Niukkasanaisuuden surullisuutta

Ville Hytönen: Thule. 80 s. Enostone 2020.

Ville Hytösen yhdeksäs runokokoelma Thule ansaitsee itsenäisen kritiikinsä Enostonen runotuotannosta vuodelta 2020. Aiemmin Kustannusosakeyhtiö Savukeitaan kirjallisena johtajana toiminut Hytönen on palannut vapaaksi kirjoittajaksi. Runoissaan viroa ja suomea yhdistelevä Hytösen tuorein runoteos on kauttaaltaan onnistunut ja harmoninen.

Hytönen jatkaa aiemmasta tuotannostaan tutuksi tullutta aistien ja luonnon läsnäolon kaunista kuvailua. Itämeri-trilogian päätösosaksi Thule on ehkä pohtivampi kuin avausosa Karsikkopuu (2011), mutta seesteisempi, ihmisystävällisempi, sivumäärältäänkin käpertyneempi kuin miltei satasivuinen kakkososa Sotaraamattu (2014). Trilogian mytologinen aihelma huipentuu loppurunoon, josta maininta kritiikissä tuonnempana.

Runokokoelma jakaantuu viiteen osaan. Alun ”Tule Ultima Thule” koostuu lyhyistä yksittäisrunoista. ”Rasvatyyni” sekä ”Rohkem” laajentavat runomaisemaa mutta pysyvät niukkasanaisessa esityksessään. Pidemmät, monisivuiset osat ”Taigan runot” sekä ”Sosnovyi Bor” ovat yksittäisrunoina teoksen parhaita antia eheydellään.

Pirteästi, virtaavasti ja rytmittäen Hytönen käsittelee vähäsanaista runouttaan: kokonaisteoksena Thulen harsoinen ja unenomainen maisema nojaa tarkoin harkituille sanoille ja rytmiikalle. Harvakseltaan yli kolmisanaiset säerivit ovat hypnoottisia. Lopulta vähäsanaisuus viedään äärimmäisyyksiin ”Montšegorsk”-runossa, jossa yksisanaiset säerivit neljässä säkeistössä muodostavat tasan kaksikymmentäsanaisen runon.

Teoksen välilehdet ovat väriltään mustia ja niiden valkoisesta fontistosta pilkistävät lohduttomat runojen nimet, jotka eivät elämän riemuin mässäile. Muotoilultaan runot ovat oikeareunaiseen palstoitukseen nojaavia ja hyödyntävät ilmavaa rivivälien tyhjyyttä. Kokeellisuus loistaa poissaolollaan, mikä on nykyrunouteen verraten vanhakantaista, mutta ilahduttavaa.

Teoksen viimeisessä kahdessa osassa puhutaan pasifismin äänellä, josta jälkikäteen luettavissa on ihmettelyä slaavilaiseen sotaisaan kuvastoon: ”sotilasajoneuvon / levoton tuuli / siemenet / metalliputkien / sinessä halkeavat / ja uusi elämä alkaa / satojen lintujen raakkuessa // en voinut nukkua / ikävä puhui / kuin venäläinen radio”.

Lopun ”Sosnovyi Bor” on ilottomuudessaan ja tyhjyydessään kerrassaan liikuttava. Haikea lopetus myyttisine aineksineen pakottaa aloittamaan teoksen lukemisen uudestaan ja pohtimaan Hytösen maagista realismia suhteessa luontoon: ”lapsi taittelee origamia / istumme miehen kanssa jokirannassa // hän on syntynyt kolme päivää sitten / kolme rauhallista päivää sitten // mies kertoo tyhjyydestä // ja kun hän lopettaa, näen sorsia / joen jokaisen erikseen määriteltävän / osan yhteydessä”.

Hytösen teos jäi lehdistön kritiikeistä yllättäen paitsioon. Itse näkisin jopa klassikkoteoksen piirteitä, koska Hytösen valitsema minimalismi sotii nykyistä monimerkityksellisyyttä ja -sanaisuutta vasten, semminkin kuitenkin osoittaa Hytösen kielellisyyden hioutuneen entistä kirkkaammaksi ja edustavan alansa huippuosaamista.

Itämeri-trilogian päätösosaksi Thule vertaantuu Pentti Saarikosken Tiarnia-sarjan kaltaiseksi tihentymäksi. Hytösellä onneksemme riittää vielä runotuotannon saralla annettavaa omaleimaisella ja harvasanaisella runoudellaan.

Kannessa: Njáhcu

Kannessa 4/2024

Tämän numeron kansiteoksemme on still-kuva videoteoksesta ”Njáhcu”, joka on esillä Ánnámáretin ja Marja Viitahuhdan Bálvvosbáiki-näyttelyssä Saamelaismuseo Siidassa 29.9. saakka. Bálvvosbáiki-näyttelykokonaisuuden […]