Marian paratiisi. 111 min. Ensi-ilta 4.10.2019.
Ohjaus Zaida Bergroth; käsikirjoitus Anna Viitala ja Jan Forström: päärooleissa Pihla Viitala, Satu Tuuli Karhu, Saga Sarkola, Tommi Korpela, Elina Knihtilä, Jan Korander, Ilkka Heiskanen.
Kuva © Komeetta
Marian paratiisin lähtökohtana on lahkojohtaja Maria Åkerblomin toiminta 1920-luvulla, jolloin hän oli maineensa huipulla. Elokuva kuitenkin muistuttaa heti alkuteksteissä fiktiivisyydestään. Huomautus on paikallaan, sillä ohjaaja Zaida Bergroth (Miami, Hyvä poika, Skavabölen pojat) lähestyy aihetta vapaamuotoisen impressionistisesti.
Ajankuva on huolella toteutettu, mutta historiallisen selonteon sijasta fokus on omistautumisen psykologiassa ja kolmen naisen välisessä draamassa. Åkerblomin henkilöhistoriaa ei käydä läpi eikä hänen persoonaansa juuri avata, vaan hän pysyy etäisenä, pohjimmiltaan arvoituksellisena katalysaattorina ja kiintopisteenä, jonka mystifiointi ja ihannointi palvelee seuraajien tarpeita. Tarina kerrotaan Marian (Pihla Viitala) suojatikseen ja apurikseen ottaman Salomen (Satu Tuuli Karhu) näkökulmasta; kyseessä on ennen kaikkea Salomen kehityskertomus äitihahmon palvojasta epäilijäksi ja lopulta vapaaksi nuoreksi naiseksi.
Ennen näitä vaiheita Marian paratiisi sukeltaa suljetun yhteisön ilmapiiriin. Toiset ihmiset näyttäytyvät jo ensimmäisissä kuvissa vihollisina, ja Maria seuraajineen eristäytyy linnamaiseen huvilaan. Ulkopuolinen yhteiskunta ilmenee ovesta tunkeutuvien poliisien, myöhemmin oikeudenkäynnin muodossa.
Alkupuolen unissasaarnauskohtaus nostattaa suggestiivista, aavemaista tunnelmaa, jonka voi tulkita yritykseksi esittää eläytymisen kautta, mikä uskonnollisessa kultissa kiehtoo ja vetää puoleensa. Samantyyppinen kohtaus on käskynanto Kokkolan nimismiehen murhaan. Hypnoottinen elektroninen musiikki ja visuaalinen tyylittely viettelevät katsojaa siinä missä Marian dramaattiset eleet seuraajia. Ne luovat myös painajaismaista latausta, joka kasvaa tarinan edetessä: kultti paitsi lumoaa jäsenensä, myös alistaa heidät.
Murhayritykseen lähetettävien suutelu vihjaa Marian lumovoiman seksuaalisesta vivahteesta. Kiinnostavaan piirteeseen ei kuitenkaan palata, ja elokuva keskittyy Salomen maailman avartumiseen. Kaupungilla käydessään hän tutustuu prostituoitu Maliniin (Saga Sarkola), ikätoveriinsa, joka kyseenalaistaa palvonnan ja uskonnon. Kun Malin sattumusten summana päätyy lahkolaisten hoiviin, ystävyys syvenee ja Salomen mielenmuutos käynnistyy.
Samalla elokuva muuttuu yhä enemmän psykologiseksi draamaksi. Maria, Salome ja Malin ovat kaikki omilla tavoillaan äidittömiä, ja äitihahmon kaipuu nousee useaan otteeseen esiin. Salome kohtaa Mariassa sekä hyvän että pahan äidin, kun taas oikean äitinsä luo pyrkivä Malin saa maksaa kapinastaan. Myös mustasukkaisuus Marian huomiosta häivähtää. Marian voi puolestaan ajatella kompensoivan perimmäistä yksinäisyyttään olemalla äitihahmo ”lapsilleen”, joiden identiteetin hän muokkaa mieleisekseen. Lapsipiikana koettu köyhyys korvautuu ylellisellä salonkielämällä; uskonto on sosiaalisen nousun väline.
Kiinnostavia aineksia siis riittää, mutta tyylitellyn tunnelmoiva kerronta on niin viitteellistä, ettei mikään teema kohoa kovin intensiiviseksi. Marian paratiisi herättää harhailevia ajatuksia kulttien ja fanaatikkojen mielenmaisemasta sekä henkilöhahmojen psykologisista motiiveista, havaintoja tunnelmanluomisen ja draamanhallinnan (esimerkiksi pako liikkuvasta junasta) taidokkuudesta sekä lievän ihmetyksen siitä, mihin koko rakennelma tähtää.
Ehkei erityisesti mihinkään, ja tietyssä haahuilussa voi toki nähdä Marian paratiisin viehätyksen; etäinen hidastuskuva ympyrää juoksevista tytöistä viittaa tavallaan kerrontaan itseensä. Omasta näkökulmastani vaikuttavinta on Bergrothin kyky ytimekkääseen montaasiin, jolla hän erottui edukseen viimeistään Miamissa (2017). Leikkaukset nimismiehen murhayrityksestä Marian kasvoihin, oikeudenkäynnistä rukoilukohtaukseen ja Malinin paosta Marian edessä itkevään takaa-ajajaan ovat erinomaista, suggeroivaa elokuvakerrontaa.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.
”Mitään uutta katsoja ei Kaijasta opi, eikä mitään uusia elokuvataiteellisia juolahduksiakaan synny.” Matti A. Kemi ei innostunut Kaija Koo -elämäkertaelokuvasta Kaunis rietas onnellinen.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden aloittanut ooppera Ovllá on ”syvällinen tutkimusmatka yksilön kieli-identiteettiin ja hapertuvaan sukuperintöön”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Traditionaaliseen oopperaperinteen kepeyttä ja leikkisyyttä lähestytään harvakseltaan.”
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
