Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Tämän vuoden merkittävin tulokas mediakentälle lienevät valeuutiset. Toki valheellista ja kyynistä uutisointia on ollut aiemminkin: muiden muassa Magneettimedia sekä MV-lehti ovat omaa ennakkoluuloista ja jopa vahingollista propagandaansa tuutanneet toki niin pitkään kuin mobiililaitteisiin sidottu nykykansalainen muistaa; propagandan, markkinoinnin ja journalismin rajat taas ovat paukkuneet markkinalogiikalla toimivissa viestimissä siitä lähtien, kun isoisille lamppuja kauppaava lyhyttavarakauppa ilmoitustilan osti.
Mutta valeuutiset ovat juuri tänä vuonna levinneet kuin kulovalkea. Donald Trump kai sen sanoi.
Valeuutisten suurelle määrälle on yksinkertainen selitys: jokainen uutinen voi olla valeuutinen. Koska valeuutinen on vain uutinen, josta senhetkinen puhuja ei pidä; valeuutiseksi nimetyn uutisoinnin todellisuuskytköksiin tämä nimeäminen ei nykyään enää viittaa.
Toki oli aika, jolloin ”valeuutinen” tarkoitti – kuten Yleisradion Valheenpaljastaja sen tammikuussa avasi – ”harhautustarkoituksessa tehtyä tekstiä (tai vaikkapa videota), joka matkii ulkoisesti journalismia, mutta ei ole sitä”1, mutta tässä kesälläkin valeuutisastalolla on lyöty lähes kaikkea, mikä ruudulle ilmestyy.
Vuoden kuluessa on ollut jotenkin mahdotonta välttyä tuntemasta, miten maailma vääntyy yhä nopeammin kohti sellaista simulaatiota tai dissimulaatiota, jollaisena 1960-luvun postmodernin teoreetikot jo silloisen maailman kuvasivat. Luottamus kerrottuihin faktoihin on aina jollain tavoin kyseenalaista.
Kirjallisuudentutkimukselle tilanne ei tietenkään ole millään tavoin uusi. Brittifilosofi J. L. Austin kirjoitti jo vuonna 1962 teoksessaan How to Do Things With Words, että kieli ei pelkästään kuvaa vaan aina myös muokkaa maailmaa. Journalistinen tekstikään ei siis voi olla tästä efektistä kokonaan vapaata. Mainio ja tarkasti aikaansa seuraava Eurooppalaisen filosofian seura julkaisi Austinin teoksen ensimmäistä kertaa suomeksi juuri viime vuonna niin & näin -sarjassaan nimellä Näin tehdään sanoilla2 – kuinkahan moni hoksasi lukea teoksen sopivasti ennen tätä viestinnän hullua vuotta?
Valtamedia, valemedia, vaihtoehtomedia (miksi aina v-kirjain?) – miten yhden erottaa toisesta? Jokainen viestintäväline seuraa jotakin ideologiaa eli ajaa jonkun asian, ryhmän tai aatteen etua, mutta jostain syystä näytämme kadottaneen kyvyn eritellä eri toimijoiden ideologisia perustoja.
Hyvän uutismedian ideologia on Suomessa kirjattu journalistin ohjeisiin. Sanomalehdestä ei tee hyvää se, että se julistaa itsensä ”puolueettomaksi” tai ”riippumattomaksi”. Useimmat poliittisten puolueitten sanomalehdet ovat Suomessa kuihtuneet viikkolehdiksi tai vielä surkeammin verkkojulkaisuiksi, mutta puolueittenkin lehdet voivat olla journalistisesti erinomaisia. Lukijan täytyy vain ymmärtää se poliittisesti värittynyt näkökulma, josta ne maailmaa katsovat.
Kaltion ideologian kuvittelen olevan yleishumanistinen, yleismaailmallisen rakkauden ja toverillisuuden (oli se sitten nimeltään kristinuskon caritas tai sosialismin solidaarisuus) läpäisemä, jokaisen ihmisen arvon tunnustava. Tämän numeron ajatuksena oli katsella Suomen satavuotisvuoden Yhdessä-teemaa etenkin eri ikäpolvien välisten suhteitten kautta, mutta muunkinlaisia yhteisyyksiä ja yhteisöllisyyksiä lehden sivuille päätyi.
Tehtävämme ideologiakaan ei ole vuosikymmenten aikana muuttunut: tehdä maailmasta ja etenkin pohjoisesta Suomesta yhä parempi paikka. Kun muutakaan ei voi.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Lavastuksen pikkuvioista huolimatta elokuvassa on kosolti onnistuneita yksityiskohtia.” Matti A. Kemi piti Aku Louhimiehen Lapin sodasta ehkä enemmän kuin odottikaan.
”Sen verran poikkeava Punainen peto on myös tyyliltään, että siitä jää pysyvä jälki 2000-luvun elokuvakaanoniin rohkeiden valintojensa johdosta”, hehkuttaa Matti A. Kemi lokakuun alussa teattereihin saapunutta leffaa.
Milka Luhtaniemi pohtii kolumnissaan yhteisöjen moneutta ja näiden moneuksien välistä liikkuvuutta.
Säämi taaiđâ lii ohtâ Kaltio 80 ive juhleive teemain. Taan numerist mij oovdânpyehtip vijđáht 2020-lovo säämi taiđuid já taiđârijd, kiäh […]
Sääʹm lie pleässjam Eurooppâst takainalla tobddum paar- da joukktaaʹnsid 1800-lååǥǥ mâʹŋŋbeäʹl rääʹjest. Sij pleässjemkulttuurâst lie määŋg seämmanallšemvuõđ kaʹrjjlaž da tâʹvvruõššlaž […]
Árbevirolaš duodji namuhuvvo čájáhusteavsttas sierra, muhto suddu lea ahte sámedáidaga ovddasta dušše okta seaidnái speadjalaston videoduodji. Jos árbevirolaš duodji bajiduvvo, […]
Čájáhusplakáhtii válljejuvvon duodji, Matti Aikio ”Nieida Girl” (2023) lea geađas govva sámi nieiddas gii viehká geahčči guvlui geaidnoráigge. Mas dieđán […]
Davvi ii goassige lean periferiija ”Sápmi ii goassige lean dušše meahcci”, dadjá Lappi eanagoddimusea arkeologa Jari-Matti Kuusela (HS 16.7.2025). Artihkkala […]
Dolin go ledjen nuorra, bargen freelance-doaimmaheaddjin ja isken vuovdit ságaid sápmelašvuođa birra mátta govvabláđiide ja fuomášin man nannosit rájálaš fáddá […]
In leat vel bargan guhká dáiddasuorggis, muhto lean jo máŋgii geargan vásihit dan, ahte oarjemáilmmi kulturbargit ja -organisašuvnnat háliidit ovttasbargat […]
Lean álgoálggus Durdnosis eret, muhto mu sohka lea hui máŋga sajis eret. Danin lean álot vásihan mátkkošteami ja fárrema eará […]
”Sinnemäen ote on pääasiassa ennen kaikkea informatiivinen, mutta hän ei aina karta sarkasmia tai malta olla itsekin menemättä muutamien vuosisadan takaisten kollegojensa tavoin henkilökohtaisuuksiin.” Eros Gomorralainen kritikoi Anssi Sinnemäen Kritiikkien kritiikkiä.
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”