemä, jokaisen ihmisen arvon tunnustava. Tämän numeron ajatuksena oli katsella Suomen satavuotisvuoden Yhdessä-teemaa etenkin eri ikäpolvien välisten suhteitten kautta, mutta muunkinlaisia yhteisyyksiä ja yhteisöllisyyksiä lehden sivuille päätyi.

Tehtävämme ideologiakaan ei ole vuosikymmenten aikana muuttunut: tehdä maailmasta ja etenkin pohjoisesta Suomesta yhä parempi paikka. Kun muutakaan ei voi.