Helsinki-filmi: Teräsleidit. Ensi-ilta 3.1.2020. 92 min. Ohjaus Pamela Tola, käsikirjoitus Pamela Tola ja Aleksi Bardy. Rooleissa Leena Uotila, Seela Sella, Saara Pakkasvirta ym.
75-vuotispäivänsä
aattona Inkeri lyö vihdoinkin väkivaltaista ja juoppoa aviomiestään
paistinpannulla päähän. Hackmanin teflon-pannulla, ollaksemme
tarkkoja. Ainoat ihmiset, joilta Inkeri voi pyytää apua, ovat omat
sisarukset: höpsähtänyt Sylvi sekä elegantti ja ilkeä Raili,
eläkkeellä oleva juristi. Vanhalla mersulla Inkeri lähtee etsimään
todisteita ja lieventäviä asianhaaroja tulevaa murhaoikeudenkäyntiä
varten. Sillä Inkerihän oli uhri! Olihan? Pakottiko mies
lopettamaan yliopisto-opinnot vai ei? Hylkäsikö Inkeri
kirjailijanuransa miehen tähden vai ei? Kuinka monta kertaa mies löi
ja paljonko joi?
Inkeri
muistaa yksityiskohtia eri tavalla kuin sisarensa, mutta kuka heistä
on muistisairas – vai onko kukaan? Onko kipeät muistot
tarkoituksella unohdettu?
Lopputuloksena
on kommellusten kautta kulkeva automatka kohti kauan sitten jätettyä
kotiseutua, jonne kukaan sisaruksista ei ole suostunut pitkään
aikaan matkustamaan. Bensaa, jallua ja punkkua kuluu, auto sammuu,
hotellissa bailataan ja sisarusten kesken riidellään – ja aina
jollakin on pissahätä.
Elokuva
ei kuitenkaan ole Thelman ja Louisen kaltainen buddy movie,
jossa kaikki samassa autossa matkustavat hahmot olisivat juonen
kannalta saman arvoisia. Thelmaan ja Louiseen elokuvassa toki
viitataan esimerkiksi kohdassa, jossa auton kyytiin napataan nuori ja
komea liftarijantteri, jonka kanssa pidetään hauskaa hotellissa.
Inkeri
nousee elokuvan päähahmoksi, jonka onelinereitä laukovia ja pulaan
joutuvia sidekickejä sisarukset Raili ja Sylvi ovat. Inkeri on
hahmoista kokonaisin. Sylvin ja Railin taustoja avataan vain
viitteellisesti, siinä missä Inkerin tytär ja tämän lapset
kuljettavat elokuvan syntymäpäiviin liittyvää sivujuonta.
Tyttären
päsmäröinti ja mikromanagerointi ovat koomisia tiettyyn pisteeseen
asti mutta lakkaavat naurattamasta siinä vaiheessa, kun tulee
mieleen, toistaako tytär lapsuudenperheensä traumaattisia malleja.
Jos on kasvanut perheessä, jossa väkivalta on läsnä, pyrkimys
oman pään pitämiseen ja yksityiskohtien hallintaan voi olla ainoa
keino selvitä. Lopulta tytär on omassa roolissaan ihan yhtä
traaginen hahmo kuin elämänvalintojaan katuva Inkeri.
Sivuhahmot
ovat karrikoituja mutta eivät yksiulotteisia. Seela Sellan
esittämä Raili piinaa vuosikymmenien jälkeenkin sisaruksiaan
ilkeyksillään, häiritsee seksuaalisesti kaikkia saatavilla olevia
nuoria miehiä, juopottelee ja polttaa. Hahmo on ensin ilahduttavan
itsetietoinen totuudenpuhuja, sitten sietämätön ja pelottava. Kun
Inkeri vaahtoaa eläneensä koko elämänsä juopottelevan narsistin
varjossa, hän puhuu aviomiehestään, mutta taustalla taskumatista
jallua vetelevä Raili antaa ymmärtää, että Inkeri on ollut
eläessään useammankin narsistin varjossa.
Raili
on kuitenkin tietoinen omasta sietämättömyydestään. Kun Inkeri
sanoo sisarelleen mittansa täyteen saaneena ”Sä olet paha!”,
Raili vastaa: ”Se on myös oma käsitykseni itsestäni.”
Raili on kova ja pystyvä mutta osaa myös myöntää, että kadehtii
Inkeriltä tämän yritystä rakastaa.
Elokuvan
ehkä olennaisin keskustelu käydään juuri Railin ja Inkerin
välillä. ”Mun on ymmärrettävä, mitä mulle on tapahtunut”,
selittää Inkeri tarvettaan ajella ympäri nuoruutensa tärkeitä
paikkoja. ”Eikö oo oleellisempaa, mitä tapahtuu jatkossa?”
kysyy Raili. Inkerin aviomies viidenkymmenen vuoden ajalta voi olla
kusipää ja opinnot ovat jääneet 70-luvulla kesken, mutta se ei
silti tarkoita, etteikö aviomiehestä voisi hankkiutua eroon ja
suunnitella lopultakin kirjoittavansa sen gradun valmiiksi.
Elokuvassa
on useita tarkoituksellisen kliseisiä ja tuttuja kuvia, jotka
kuitenkin saavat uuden sävyn, kun kohteena on 75-vuotias nainen
25-vuotiaan sijasta. Eräässä kohtauksessa Inkeri on vaahtokylvyssä
viinilasi kädessään. Hän painaa kasvonsa veden alle, pidättää
hengitystään ja lopulta nostaa kasvonsa vedestä. Vastaavia kuvia
nuoremman naisen epätoivosta on tullut nähtyä lukemattomia:
alaston, nuori ja kaunis nainen kylvyssä, ensin pohtimassa,
päättäisikö kaiken tähän kylpyammeeseen, ja sitten luopumassa
aikeestaan. Kliseisen kuvan tunnistaa, mutta Inkerin ikääntyneen
ruumiin kautta siitä tulee todellisempi tunteen ilmaisu, ei
pelkästään elokuvallinen keino.
Alastomuutta
käsitellään elokuvassa muutenkin raikkaasti. On ilahduttavaa nähdä
kumaraisia ja kankeita kehoja ilakoimassa vedessä ja peuhaamassa
lakanoissa, eroottisia lähikuvia harmaita parta- ja rintakarvoja
silittävistä ryppyisistä käsistä, kiihkeitä suudelmia, joissa
tekarit kolisevat. Ei mitään sukkahousufilttereitä, ei armollisia
kuvakulmia, vaan näyttelijöiden iän annetaan näkyä. Elokuvan
ihmiset ovat paljaita konkreettisesti ja kuvaannollisesti.
Elokuvan
juonessa on muutamia uskomattomia käänteitä, mutta tietynlainen
liioitteleva älyttömyys kuuluu komedian lajityyppiin. Liian
osuvista sattumista huolimatta katsoja hyväksyy juonelliset hypyt.
Totta kai Inkerin nuoruudenrakastettu on paikalla silloin, kun Inkeri
etsii häntä ennalta ilmoittamatta, sen sijaan, että olisi
haudassa, kroonikko-osastolla tai Espanjassa! Totta kai
pienlentokoneen voi noin vain käydä ottamassa luvattomasti
käyttöön! Ja totta kai tienposken tuntematon komistus tulee vielä
vastaan epätodennäköisessä yhteydessä!
Lajityyppiuskollisuudestaan
huolimatta elokuva on kreisikomediaa syvällisempi pohdinta
sisarusten välisistä suhteista, vääristä elämänvalinnoista ja
vanhenemisesta. Loppujen lopuksi elokuva ei käsittele niinkään
vain muutaman mummon hulvatonta automatkaa kesäisessä Suomessa
vanhoille kotikonnuille kuin kaikkia niitä traumoja, jotka siirtyvät
ja jotka siirretään sukupolvelta toiselle ja perheen sisällä
isosisaruksilta pienemmille.
”Oliks
äiti hullu?” kysyy Inkeri, ja samaa hän voisi kysyä niin
itsestään kuin tyttärestään. Sukupolvia kestäneen ohipuhumisen,
oman tahdon nujertamisen ja suoranaisen väkivallan siirtymien
katkaiseminen on niiden vastuulla, jotka ensimmäisenä sen
havaitsevat. Tämän jatkumon katkaisemisen mahdollisuus näytetään
Inkerin lastenlasten kautta: vaikka edelliset sukupolvet olisivatkin
traumatisoituneita ja itsensä kieltäneitä, seuraavan sukupolven ei
tarvitse kokea samaa.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi KaltiolleMia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
”Elokuva on kokonaisuutena immersiivinen. Sen sisäismaailmaan uppoutuu vaivatta. Pöystin roolihahmo tivaa: ’Vakoiletko sinä, nainen, uniani?!'” Matti A. Kemi katseli Pirjo Honkasalon viimeisimmän fiktioelokuvan.
”Oli varhmaan tarkotus ette sain vastaani haasteita. Mie tarkotan ette, jos kirjailija lähtee stipentireissule, niin onnea oon se, ette jotaki tapahtuu. Mutta tällä kertaa tapahtumia oli aika monta.”
”Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti!” Jenni Kinnusen kolumni.
”Kesällä Kuttura täyttyy elämästä, kun kylässä syntyneet palaavat jälkeläisineen tutuille laitumille. Tulemme pääskysten lailla, löydämme armaat asuinsijat, rakkaat rannat. Otamme vastaan, mitä kotikylän kesä tarjoaa.”
”Hän on suulas mies, muttei pahalla tavalla. Kuuntelen Karin savolaista poljentoa, kun hän puhuu rauhoittavaan sävyyn siitä, miten ’puita pittää metässä olla’. Ajattelen: näin sitä kauppoja tehdään.” Jenni Kinnusen kolumni pohtii puita.
”Tämän vuoden parhaimmistoa viihdeosastolla”, toteaa Matti A. Kemi 28.3.2025 ensi-iltansa saaneesta, Teemu Nikin ohjamaamasta elokuvasta 100 litraa sahtia.
Mustarinda-seuran Miina Kaartinen ja Sanna Ritvanen viettivät kolme kuukautta residenssissä New Yorkissa. Kaltion palstalla he haastattelevat Red Hookin Pioneer Works -kulttuurikeskuksen julkaisutoiminnan johtajaa.
Lölä Florina Vlasenko writes about TaideTurvapaikka, a community art project started at Oulu refugee center in 2023. The article is published in Finnish translation in the printed Kaltio 1–2/2025.
Vuoden 2025 helmikuun viikonloppuina Oulussa oli mahdollista tutustua thangkoihin Galleria 33:n tiloissa. Thangkat ovat keskeinen osa Tiibetin kulttuuria sekä tiibetinbuddhalaista harjoitusta.