
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Marianna Films Oy: Yö armahtaa. 85 min, S. Ensi-ilta 8.10.2021. Ohjaus Mika Kaurismäki, käsikirjoitus Mika Kaurismäki ja Sami Keski-Vähälä, kuvaus Jari Mutikainen, leikkaus Mika Kaurismäki ja Eero Tammi. Pääosissa: Timo Torikka, Pertti Sveholm, Kari Heiskanen, Anu Sinisalo.
Mika Kaurismäen uusin elokuva on intiimi ja inhimillinen kuvaus suljetussa baarimiljöössä tapahtuvasta kohtaamisesta, jossa kolmen miehen elämäntarinat avautuvat pikkuhiljaa vappuyön pimeyden vaihtuessa aamunsarastukseen. Maailmalla jylläävä pandemia luo epävarmuutta tulevasta ja myös päähenkilöiden elämänpolut ovat tulleet käännekohtaan. Elämän solmukohtia ratkotaan yhteistuumin punaviinin äärellä, ja vaikkei yksinkertaisia ratkaisuja välttämättä löydykään, toveruus ja ymmärrys lohduttavat kuppilaan hakeutuneita kulkijoita.
Elokuvan alkupuolella kurkistetaan lyhyesti kunkin päähenkilön elämään ja esitellään samalla hahmot. Katsojalle ei paljasteta vielä, mihin näytetyt tilanteet liittyvät: tyyli on dokumentinomainen ilman taustatarinaa tai sen kummempaa kontekstia. Mielenkiinto herää ja mieli täyttyy kysymyksistä, joihin ei vielä anneta vastauksia. Tapahtumapaikkaa, Helsinkiä, kuvataan laajoin maisemakuvin ja mukana olemisen tuntua saadaan aikaan käsivarakuvauksella, jolla seurataan yhtä päähenkilöistä muun muassa kävelemässä rautatieaseman läpi.
Esittelynomaisten välähdysten jälkeen siirrytään tunnelmantäyteiseen baarimiljööseen (Corona-baari), missä viihdytäänkin loppuelokuvan ajan. Heikki (Pertti Sveholm) nauttii kynttiläillallista yksin rajoitusten takia suljetussa baarissaan odotellen tyttärensä mahdollista vierailua. Tytärtä ei näy eikä kuulu, mutta sen sijaan ovesta sisään pamahtaa Heikin vanha tuttu, lääkäri Risto (Kari Heiskanen), joka vaatimalla vaatii yhtä janonsammuttajaa rankan työpäivän jälkeen. Baarimikko antaa pienen vastustelun jälkeen periksi ja ravintolasulun takia lupaa myymisen sijaan tarjota ystävälleen viinilasillisen.
Hieman myöhemmin vahingossa auki jääneestä ulko-ovesta sisään astuu salaperäinen, hermostuneen oloinen Juhani (Timo Torikka), joka haluaa ladata kännykkänsä akkua saadakseen yhteyden parhaillaan synnyttämässä olevaan tyttäreensä. Ulkomuodoltaan karskin baarimikon sydän heltyy jälleen ja kohta pöydän ääressä istuukin kolme miestä. Viini virtaa ja raottaa miesten sanaisten arkkujen kansia: minkälaisia elämänkohtaloita ja salaisuuksia ne pitävät sisällään
Radiossa kuulutettu uutinen Vantaalla sattuneesta, kuolemaan johtaneesta pahoinpitelystä pitää miehet varpaillaan. Tekijä on yhä vapaalla jalalla ja etsinnät ovat käynnissä. Voisiko tuntemattomalla vieraalla olla jotakin tekemistä veriteon kanssa? Miesten keskustelut etenevät pikkuhiljaa henkilökohtaisista kokemuksista filosofisempaan suuntaan ja kohti moraalisia pohdintoja. Juttutuokio keskeytyy yllättäen, kun baariin rynnii iloinen joukko vappua juhlistavia opiskelijoita, jotka piristävät synkissä vesissä uivia miehiä lauluillaan. Lopulta sisään tiensä löytää myös Riston puoliso Eeva (Anu Sinisalo), joka haluaa nostaa pariskunnan väliset ongelmat vihdoin pöydälle pitkän hiljaisuuden jälkeen.
Elokuva on kuvattu pandemiasulun aikana Kaurismäen veljesten osaomistamassa, nykyisin Vallilan entisessä konepajarakennuksessa sijaitsevassa Corona-baarissa. Pandemia vaikutti myös elokuvantekoprosessiin ja tarinan kehittelyyn. Työryhmä oli pieni ja työskentelytapa tavanomaisesta, käsikirjoitukseen nojaavasta ohjauksesta poikkeava. Metodina käytettiin samanlaista kollektiivista roolihahmojen varaan rakentuvaa tyyliä kuin elokuvassaKolme viisasta miestä (2008), jossa pääosanäyttelijäkaartikin oli sama. Työskentelytapa mukailee cinéma vérité –perinnettä, josta tunnetuksi on tullut esimerkiksi ohjaaja John Cassavetes.
”Kukin näyttelijöistä loi omalle hahmolleen ohjaajan kanssa taustatarinan tietämättä vastanäyttelijöiden roolihahmojen taustaa tai sitä, miten tarinan juoni kehittyisi eteenpäin”, Mika Kaurismäki avaa elokuvan tekotapaa. ”Kohtaukset on kuvattu kronologisessa järjestyksessä ja näyttelijät loivat dialogin kameran käydessä.”
Muita yhtymäkohtia Kaurismäen aiempaan tuotantoon ei ole vaikea huomata. Tapahtumapaikkana Kolmessa viisaassa miehessä toimii karaokebaari ja vapun sijasta juhlitaan joulua.
Kuvaustapa nojaa vahvasti näyttelijöiden ammattitaitoon ja improvisaatiokykyyn yllättävissä juonenkäänteissä. Kokenut näyttelijäkaarti suoriutuu tehtävästä mainiosti ja hahmoista välittyy aito, persoonallinen ja spontaani vaikutelma. Juonenkäänteet sen sijaan ovat joissakin kohti yllättäviä ja jopa koomisia: esimerkiksi vaaran uhatessa poliisille soittamisen sijaan baarimikko ja lääkäri lampsivatkin keittiöön valmistelemaan voileipiä aikaa pelatakseen. Ilman käsikirjoitusta etenevä, dialogiin ja improvisaatioon perustuva juonenkulku luo siten välillä tahatontakin huumoria muutoin melankoliaan ja draamaan kallistuviin kohtauksiin.
Valaistuksella ja lavastuksella onnistutaan luomaan kotoisan lämmin ja viipyilevä tunnelma, jossa katsojan silmä lepää. Baarin sisuksissa kylmä ulkomaailma unohtuu hetkeksi; ainoastaan nykyajassa tiukasti kiinni olevat kännykät rikkovat välillä illuusion ja muistuttavat ongelmista, joita kulkijat ovat hetkellisesti päässeet karkuun kuppilan turvaan. Jokainen miehistä poimii jukeboksista vuorollaan kappaleen tunteidensa tulkiksi ja Dave Lindholmin Pieni ja hento ote koskettaa elokuvan herkkänä teemabiisinä.
Kuvaus ja leikkaus tukevat intiimiä ja kiireetöntä kerrontaa: katsoja uppoutuu hahmojen sisäiseen maailmaan ja dialogiin sen sijaan, että miettisi mitä baarin ulkopuolella tapahtuu. Lähikuvat porautuvat miesten ilmeisiin ja eleisiin harvinaislaatuisten avautumisten hetkellä.
Elokuvassa sukelletaan jälleen Kaurismäen veljeksille tyypilliseen aihepiiriin: karikatyyrimäisen, perinteisen suomalaisen miehen sielunmaisemaan, jossa puhumattomuuden ja tunteiden patoutumisen tuska etsii purkautumisväylää joskus äkillisilläkin tavoilla. Saunan lisäksi lähikuppila tai pubi kuvastaa monelle suomalaiselle ”äijälle” turvapaikkaa, jossa voi hetkeksi vapautua arjen kahleista, istahtaa tuopin ääreen ja purkaa tuntojaan joko pahaa-aavistamattomalle vierustoverille tai sitten tiskin takana häärivälle, luotetulle baarimikolle. Yö armahtaa vaalii nostalgisen romanttista käsitystä baarista pyhättönä ja baarimikosta asiakkaidensa ripittäytymisiä loputtomalla pinnalla kuuntelevana uskottuna.
Aamun valjetessa ja viinipullojen huvettua tilanteet eivät näytä enää yhtä toivottomilta kuin baariin saapuessa, ja miehet jatkavat matkaansa kukin tahoillaan. Viimeiseksi kuvaksi verkkokalvoille painuu baarista loittoneva, vääjäämätöntä tuomiotaan kohti tallustava mieshahmo, joka tulevasta kohtalostaan huolimatta puhaltelee ilmaan sateenkaaren värejä heijastelevia saippuakuplia. Yö on armahtanut synninpäästönsä toisilleen tehneet miehet, ainakin toistaiseksi.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.