Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Backmann & Hoderoff: Hirttämättömät. 90 min. Ensi-ilta 24.5.2023. K-7.
Ohjaus ja käsikirjoitus Andrei Alén Spede Pasasen elokuvan (1971) pohjalta.
Rooleissa Andrei Alén, Aku Hirviniemi, Ona Huczkowski, Kari Hietalahti, Hannele Lauri, Deogracias Masomi, Ada Laine, Bárbaro el Urbano Vargas, Lydia Ofi Teresia, Janne Kataja, Kelet.
Uusintaversioinnit ovat elokuvamaailman vakiotavaraa. Parhaimmillaan uusi filmatisointi voi perustellusti tuoda uusia näkökulmia sekä kerronnallisia tasoja alkuperäisen teoksen rinnalle. Pahimmillaan taas voidaan puhua sellaisesta uudelleenlämmitetystä esityksestä, joka herättää lähinnä kysymyksiä. Hirttämättömien parissa täytyy siis tehdä kysymys.
Miksi?
Vastaus tähän on jollain tapaa mahdollista löytää tai olla löytävinään. Spede Pasasen ja Vesa Matti-Loirin alkuperäinen Hirttämättömät-ohjaus vuodelta 1971 tarjoaa jonkinlaisen hiekkakuoppa-alustan oman kerronnallisen otteen vaatimuksille. Valitettavasti uusintaversion perussapluunan päälle liimatut nykyajan ilmentymät tuntuvat vain päälle liimatuilta lappusilta: ne yksinkertaisesti tuntuvat olevan väärässä elokuvassa. Millekään syventymiselle ei ole jätetty liikaa aikaa.
Väärässä elokuvassa tuntuu myös olevan Speedy Gonzalesia näyttelevä Ona Huczkowski, jonka roolityö on joka tapauksessa elokuvan kestävintä antia. Hän on ylivoimainen verrattuna Aku Hirviniemen karmeaan ylinäyttelyyn Yksinäisenä ratsastajana tai ohjaaja Andrei Alénin itsensä tulkitsemaan Tontoon. Hirviniemen yleinen mölinä Loiri-imitaatioineen on tuskastuttavaa katsottavaa, ja se vie valitettavasti särmää myös muilta näyttelijöiltä.
On vaikea nähdä elokuvan potentiaalista kohdeyleisöä. Koko perheen elokuvana se ei ole tarpeeksi absurdi saati räväkkä aikuiseen makuun ja lapsiyleisölle se voi olla käsittämätön häröily, joka on liian pitkä. Tämän vuoksi monet elokuvan lupaavat ainekset jäävät puolitiehen ja valuvat kuin hiekka kuoppaan. Visuaalisesti ollaan kyllä uskottavien hiekkakuoppien äärellä, ja musiikillisesti saavutetaan edes etäisesti enniomorriconemaisia tunnelmointeja.
Tarinan pohja on kaikesta huolimatta lännenelokuvaparodia. Siksi sen venyttäminen tulevaisuuskuvitelmaksi ei ole kestävä ratkaisu. Jossain toisessa miljöössä ja rakenteessa elokuva voisi toimiakin dystopiakuvauksena. Nyt Hirttämättömät hirttää kiinni.
Matalamielisiksi ei ainakaan voi elokuvan tekijöitä moittia. Jo alussa oleva kepeä kuitti elokuvasäätiön suuntaan on stetsoninnosto alkuperäisille soramontun kiertäjille. Ohjaaja Alén on myös todennut elokuvan tiedotteessa: ”En ole eläessäni nauranut niin paljon kuin Hirttämättömät-elokuvaa tehdessä. Tämän kokemuksen jälkeen uskoisin eläväni ainakin satavuotiaaksi.”
Elokuva on lisäksi tehty hiilineutraalisti eettisiä ja vastuullisia valintoja vaalien yhteistyössä suomalaisen Compensate-säätiön kanssa. Näinä aikoina tällaiset ratkaisut ovat hienoja asioita. Vastuullisia valintoja kannattaisi tehdä myös jatkossa käsikirjoituksen, tarinan ja yleisen elokuvallisen kerronnan kanssa. Elokuvan lopussa on olemassa jonkinlainen lupaus jatko-osasta, mutta mikäli sellainen tehdään, toivoisi tekijäin riemun tarttuvan silloin myös katsojaan.
Nykyisinä someskandaalien aikana elokuvan valttina saattaa olla kansan syvien rivien
tuohtumuksen kautta syntynyt kohu. Internetin keskustelupalstoilla Hirttämättömät on jo hyvissä ajoin leimattu muun muassa ”poliittisesti korrektiksi woke-versioksi”. Speden tuotanto on monille pyhäinjäännösten asemassa heti Kari Suomalaisen pilakuvien jälkeen.
Toivottavasti sosiaalisen median preeria ei repeä täysin liitoksistaan tämän audiovisuaalisen rodeon edessä. Ainakin elokuva saa varmasti kirjavan määrän erilaisia kritiikkejä niin lehdissä kuin elokuvaharrastajien blogeissa. Lyhykäisen näppärä twitter-arvio voisi olla: ”Hirttämättömät = Sietämättömät.”
Mutta ehkä me heikinheimot emme vain ymmärrä.
Miksi(köhän)?
Hola hola coca-cola!
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
Kesäkuun kansiteos on Oulussa asuvan performanssitaiteilija Olga Prokhorovan ”Juoppo Joogaa”.
”The Blaster Masterin sukupolven mittaisen levytystauon jälkeen julkaistu Bring Me The Sun yllättää myönteisesti”, Eros Gomorralainen kirjoittaa oululaisyhtyeen uudesta pitkäsoitosta.
Mustarindan kesäohjelma kuvittelee uusia tapoja ymmärtää taiteen roolia kestävämmän matkailun kontekstissa.
”Poems, dance and songs help us balance all the traumas through hope.” Lölä Florina Vlasenko interviewed Iranian-born artist Shima Salehi.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.