Antti Laitinen: Taipuisa maisema
WAM Turun kaupungin taidemuseo, 28.5.–18.9.2022
Antti Laitisen Taipuisassa maisemassa katsoja kokoaa luontokokemusten ja metsämuistojen palapeliä. Näyttely tarjoaa palapeliin osia, joita katsoja kokeilee ja kääntelee näyttelyn metsäkuvaston läpi kulkiessaan. Osa paloista ei tunnu sopivan ja katsoja siirtelee niitä sivuun. Osa ujuttautuu muistojen palapeliin ja muokkautuu, taipuu.
Kuva jää keskeneräiseksi.
Ihmisen jälkiä
Rikkinäiset maisemat on vangittu seinille valokuviksi, jotka katsoja haluaisi repiä auki, päästä lähemmäksi.
Broken Landscape -sarjan (2017–2020) metsään tehdyt reiät herättävät saman kurkistelunhalun kuin lapsuuden pahviset katselukirjat avattavine luukkuineen ja kirjasta ulos kasvavine kuvituksineen. Puissa ammottavat aukot ovat vähän pelottaviakin. Se risahtava jännitys hämärässä metsässä, kun kuvittelee, mitä puunrunkojen väleissä ja mykissä koloissa piileskelee.
Aukot metsässä ovat myös aukkoja muistissa.
Kuten silloin, kun palasin vuosien tauon jälkeen tuttuun pieneen metsään ja tutkin paikkoja kuin poissa ollut vierailija. Mihin tuo polku menikään… Näinkö kuluneita polut olivat… Tämä näyttää toisenlaiselta…
Rikkinäinen maisema. Teossarjan nimi nostaa pintaan tuoreita metsäkokemuksia. Edellispäivän kuljeskelut lähimetsässä, vihan ja turhautumisen tunteet ihmistä kohtaan. Metsä on täynnä ihmisen jälkiä: kasvomaskeja, kertakäyttögrillejä, juomatölkkejä, koirankakkapusseja ja muoviroskia. Kun katsoo tarkasti, maa on särkynyttä lasia ja litistyneitä tupakantumppeja.
Metsän omat roskat putoilevat puista kulkijan päähän. Linnunlaulua, ripinää, rapinaa. Etanoita, ötököitä. Ihminen rikkoo metsää käytöllään ja käyttäytymisellään, mutta metsän kaatuneiden ja lahoavien puiden maisema on ehyt, omalla paikallaan.
Taipuisa maisema -näyttely on jotakin tuttua. Puupyörylöistä seinillä tulee mieleen taannoin trendikkäät pajukoristeet. Mutta niitatut, naulatut ja raudoitetut, köytetyt tai paloitellut puuainekset synnyttävät myös vierauden kokemuksia. Mitä puu tuntee? Teosten puu on osittain kuollutta ja käsiteltyä, ei kuitenkaan jalostettua kuten puusta tehty huonekalu, vaan metsä on yhä lähellä.
Aari metsää
Forest Square -teoskokonaisuus (2013) tulee lähelle, katsojan viereen tuotuina osasina. Näyttelyvieras on taas tutun ja oudon äärellä.
Ihminen on käsitellyt metsää ja pilkkonut sen palasiin. Aukot palaavat takaisin. Katsoja kohtaa kuvien, lattian täyttävän metsäruudukon ja teoksen työvaiheita esittelevän videon edessä oman tietämyksensä rajat. Mitä metsä on, mistä se koostuu?
Palapelin osat sopivat yhteen, mutta uudelleenjäsennetty kokonaisuus ei ole metsä, jonka tunnen.
Saaria ja taivaanrantoja
Antti Laitisen (s. 1975) teoksissa on ITE-taiteen tuntumaa. Taiteilija yrittää siirtää järveä kahdella ämpärillä (Lake Shift, 2016) ja mietin, miten monenlaisia tee se itse -projekteja ja omannäköisiä itsensä toteuttamisia metsä-Suomi tai järvi-Suomi pitääkään sisällään.
Ja mistä syntyy taiteilijoiden tarve tehdä omia saaria?
Näyttelykierrokseni sisätiloissa päättyy Laitisen teoksen ”It’s My Island” (2007) eteen. Yläosaton taiteilija ahertaa itselleen pientä saarta aaltojen keskellä.
Laitisen saari-projektista molskahtaa mieleen Raimo Saarisen (s. 1984) Raumalle rakentuva veistos ja ympäristötaideteos ”Kelluva saari” (2019–2022), joka julkistetaan yleisölle kesällä 2022. Teoksen rahoittaneen Lönnströmin taidemuseon sivuilla kuvataan Lönnström-projektien olevan kunnianhimoisia taidehankkeita, pysyviä, muuttuvia tai hetkellisiä taideteoksia. Mereen ankkuroitavan ”Kelluvan saaren” kerrotaan olevan muotokuva pienestä saaresta, joka on kunnianosoitus luonnon rikkaudelle.
Huomaan pohtivani, millaisen saaren tekee reilu kolmekymppinen taiteilija noin viidentoista vuoden kuluttua. Toiveikkaan saaren, ekologisesti entistä synkemmän saaren, jo uponneen saaren?
Puu vetää puoleensa
Taidemuseosta poistuessani pysähdyn vielä pihalla Ekoluoto-taidepuistoon. Katselen Laitisen ”Nail Trunk” -teoksen (2021–2022) naulojen muodostamia kuvioita ja paksun poppelinrungon päällä hyppeleviä pikkulintuja.
Taipuisa maisema esittelee Antti Laitisen töitä parinkymmenen vuoden uran ajalta. Laitisen töitä on ollut laajasti esillä ulkomailla. Siirrän ajatukseni kauemmas, kansainväliseen kontekstiin. Mietin, millaisena Laitisen teokset näyttäytyvät muualla koettuna.
Nyt, ja siellä kaukana.
Kaipaan metsään.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
Elina Sallisen esikoiskokoelma erottuu ”rauhallisilla, paikoin pysähdyksiin jäävillä fragmenteillaan”, Kaltion Matti A. Kemi kirjoittaa. Kehät sai vuoden 2024 Kritiikin Kannukset -palkinnon.
Oululaisen ravintolan kellari täyttyy kerran kuukaudessa ihmisistä, jotka haluavat kuulla ja puhua runoa. Miksi? Emma Hirvisalo selvitti asiaa Kellarikollektiivilta.
Päätoimittaja haluaa olla yhdessä. Ei tietenkään aina, mutta kuitenkin. Ehkä Kaltiokin voi helpottaa ihmisiä löytämään toisiaan.
Vuoden ensimmäinen kansiteos on Rovaniemen taidemuseon näyttelystä Shifting Ground – Muuttuva maa poimittu Maria Huhmarniemen ”Suunnitelma ei valmistunut”, joka on […]
Tekstiilitaiteilijat TEXO ry myönsi tammikuussa Vuoden tekstiilitaiteilija 2024 -palkinnon Ariadna Donnerille Rovaniemen taidemuseon Kuvan kutojat -yhteisnäyttelyn puitteissa kulttuuritalo Korundissa. Kuhmon […]
Valtion rahoitus suomalaisen kulttuurin kentälle on muuttumassa nopeaa tahtia. Petteri Orpon hallitus leikkaa lähes kaikesta, ja yleiseurooppalainen linjaus on suunnata […]
Kristinuskosta piti pyyhkiä pois Jeesuksen väkivallattomuuden oppi, jotta siitä saattoi kasvaa Rooman valtionuskonto, Kari Kannala kirjoittaa. Monijumalaiset ”pakanauskonnot” olivat suvaitsevaisia. […]
On tammikuu. Olen menossa tuntemattomien naisten kanssa saunaan. Minun piti alun perin haastatella vastikään tehtävässään aloittanutta Oulun Rantasaunaseura ry:n tuottajaa […]
Tarina alkaa (tietenkin) siitä, kun korporaatiopiru puvussaan kiipeää tunturiin hakemaan allekirjoitusta kauppakirjaan humaanilta maanomistajalta. ”Kaivosala on tulevaisuutta. Sahojen aika on […]
