Marian paratiisi. 111 min. Ensi-ilta 4.10.2019.
Ohjaus Zaida Bergroth; käsikirjoitus Anna Viitala ja Jan Forström: päärooleissa Pihla Viitala, Satu Tuuli Karhu, Saga Sarkola, Tommi Korpela, Elina Knihtilä, Jan Korander, Ilkka Heiskanen.
Kuva © Komeetta
Marian paratiisin lähtökohtana on lahkojohtaja Maria Åkerblomin toiminta 1920-luvulla, jolloin hän oli maineensa huipulla. Elokuva kuitenkin muistuttaa heti alkuteksteissä fiktiivisyydestään. Huomautus on paikallaan, sillä ohjaaja Zaida Bergroth (Miami, Hyvä poika, Skavabölen pojat) lähestyy aihetta vapaamuotoisen impressionistisesti.
Ajankuva on huolella toteutettu, mutta historiallisen selonteon sijasta fokus on omistautumisen psykologiassa ja kolmen naisen välisessä draamassa. Åkerblomin henkilöhistoriaa ei käydä läpi eikä hänen persoonaansa juuri avata, vaan hän pysyy etäisenä, pohjimmiltaan arvoituksellisena katalysaattorina ja kiintopisteenä, jonka mystifiointi ja ihannointi palvelee seuraajien tarpeita. Tarina kerrotaan Marian (Pihla Viitala) suojatikseen ja apurikseen ottaman Salomen (Satu Tuuli Karhu) näkökulmasta; kyseessä on ennen kaikkea Salomen kehityskertomus äitihahmon palvojasta epäilijäksi ja lopulta vapaaksi nuoreksi naiseksi.
Ennen näitä vaiheita Marian paratiisi sukeltaa suljetun yhteisön ilmapiiriin. Toiset ihmiset näyttäytyvät jo ensimmäisissä kuvissa vihollisina, ja Maria seuraajineen eristäytyy linnamaiseen huvilaan. Ulkopuolinen yhteiskunta ilmenee ovesta tunkeutuvien poliisien, myöhemmin oikeudenkäynnin muodossa.
Alkupuolen unissasaarnauskohtaus nostattaa suggestiivista, aavemaista tunnelmaa, jonka voi tulkita yritykseksi esittää eläytymisen kautta, mikä uskonnollisessa kultissa kiehtoo ja vetää puoleensa. Samantyyppinen kohtaus on käskynanto Kokkolan nimismiehen murhaan. Hypnoottinen elektroninen musiikki ja visuaalinen tyylittely viettelevät katsojaa siinä missä Marian dramaattiset eleet seuraajia. Ne luovat myös painajaismaista latausta, joka kasvaa tarinan edetessä: kultti paitsi lumoaa jäsenensä, myös alistaa heidät.
Murhayritykseen lähetettävien suutelu vihjaa Marian lumovoiman seksuaalisesta vivahteesta. Kiinnostavaan piirteeseen ei kuitenkaan palata, ja elokuva keskittyy Salomen maailman avartumiseen. Kaupungilla käydessään hän tutustuu prostituoitu Maliniin (Saga Sarkola), ikätoveriinsa, joka kyseenalaistaa palvonnan ja uskonnon. Kun Malin sattumusten summana päätyy lahkolaisten hoiviin, ystävyys syvenee ja Salomen mielenmuutos käynnistyy.
Samalla elokuva muuttuu yhä enemmän psykologiseksi draamaksi. Maria, Salome ja Malin ovat kaikki omilla tavoillaan äidittömiä, ja äitihahmon kaipuu nousee useaan otteeseen esiin. Salome kohtaa Mariassa sekä hyvän että pahan äidin, kun taas oikean äitinsä luo pyrkivä Malin saa maksaa kapinastaan. Myös mustasukkaisuus Marian huomiosta häivähtää. Marian voi puolestaan ajatella kompensoivan perimmäistä yksinäisyyttään olemalla äitihahmo ”lapsilleen”, joiden identiteetin hän muokkaa mieleisekseen. Lapsipiikana koettu köyhyys korvautuu ylellisellä salonkielämällä; uskonto on sosiaalisen nousun väline.
Kiinnostavia aineksia siis riittää, mutta tyylitellyn tunnelmoiva kerronta on niin viitteellistä, ettei mikään teema kohoa kovin intensiiviseksi. Marian paratiisi herättää harhailevia ajatuksia kulttien ja fanaatikkojen mielenmaisemasta sekä henkilöhahmojen psykologisista motiiveista, havaintoja tunnelmanluomisen ja draamanhallinnan (esimerkiksi pako liikkuvasta junasta) taidokkuudesta sekä lievän ihmetyksen siitä, mihin koko rakennelma tähtää.
Ehkei erityisesti mihinkään, ja tietyssä haahuilussa voi toki nähdä Marian paratiisin viehätyksen; etäinen hidastuskuva ympyrää juoksevista tytöistä viittaa tavallaan kerrontaan itseensä. Omasta näkökulmastani vaikuttavinta on Bergrothin kyky ytimekkääseen montaasiin, jolla hän erottui edukseen viimeistään Miamissa (2017). Leikkaukset nimismiehen murhayrityksestä Marian kasvoihin, oikeudenkäynnistä rukoilukohtaukseen ja Malinin paosta Marian edessä itkevään takaa-ajajaan ovat erinomaista, suggeroivaa elokuvakerrontaa.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Veden vartijassa onnistutaan luomaan uskottava dystooppinen tulevaisuus, kirjoittaa Saara Saarelan ohjaamasta Emmi Itäranta -filmatisoinnista Kaltion kriitikko Reijo Valta.
Satunnaisesti muodostuvan #kaltiomatkustaa-juttusarjan aloittaa matkakertomus Mieskuoro Huutajien keikkareissusta Sveitsiin. Heikki Raudaskoski etsiytyy myös James Joycen ja dadan äärille.
Vuosina 1978–1988 Pikku Kakkosessa lapsia hauskuuttanut ja välillä pelottanutkin Pelle Hermanni saapuu suurille kankaille Timo Koivusalon ohjaamana. Harri Holtinkoski löytää elokuvasta tartuntapintoja niin nykylapsille kuin meille varhaiskeski-ikäisille.
Kolmannessa Vaarat-kaupunkitaidekokonaisuuteen liittyvässä artikkelissaan Riikka Vuorenmaa kirjoittaa käsien tekemisestä. Teokset tarkastelevat Kampaajaa, Majoittajaa ja Taivuttajaa.
”Dokumentaatiot kuulostavat juuri siltä, miltä häpeälliset hetket kai sitten tuntuvatkin: hiukan sumuisilta impressioilta, joista jää kuitenkin sellainen lohduttava muisto, että tälle voi jälkikäteen naurahtaa ja että tämä jatkossa ehkä naurattaa muitakin.” Matti A. Kemi arvioi Pentti Järvelinin novellikokoelman Kelmukansi.
Oliko keskiaikainen ruoka suolaista ja söikö rahvas pelkkää silakkaa? Kuvastaako maitolaituri vanhaa maalaisidylliä ja onko mämmi vanha pääsiäisherkku? Ruokaperinteemme kuvasto […]
Euroopan kulttuuripääkaupunki Turku 2011: yhteistyötä, osallisuutta ja Oulu 2026 -terveisiä Turku Euroopan kulttuuripääkaupunkina vuonna 2011. Muistikuvani ovat hataria, höttöisiä, vahvoja, […]
Jo vuosituhansia ihmiskunta on ymmärtänyt, että kaikki pyristelymme täällä maapallolla on turhuutta, koska lopulta kuitenkin kuolemme kaikki. Tai ainakin ne […]
Elokuun Kaltion kanteen löysimme teoksen taas Galleria MABDista, missä oli esillä 27.7.–14.8. Limingan taidekoulun käyneen, jo pitkän uran tehneen Ville […]
Pohjolan Pariisista eli Rovaniemestä on viime vuosina kehkeytynyt varsinainen makumatkailijalle monipuolisten mahdollisuuksien näyttämö. Kesän aikana Lapin pääkaupunkiin on avattu ainakin […]
Kasviaika on vuoden 2022 elokuun 13.-14. päivä järjestettävä islantilaisen Plöntutíð-performanssifestivaalin suomalainen verso Mustarindalla, Hyrynsalmella. Tiina Pehkonen haastatteli tapahtuman kuraattori Andrea Elín Vilhjálmsdóttiria.
