Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Juri Nummelin: Kolmensadan vuoden yksinäisyys. Yksinäisyyden kuvauksia 1500–1700-lukujen eurooppalaisessa kirjallisuudessa. Kustantamo Helmivyö 2020.
Kirjan nimen ja kansikuvan harhauttamana opuksen voisi olettaa sisältävän tarinoita yksin luonnon armoilla elosta. Kuitenkin heti kättelyssä käy ilmi, ettei luettavana olekaan mikään eräjorina. Juri Nummelin marssittaa oppineisuutensa luupin alle Martin Lutherin, René Descartes’in, Daniel Defoen ja Xavier de Maistren. Hän ilmoittaa tutkivansa kyseisten suuruuksien syynäyksellä ”yksinäisyyden representaatioita ja niissä näkyvää subjektikäsityksen muutosta 1500-luvulta 1700-luvun loppuun”.
Ajan saatossa yksinäisyys alettiin nähdä myönteisesti, vain Luther yllämainituista änkyröi. Muiden mukaan moderni länsimainen ihminen puhkesi kukkaan yksinäisyyden yrttitarhassa.
Nummelin lainaa saksanjuutalaista ajattelijaa Karl Marxia, jonka mielestä mitä etäämmäs menneisyyteen mennään, sitä vähemmän yksityisyyttä ihmisellä oli. Luther ja Marx löivät tavallaan kättä yhteisöllisyyden siunauksellisuudesta. Uskonpuhdistajallemme johdatti lähemmäs Jumalaa, Marxilla työtätekevien luokkatietoiseen solidaarisuuteen pääoman massoja siviloivan vaikutuksen kautta.
Nummelin vakuuttelee, ettei luterilaisuus merkinnyt mitään modernin aloittavaa diskurssia vaan enemmänkin ilmensi kaipuuta alkukristillisen entisyyteen. Yksinäisyys oli isästä-Perkeleestä, koska se talutti syntisäkkejä Jumalan helmasta Saatanan syleilyyn, Luther paasasi ”Pöytäpuheissaan”.
Sitten Nummelin kysyy, millaista valtaa tarvitaan, jotta ihminen voisi irtaantua yhteisöstään uudenaikaiseen itseyteen. Ainakin Foucault’n sisäistetyn herruuden ideologiaa.
Daniel Defoen romaanin Robinson Crusoe (1719) voi eurooppalaisten teoriaherojen oppeja soveltaen lukea muunakin kuin höpsönä poikakirjana. Marxin, Foucault’n, Althusserin ynnä muiden viisastelujen valossa Crusoe tavallaan kertaa ihmislajin siviloitumisen ja humanisoitumisen nopeutettuna filminä. Saaren erakosta kehkeytyykin länsimaisen superäijän ruumiillistuma, kolonialisti ja lopulta rosvouksensa kruununa tolkun kapitalisti.
Crusoe modernisoituu työvälineiden käytön oppimisessa kuin Marxin proletariaatti, mutta Defoella homma hoituu kristinopin hurskaassa huostassa.
René Descartes’in funtsailujen loisteessa Lutherus näyttäytyy keskiajan pimeyteen jämähtäneenä suurjunttina. Filosofimme mielestä ihminen muodostaa kulttuuriminuutensa yksinäisyydessä. Järjen käyttö käy laatuun Descartes’in mukaan vain yksinäisyydessä. Ranskalaisneroa tarkastellessaan Nummelin osittaa nerokkuutta hoksauttaessaan, kuinka yhteisyydelle ylväästi pyllistänyt Descartes silti esitti sosiaalisuuden halveksuntansa kielenkeinoin eli yhteiskunnan syleilyssä. Descartes ajatteli aikaansa saranakohtana, jossa feodalismi meni mailleen ja moderni tuotti yksilöityneen subjektin, joka sanoutui irti keskiajan pappispimityksestä.
Ennen piti vetäytyä erämaahan voidakseen elää Jumalan lähellä, mutta Descartes antoi Metodin esityksessään mallin, miten subjektiuden rakentaminen käy suurkaupungissakin. Aiemmin tämä ei ollut edes mahdollista, asunnot olivat ahtaita ja tilaa kaduilla niukalti. Vallitsi kylämäisyys, jossa jokainen tunsi jokaisen. Mutta 1600-luvun Amsterdamissa Descartes saattoi hortoilla tuntemattomana luovassa yksinäisyydessä: kaupunki oli vilkas metropoli nykyaikaisessa mielessä.
Nummelin näkeekin Descartes’in toimineen modernin kaupunkilaisen yksilöityneen ihmisen edelläkävijänä. Hänet voi määrittää Charles Baudelairen kuvaamien flanöörien esikuvaksi. Heille kävi luontevasti laatuun descartesilainen yksinolo väkijoukossakin, sen pällistely kyynisen huvittuneena. Myös Descartes sanoi roolinaan olleen ”esitettyjen näytelmien katsoja” kaupungin kaduilla. Hän oli ulkopuolinen ”kaupunkivetelehtijä”.
Neljäs kirjassa yksinäisyyttä maistanut on ranskalainen sotaherra Xavier de Maistre (1763–1852), joka vietti 42 päivää arestissa lukaalissaan ja rustasi kokemastaan kirjan Matka huoneessani (1795). Hän koki jakautuneensa osiin, joista yksi kyttää toista.
de Maistren pyrkimys moderniksi persoonaksi kiteytyi aikana, jolloin Eurooppaa vapisutti kaksi kumousta: Ranskan vallankumous ja industrialismin läpimurto. Ehkä Nummelin de Maistren analyysillaan haluaa todistaa, ettei länsimaisen ihmisen minuudella ollut enää paluuta muinaiseen eheyteen?
Nummelin on rakentanut kirjan gradunsa (1997) pohjalle. Sinänsä antoisa yli 50-sivuinen teoriapläjäys opuksen alussa selittynee tästä opinnäytteen näyttämisestä. Mutta lähdekirjallisuusviisasteluaan kirjoittaja ei ole likikään onnistunut lukijaa viisastavasti kutomaan leipätekstiin.
Nummelin perustelee gradunsa julkisaattamista korona-ajan yksinäisyyden teeman esiinnousulla. Mitään vetelää self help -kötinää hän ei syötä. Jos lohtua etsii, Lutherin Martin ”Pöytäpuhe”, jossa tämä väittää ihmisen tulevan yksinäisyydessä mökkihöperöksi, pitänee kutinsa. Yksinäisyydessä saatamme hourailla, että asiamme ovat paskemmin kuin muilla, että olemme onnettomampia kuin muut, psykologisoi uskonpuhdistaja osuvasti.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Go hearvás eamiálbmogiid musihkkafestivála Ijahis idja-vahkkoloahppa Anáris lea duogábealde, de olmmoš váillaha miela biebmun smiehttamuša das, maid Suoma beal Sámi ovtta dehálamos kulturdáhpáhusas beasaige vásihit.
Taiteen nopean toiminnan joukkojen monitaiteellinen projekti Soiva joki tapahtui samanaikaisesti Pyhäjokimelonnan kanssa 10.–14.6.2026. Lähtöpaikkana oli Pyhäjärvi ja matka jatkui jokivarren suurimpien asutuskeskusten eli Kärsämäen, Haapaveden ja Oulaisten kautta Pyhäjoen kuntaan, missä joki laskee lopulta mereen.
”Pohjoisen kulttuurissa on tapahtumassa kulttuuri-ilmastonmuutos. Se ei tarkoita vain sitä, että tapahtumia on enemmän tai että kulttuuri leviää uusille paikoille. Jotain perustavanlaatuisempaa on muuttumassa siinä, miten ajattelemme kulttuuria, sen tekemistä ja sitä, kuka siihen osallistuu.”
Jenny Kangasvuo ymmärtää Hanna Bergholmin uusinta elokuvaa Yön lapsi paremmin kuin Helsingin Sanomien kriitikko. Joten jos luet vain yhden elokuva-arvion, lue tämä.
Kiinnostavinta ”tekoälyssä” on ehkä se, miten se haastaa meidät pohtimaan myös ihmislajin biologisen älyn luonnetta. Runoilija Timo Salo yrittää ajatella, mitä laajat kielimallit saattavat kertoa meille kielellisyydestä yleisemmin.
Ymmärtävätkö ”tekoälyksi” kutsumamme suuret kielimallit aikaa – tai ylipäätään mitään? Tuomas Mujunen pohtii esseessään olemisen perusasioita myös ihmisälyn näkökulmista.
”Lavastuksen pikkuvioista huolimatta elokuvassa on kosolti onnistuneita yksityiskohtia.” Matti A. Kemi piti Aku Louhimiehen Lapin sodasta ehkä enemmän kuin odottikaan.
”Sen verran poikkeava Punainen peto on myös tyyliltään, että siitä jää pysyvä jälki 2000-luvun elokuvakaanoniin rohkeiden valintojensa johdosta”, hehkuttaa Matti A. Kemi lokakuun alussa teattereihin saapunutta leffaa.
Milka Luhtaniemi pohtii kolumnissaan yhteisöjen moneutta ja näiden moneuksien välistä liikkuvuutta.
Säämi taaiđâ lii ohtâ Kaltio 80 ive juhleive teemain. Taan numerist mij oovdânpyehtip vijđáht 2020-lovo säämi taiđuid já taiđârijd, kiäh tuáimih tavekaaloot kuávlust já meid aalmugijkoskâsávt.
Pleässjummuš lij vueʹss sääʹm jieʹlli kulttuurärbbvuõđâst. Jeeʹres puõlvvõõǥǥ lie ouddam pleässjummša jurddjid, vuõʹjjid da äärvaid. Määŋgpeällsaž pleässjemkulttuur pelkk muttsid sääʹmhistoriast, čeäppõõzzâst, õhttsažkååʹddest da politiikkâst.
Árbevirolaš duodji namuhuvvo čájáhusteavsttas sierra, muhto suddu lea ahte sámedáidaga ovddasta dušše okta seaidnái speadjalaston videoduodji. Jos árbevirolaš duodji bajiduvvo, […]
Čájáhusplakáhtii válljejuvvon duodji, Matti Aikio ”Nieida Girl” (2023) lea geađas govva sámi nieiddas gii viehká geahčči guvlui geaidnoráigge. Mas dieđán […]
Davvi ii goassige lean periferiija ”Sápmi ii goassige lean dušše meahcci”, dadjá Lappi eanagoddimusea arkeologa Jari-Matti Kuusela (HS 16.7.2025). Artihkkala […]
Dolin go ledjen nuorra, bargen freelance-doaimmaheaddjin ja isken vuovdit ságaid sápmelašvuođa birra mátta govvabláđiide ja fuomášin man nannosit rájálaš fáddá […]
In leat vel bargan guhká dáiddasuorggis, muhto lean jo máŋgii geargan vásihit dan, ahte oarjemáilmmi kulturbargit ja -organisašuvnnat háliidit ovttasbargat […]
Lean álgoálggus Durdnosis eret, muhto mu sohka lea hui máŋga sajis eret. Danin lean álot vásihan mátkkošteami ja fárrema eará […]
”Sinnemäen ote on pääasiassa ennen kaikkea informatiivinen, mutta hän ei aina karta sarkasmia tai malta olla itsekin menemättä muutamien vuosisadan takaisten kollegojensa tavoin henkilökohtaisuuksiin.” Eros Gomorralainen kritikoi Anssi Sinnemäen Kritiikkien kritiikkiä.