
Palsta suomalaisen elokuvataiteen avohakkuuksi
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Marian paratiisi. 111 min. Ensi-ilta 4.10.2019.
Ohjaus Zaida Bergroth; käsikirjoitus Anna Viitala ja Jan Forström: päärooleissa Pihla Viitala, Satu Tuuli Karhu, Saga Sarkola, Tommi Korpela, Elina Knihtilä, Jan Korander, Ilkka Heiskanen.
Kuva © Komeetta
Marian paratiisin lähtökohtana on lahkojohtaja Maria Åkerblomin toiminta 1920-luvulla, jolloin hän oli maineensa huipulla. Elokuva kuitenkin muistuttaa heti alkuteksteissä fiktiivisyydestään. Huomautus on paikallaan, sillä ohjaaja Zaida Bergroth (Miami, Hyvä poika, Skavabölen pojat) lähestyy aihetta vapaamuotoisen impressionistisesti.
Ajankuva on huolella toteutettu, mutta historiallisen selonteon sijasta fokus on omistautumisen psykologiassa ja kolmen naisen välisessä draamassa. Åkerblomin henkilöhistoriaa ei käydä läpi eikä hänen persoonaansa juuri avata, vaan hän pysyy etäisenä, pohjimmiltaan arvoituksellisena katalysaattorina ja kiintopisteenä, jonka mystifiointi ja ihannointi palvelee seuraajien tarpeita. Tarina kerrotaan Marian (Pihla Viitala) suojatikseen ja apurikseen ottaman Salomen (Satu Tuuli Karhu) näkökulmasta; kyseessä on ennen kaikkea Salomen kehityskertomus äitihahmon palvojasta epäilijäksi ja lopulta vapaaksi nuoreksi naiseksi.
Ennen näitä vaiheita Marian paratiisi sukeltaa suljetun yhteisön ilmapiiriin. Toiset ihmiset näyttäytyvät jo ensimmäisissä kuvissa vihollisina, ja Maria seuraajineen eristäytyy linnamaiseen huvilaan. Ulkopuolinen yhteiskunta ilmenee ovesta tunkeutuvien poliisien, myöhemmin oikeudenkäynnin muodossa.
Alkupuolen unissasaarnauskohtaus nostattaa suggestiivista, aavemaista tunnelmaa, jonka voi tulkita yritykseksi esittää eläytymisen kautta, mikä uskonnollisessa kultissa kiehtoo ja vetää puoleensa. Samantyyppinen kohtaus on käskynanto Kokkolan nimismiehen murhaan. Hypnoottinen elektroninen musiikki ja visuaalinen tyylittely viettelevät katsojaa siinä missä Marian dramaattiset eleet seuraajia. Ne luovat myös painajaismaista latausta, joka kasvaa tarinan edetessä: kultti paitsi lumoaa jäsenensä, myös alistaa heidät.
Murhayritykseen lähetettävien suutelu vihjaa Marian lumovoiman seksuaalisesta vivahteesta. Kiinnostavaan piirteeseen ei kuitenkaan palata, ja elokuva keskittyy Salomen maailman avartumiseen. Kaupungilla käydessään hän tutustuu prostituoitu Maliniin (Saga Sarkola), ikätoveriinsa, joka kyseenalaistaa palvonnan ja uskonnon. Kun Malin sattumusten summana päätyy lahkolaisten hoiviin, ystävyys syvenee ja Salomen mielenmuutos käynnistyy.
Samalla elokuva muuttuu yhä enemmän psykologiseksi draamaksi. Maria, Salome ja Malin ovat kaikki omilla tavoillaan äidittömiä, ja äitihahmon kaipuu nousee useaan otteeseen esiin. Salome kohtaa Mariassa sekä hyvän että pahan äidin, kun taas oikean äitinsä luo pyrkivä Malin saa maksaa kapinastaan. Myös mustasukkaisuus Marian huomiosta häivähtää. Marian voi puolestaan ajatella kompensoivan perimmäistä yksinäisyyttään olemalla äitihahmo ”lapsilleen”, joiden identiteetin hän muokkaa mieleisekseen. Lapsipiikana koettu köyhyys korvautuu ylellisellä salonkielämällä; uskonto on sosiaalisen nousun väline.
Kiinnostavia aineksia siis riittää, mutta tyylitellyn tunnelmoiva kerronta on niin viitteellistä, ettei mikään teema kohoa kovin intensiiviseksi. Marian paratiisi herättää harhailevia ajatuksia kulttien ja fanaatikkojen mielenmaisemasta sekä henkilöhahmojen psykologisista motiiveista, havaintoja tunnelmanluomisen ja draamanhallinnan (esimerkiksi pako liikkuvasta junasta) taidokkuudesta sekä lievän ihmetyksen siitä, mihin koko rakennelma tähtää.
Ehkei erityisesti mihinkään, ja tietyssä haahuilussa voi toki nähdä Marian paratiisin viehätyksen; etäinen hidastuskuva ympyrää juoksevista tytöistä viittaa tavallaan kerrontaan itseensä. Omasta näkökulmastani vaikuttavinta on Bergrothin kyky ytimekkääseen montaasiin, jolla hän erottui edukseen viimeistään Miamissa (2017). Leikkaukset nimismiehen murhayrityksestä Marian kasvoihin, oikeudenkäynnistä rukoilukohtaukseen ja Malinin paosta Marian edessä itkevään takaa-ajajaan ovat erinomaista, suggeroivaa elokuvakerrontaa.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vaikuttaa, että elokuva on kyhätty neljästä erillisestä käsikirjoituksesta henkistä väkivaltaa käyttäen yhden elokuvan mittaiseksi.” Kaltion Matti A. Kemi arvioi, että Hyväveli on vuoden 2022 heikoin kotimainen pitkä elokuva.
”Aina ei oikein tiedä, pitäisikö nauraa vai hämmästellä suu auki”, kirjoittaa Pete Huttunen Pamela Tolan viimeisimmästä ohjauksesta Järjettömän paska idea. Oulussakin kuvatun elokuvan ensi-ilta oli 13.1.2023.
Kaltion kriitikko Matti A. Kemi ei vaikuttunut viimeisimmästä Napapiirin sankarit -sarjan elokuvasta. ”Puoleentoista tuntiin edes ilmeikkäät näyttelijät eivät ole uskoneet käsikirjoituksen ponnettomuuteen.”
”Hamstereissa Veikko Huovisen veijaritarina syvenee yhden sukupolven korjaavaksi kokemukseksi”. Reijo Valta arvioi 4.1.2023 teattereihin saapuvan romaanin viimeisimmän, Markku Pölösen ohjaaman elokuvaversion.
Unenomainen seikkailu vanhalla Varikolla ”Seuraan esitystä hämmästyneenä ja yritän varoa, jotten vahingossakaan sotke riskialtista performanssia omilla äkillisillä liikkeillä tai teoillani.” […]
Perusarvojemme tuntematon historia Jopa 8 000 vuotta vanha Tonavan laakson sivilisaatio tarjoaa meille paljon enemmän kuin pelkkää museotavaraa. Sen yhteiskunnassa saivat […]
Antti Heikkisen Latu-romaanin maalaisproosa vertautuu Risto Kormilaisen silmissä karjalaiseen Heikki Turuseen ja ylä-savolaiseen Eino Säisään.
”Eksklusiiviset uskonnolliset liikkeet ja seurakunnat eivät anna tilaa itsenäiselle ajattelulle vaan kaventavat ihmisen ja uskon yhteen tiukkaan muottiin.” Risto Kormilainen luki Camilla Nissisen romaanin Meitä vastaan rikkoneet.
Juha Hurmeen uutuusteos Tiu tau tilhi ”hurmioituneella tavalla johdattelee kansakoulun periklassisen laulun myötä Fröbelin palikoihin ja aina Alaskaan saakka”, toteaa kriitikko Risto Kormilainen.
”Lapsuuden lähtökohdat eivät olleet kovin otolliset Kaisa Tammelle (s. 1970) tulevaisuuden uraa ajatellen. Alkoholisti-isä terrorisoi perhettä ja sai raivokohtauksia. Risto Kormilainen arvioi Naisvankilan pomon.
”Maapallon pelastukseksi tulee yhteiskuntien julkinen sektori rakentaa uusiksi, peruuttaa infrastruktuurin yksityistäminen, verotettava suuryhtiöitä ankarammin, ehkä jopa kansallistettava niitä.” Naomi Klein vaatii muutosta Tuli on irti -teoksessaan, arvioi Juhani Rantala.
”Pikemmin kuin romaani teos on anti-romaani tai tutkielman parodia”, pohdiskelee Esko Karppanen Runeberg-palkintoehdokkaaksikin valitusta Tiina Lehikoisen Punelmia-teoksesta.