Tuula Fagerholm (s. 1946) on oululainen äidinkielenopettaja. Syksyllä 2010, oltuaan muutaman vuoden eläkkeellä hän tapasi sattumalta ystävänsä ja kollegansa. Tämä kertoi opiskelevansa Tornion ammattiopisto Lappiassa valokuvausta mainiten, että hakuaikaa oli vielä pari viikkoa jäljellä.
Tuula innostui ja selvitti seuraavana päivänä, oliko oppilaitoksessa ikärajoitusta. Ei ollut, heillä oli ollut yli 50-vuotiaitakin opiskelijoita. Yli kuusikymppistä Tuulaa huvitti. Hän lähetti hakemuksen ja sai pyrkimiseen tarkoitetut tehtävät.
Tehtäviin kuului muun muassa kuvata jokin julkinen paikallinen rakennus. Tuula valitsi Oulun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneet Romeon ja Julian. Näiden lisäksi hän valitsi vapaavalintaisia kuvia arkistostaan.
Kun päätös hyväksymisestä tuli, Tuula epäröi hetken, mutta onneksi perhe oli tukemassa. Jälkeenpäin hän on todennut, että se oli yksi hänen elämänsä onnistuneimmista ratkaisuista. Kaikkein tyytyväisin hän oli huomatessaan, että eläkkeellä olevakin voi oppia jotakin aivan uutta.
– Minulla oli onni saada opettajikseni Arto Liiti ja Jaakko Heikkilä, jotka olivat tiukkoja mutta kannustavia opettajia. Olin ahkera ja innostunut opiskelija. Yhtään kertaa en ollut poissa lähiopetustunneilta, kaikki kotitehtäväni tein ajallaan. Välillä tuli lunta tupaan, mutta en siitä piitannut, oppia se kaikki oli.
Ammattivalokuvaajaksi Fagerholm valmistui keväällä 2013 erilliselle kansalliselle raadille suoritettujen näyttötutkintojen kautta. Hän alkoi etsiä omaa polkuaan.
– Mitä kuvaisin? Pablo Nerudan runo ”Oodi esineille” oli ollut mielessäni pitkään. Ajattelin ensin, että rupeaisin kuvittamaan sitä runoa. Tulin lähemmäksi itseäni ja aloin kuvata omia esineitäni ja niiden kanssa puutarhani kasveja.
– Pablo Nerudan tavoin minäkin rakastan esineitä. Ne muistuttavat minua suvustani, ystävistäni, läheisistäni. Niiden mukana palaan yhä uudelleen lapsuuteeni, menneisyyteeni, matkoilleni, siihen, mitä olin ja mitä olen. Ne ovat osa henkilöhistoriaani, osa minua. Samalla tallennan myös perheelleni sukuni perinteitä. Kun minua ei enää ole, kukaan ei ole kertomassa esineitteni tarinaa.
Tuula rakastaa myös kasveja ja on kuvannut niitä hänelle rakkaiden esineiden kanssa.
– Niihinkin liittyy monia muistoja, sillä minulla on puutarhassani kasveja, joita myös lapsuuden kodissani oli. Muistan tuoksut vuosikymmenien takaa. Muistan keskikesän kukkavainiot ja sen hurmion, kun kahlasin kukkaniityillä.
Tuula on osallistunut kolmesti Ifolorin Vuoden kuvakirja -kisaan. Kerran hän oli kalkkiviivoilla voittajaksi. Toisella kerralla hän pääsi kymmenen finalistin joukkoon kirjallaan Ruskean sävyjä. Nämä kilpailut olivat hyviä siksi, että oli mahdollisuus testata itseä.
Ensimmäisen näyttelynsä Tuula piti Hailuodon Luoto-ravintolassa syksyllä 2018. Myöhemmin hänet valittiin Pohjoisen valokuvakeskuksen Kuukauden kuvat -sarjaan yhdeksäntoista kuvan näyttelyllään.
Halu kehittää itseään on pysyvää. Tuula oli lukuvuoden Christelle Masin luovan valokuvan kurssilla. Parhaillaan hän osallistuu valokuvauskurssille Vuolle-opistossa, ja seuraavaksi hän on ilmoittautunut kesäkuun alussa pidettävälle parin päivän kurssille Masin ohjaukseen.
– Kaikki oppi ja uusi on hyväksi, samoin kaikki kritiikki, jota en pelkää. Päivittäin olen jollakin tavalla tekemisissä valokuvauksen kanssa. Olen huomannut, että, kun ympäristöä katsoo objektiivin kautta, näkee enemmän. Oppii katsomaan, näkemään. Vähemmän on enemmän.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
2020-logu sámi rap-artisttat Yungmiqu ja Jezebro Álbmotlaš populáramusihkkakultuvrrat dávistit dávjá riikkaidgaskasaš stiilarávnnjádagaid. Dát albmoneapmi gullo maid sámiid modeardna musihkas. Ovdamearkka […]
Vistig sáttá leđe tárbu muštâliđ, kii mun lam. Pargoeellimstân mun lam anarâškielâ ollâopâttâhlehtor. Muu spesialsyergi lii kielâiäláskittem, adai keevâtlávt mun […]
Suomella ei ole ollut varsinaisia siirtomaita, mutta paikoin Suomikin on tehnyt siirtomaapolitiikkaa. Antti Vikström käy läpi tilanteita, joissa mekin olemme olleet alistajan osassa.
During her Mustarinda residency, Riah Knight created strategies of survival. She writes about how we could learn from traditional Romani practices.
Artikkeli on julkaistu suomeksi printti-Kaltiossa.
”Taitavien ammattilaisten rakentama improvisaatioteatteri on vilpitöntä ja aitoa.” Pete Huttunen arvioi Oulun kaupunginteatterin suuren näyttämön improvisaatioesityksen Päin näköä.
”Sadunomaisuus välittyy, tunnelma on rauhaisa ja peloton läpi näytelmän.” Kaltion kriitikko Matti A. Kemi katseli Oulun kaupunginteatterin Taikatalven.
Ali Jonassonin ja Mats KejosenFinnkampen on ”monitieteinen, yhteiskuntapoliittinen ja siitä huolimatta suhteellisen helppolukuinen”, kirjoittaa meän-kolumnistimme Linnea Huhta.
Lauri Rikalan runouden pariin pääseminen tuntuu Matti A. Kemistä ”kotoiselta huomalta: pyhyyden kartoittaminen ja arkiset asiat ovat edelleen läsnä.”
Maria Matinmikon SIIS NIIN on ”ytimekäs, tutkaileva ja itsetietoinen”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Sen sivut huokuvat estetiikkaa, huolellisuutta ja tarkoin punnittuja ajatuksia ajastamme, asenteistamme ja arjestamme.”
Marjut Aikion kolmiosaisen Nils-Aslak Valkeapää -elämäkerran ensimmäinen nide julkaistiin lokakuussa. Siihen tuoreeltaan tutustui Kari Sallamaa.
Emeritusprofessori Kari Sallamaa luki Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn osana tilatun Veli-Pekka Lehtolan teoksen Kenen maa, kenen ääni?, joka selvittää saamelaisten asemaa Suomen historian eri vaiheissa.
Taiteilijapari Pekka ja Teija Isorättyän (ks. Kaltio 1/2022, kaltio.fi/ihmisen-rajaton-myotatunto) kädenjälki on tuttua julkisista taideteoksista kuten Tornion möljän ”Kojamo” ja ”Särkynyt […]
Oulun kaupungintalon huipun laskuri lähestyy nollaa: Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi 2026 on pian alkamassa. Oma laskurini on tätä kirjoittaessa numerossa 397. Toivoisin, […]
Mietin tätä muistoa, kun valvon yöllä ja kuuntelen koneen ääntä koivikossa. Se on ollut siellä kaksi päivää. Olemme seuranneet moton […]
Ensiksi sie alat harrastamhaan jääkiekkoa, ja sitte sinusta tullee NHL-legenda. Tietenki tie siihen saattaa olla rohki pitkä, samhaan laihin pitkä […]
