Paperilehdestä2–3/2018

Tavoitteena täysi rulla

Huhtikuun seitsemännen päivän iltana Facebookin viestihälytin kilkattaa.

Good news

1st of May I’ll start all over again

In upm I ’ll have a working room. Goal for that year: continue the drawing from 30 metre to 65

Hurray

Peukutan vastaukseni. Yksi kolmannes projektista takana, toinen kolmannes edessä. Raumalle päätynyt italialaistaiteilija ei ole muuttamassa ainakaan lähiaikoina sieltä pois.

Pari viikkoa aikaisemmin olemme ajaneet noin 1 200 kilometriä Oulusta Raumalle ja takaisin ainoastaan haastatellaksemme 35-vuotiasta Enrico Mazzonea. Mazzone itse on saapunut Suomeen syksyllä 2015 Rauman RaumArs-residenssiohjelman puitteissa eikä vielä lähtenyt pois. Torinon suurkaupunkivilinässä kasvanut kuvataiteilija nauttii uuden kotikaupunkinsa hiljaisuudesta.

Mutta kelataan vielä muutama kuukausi taaksepäin. Selailin juuri Turun Sarjakuvakaupan Oulun haaraliikkeen hyllyjä kulttuuritalo Valveella, kun tietokirjailija Kaarina Kailo huomasi minut: ”Hei, sun täytyy tavata tämä taiteilija Italiasta, tule tänne.” Jossain Kailon tavannut Mazzone oli pikavisiitillä Oulussa, ja Kaltion päätoimittaja oli sopivan tärkeä esiteltävä.

Esittelyjen jälkeen Mazzone kertoi lyhyesti asiansa: piirrosprojektista oli valmistunut jo 30 metriä, 65 metriä olisi vielä jäljellä, kaikenlainen tuki työskentelylle olisi tervetullutta. Onnittelin tapahtuneesta, päivittelin urakan kokoa, kerroin Kaltion olevan mahdollisesti kiinnostunut. Sovimme, että keskustellaan enemmän sähköpostitse. Mazzone lähti, minä jatkoin jouluostoksiani.

En vielä ensimmäisen nopean tapaamisen perusteella ollut ryntäämässä mihinkään. Erilaisia taiteilijoita tulee Suomeen nykyään kymmenittäin ellei sadoittain joka vuosi, ja kotoperäisiä riittää niin, että pelkästään kuvataiteilijoita on työttömänä työnhakijana pitkälti toista tuhatta. Hieman takaraivoa häiritsi Mazzonen kulkeminen Raumalta Ouluun asti – syy tuntui olevan siinä sattumanvaraisessa faktassa, että molemmissa kaupungeissa on iso paperitehdas – mutta ei vielä vakuuttanut siitä, että Kaltion vähiä resursseja kannattaisi poltella pakokaasuiksi kasitiellä.

Järjetön taide

Itseäni niin kuva- kuin muussakin taiteessa alkaa usein kiehtoa työn jonkinlainen järjettömyys tai hyödyttömyys. Samasta syystä jaksan ajoittain lumoutua urheilustakin: esimerkiksi 50 kilometrin hiihto väliaikalähdöllä ja perinteisellä tyylillä on samalla tavalla täysin epäsuhdassa kilpailun lopputuloksiin kuin vaikkapa joku Reijo Hukkasen veistos, joka koostuu sadasta auki leikatusta ja entiseen hetekaan kiinnitetystä tennispallosta. On vaikea olla arvostamatta sitä työn ja omistautumisen määrää, jonka taiteilija tai urheilija käyttää tekoon tai teokseen, jonka satunnainen katsoja saattaa ohittaa olankohautuksella.

Yleensä näitä asioita yhdistää toinenkin seikka: nautin sellaisten teosten kohtaamisesta, jotka yllättävät oman mielikuvitukseni. Kun tunnen olevani sellaisen asian äärellä, jota en itse osaa kuvitella missään tapauksessa kuvittelevani todellisuuteen, ilahdun.

Kaikki inhimillinen toiminta ikään kuin kiteytyy näissä kaikessa merkityksettömyydessään äärimmäisen merkillisissä ja merkityksellisissä akteissa. Samaa järjettömyyttä alkoi vähitellen osoittaa myös Mazzone. Joulupäivänä saapui sähköpostiviesti: ”Now I am in Torino (Italia) for my holidays, but I will travel back to Oulu only for meet You around 8/10 th january.”

Ja tammikuun yhdeksäntenä Enrico Mazzone saapui jälleen Ouluun, oli matkustanut Onnibussilla koko matkan. Palaisi samalla tavalla seuraavana päivänä.

Pian tajusin, että vain järjettömyydellä voi vastata järjettömyyteen. Mazzonen esiteltyä tarkemmin urakkansa, sen jo suoritetun osan sekä jäljellä olevan, tiesin, että minun olisi mentävä Raumalle.

Matkan ihmeet

Kuva: Paavo J. Heinonen

Reissupäiväksi valikoitui kalenterista palmusunnuntai. Edeltävänä lauantaina olisimme joka tapauksessa kulkemassa jonkun verran etelään, Haapaveden opiston Kirjaville kirjamessuille. Neljältä päättyviltä messuilta ehtisi ajaa muutaman tunnin, sunnuntaille jäisi enää lyhyt rykäisy.

Internetin majoitussivustojen avulla suunnilleen Haapaveden ja Rauman puolivälistä Peräseinäjoelta löytyi edullinen Maatilamajoitus Ilomäki. Koska lauantai on Suomessa saunailta, Reijon Citroën sai painella lähes tyhjiä teitä halki Pohjois-, Keski-, Etelä- sekä varsinaisen Pohjanmaan, kunnes kolmen pysähdyksen jälkeen Ilomäen tila avautui ajovaloissa pilkkopimeän metsätie-etapin jälkeen.

Kaksivuoteinen yksiömme osoittautui tilan omistajien talon päätyyn rakennetuksi asunnoksi, jota arkisin asuttavat kauempaa tulevat keikkatyöläiset. Aamulla selvisi, että pisin keikka oli kestänyt yli kahdeksan vuotta, jona aikana viikkoasukit olivat ehtineet kasvaa jo lähes perheenjäseniksi – nyt nuorempaa sukupolvea talossa asui enää pikimusta kissa Massimo. Paljon edelleen Suomessa reissutöitä tehdään, totesimme siinä ennen lähtöä. Illalla olimme toki ehtineet vielä osallistua Teeman elokuvafestivaalille katsomalla kattoon kiinnitetystä pikkutelevisiosta David Lynchin Dyynin. Tai ainakin alun siitä.

Kuva: PJH

Sunnuntain kirkkaan aurinkoinen kevätkeli kuin kutsui kulkemaan pienemmille väylille, eli E12:n sijasta suuntasimme seututie 273:a pitkin kohti Kankaanpäätä. Päätöstä helpotti Google Maps -ohjelman kahvilahaku, joka kertoi 273:n varresta Karvialta löytyvän iskelmätähti Anne Mattilan emännöimän Annen Taidekahvilan! Paluumatkan yöpymispaikaksi oli jo valittu Villilän kartano Nakkilassa sijaintinsa lisäksi siitä loistavasta syystä, että Internet oli paljastanut Aikakoneen Sanin kartanon uudeksi yrittäjäksi, joten Annen Taidekahvila sopi matkan henkeen täydellisesti.

No, melkein täydellisesti. Saimme jälleen huomata maaseutu-Suomen olevan ensisijaisesti kesämaata, missä talvikuukaudet eletään enimmäkseen horrostaen. Annen Taidekahvilakin oli suljettu, avautuisi juuri viikon päästä, huhtikuun ensimmäisenä. Valokuvia kuitenkin otimme, keskeneräisistä remonteista, jospa kukaan ei pahastuisi.

Vanha Rauma on kaunis keväällä

Karvialta matkaa olikin jäljellä enää jonkin verran toistasataa kilometriä, ja kurvasimme Raatihuoneentorille varttia vaille kolme. Kesäaikaan siirtyminen oli syönyt yöllä tunnin matka-ajastamme, mutta aikaa kohtaamiselle oli vielä hyvin.

Enrico oli sopinut kulttuurijohtajan kanssa, että pääsisimme Satakunnan Ammattikorkeakoulun tiloihin, missä keskeneräistä taideteosta säilytettiin, vasta neljältä, joten aloitimme haastattelun torin laidalla Café Salissa. Sali kertoo verkkosivuillaan Vanhassa Raumassa olevan ”valloillaan ainutlaatuisen urbaani kulttuuriylämäki”, jota kahvila kiihdyttää järjestämällä Rauman sosiaalisia verkostoja lähentäviä kulttuuritapahtumia.

Enricokin antaa paikalle kehuja. Vanhan Rauman ulkopuolelle mentäessä Enrico kuitenkin huomauttaa kaupunkikulttuurin hiipuvan – kovin tuttu tilanne Oulussakin. Rakentaminen tukee harmillisen usein mieluummin eristäytyvää kuin yhteisöllistä asumista ja olemista.

Myöhemmin illalla paljastuu Vanhan Raumankin urbaani kulttuuriylämäki varsin pikkukaupunkilaiseksi: avointa ravintolaa emme sunnuntaina seitsemän jälkeen löydä. Enrico kyllä kävelyttää meitä lähes kaikkien vanhojen katujen läpi hyvät paikat osoittaen. Maanantaina olisi tilaa, vaan nyt pitää etsiä purilaiset uuden Rauman puolelta.

Mutta juuri tähän pikkukaupunkiin, jossa hiljaisuus ja luonto ovat lähellä, Enrico Mazzonekin on ehtinyt vahvasti leimaantua. Mazzone saapui Raumalle marraskuussa 2015 kolmen kuukauden RaumArs-työskentelyresidenssiin, jonka aikana valmistui ja jälkeen esillä Rauman kaupunginkirjastossa oli 20-metrinen lyijykynätyö ”Alitajunta”, toinen osa kolmiosaisesta piirrustussarjasta ”Purjehtien seikkailuissa”. Tuon teoksen Mazzone oli aloittanut jo aiemmin Italiassa ja tuonut paperirullan mukanaan. Yhteensä puolivuotiseen urakkaan Mazzone laski käyttäneensä 168 lyijykynää.

Raumalle jäämiseen ja seuraavan teoksen synnyttämiseen vaikuttivat yhtäältä raumalainen tyttöystävä ja toisaalta sattuma. ”Alitajunnan” esillä ollessa Mazzone kertoi Länsi-Suomelle (20.2.2016) suunnittelevansa kolmannesta osasta 30-metristä pystysuoraa piirrosta. Ja koska hän aikoi tehdä teoksen Raumalla, mikä olisikaan parempi sponsori kuin paikallinen UPM-Kymmenen paperitehdas? ”Lähestyin tehdasta varovasti kysellen, ja kohta sieltä kannetaan minulle neljä metriä leveää paperirullaa, joka on 95 metriä pitkä!” Pian Mazzone tiesi, että seuraava teos onkin paljon aiottua suurempi.

Kuva: Enrico Mazzone

Superegon sijasta kolmas seikkailuteos kertoisi Enricon ja hänen tyttöystävänsä tarinan, siihen kirjattaisiin heidän seikkailunsa ympäri maailmaa. Rullan ensimmäiseen kohtaukseen onkin ikuistettu Rauman vesitorni ja lintuja, sillä teoksen idea kehkeytyi parin kulkiessa vesitornin mäellä Aila Salon veistoksen ”Vaikeuksien kautta voittoon” (1976) katveessa. Teos on Karjalan evakoitten muistomerkki, muistutus tien raskaudesta, mutta samalla se on vahva kertomus liikkeen voimasta.

Koska todellisuus ei aina tottele tarinan lakeja, Mazzone ja tyttöystävä päätyivät eroamaan sen vuoden aikana, kun hän piirtää töpötteli rullan ensimmäistä kolmeakymmentä metriä. Uusia aiheita tuli muun muassa Kalevalan hahmoista. ”Oli outoa työskennellä ikään kuin moduleissa. Työstin rullaa viisi metriä kanttiinsa olevassa huoneessa, eli siitä saattoi olla auki kerrallaan enintään tuo viisi metriä. Paperia piti rullata toisesta päästä sitä mukaa kun teos syntyi.”

Kuva: PJH

Kuva: Enrico Mazzone

Kuva: Enrico Mazzone

Jääkiekkopäivinä ei kannata järjestää muuta

Olemme saaneet vahvistettua, että viereisen salin salibandyottelun järjestysmiehet eivät tiedä Mazzonen rullasta mitään, kun Rauman kulttuurijohtaja Risto Kupari kaartaa polkupyörällään Satakunnan ammattikorkeakoulun Rauma-salin pihaan. Kello on muutaman minuutin yli neljä. Täytyy arvostaa virkamiestä, joka sunnuntai-iltapäivänsäkin käyttää kulttuurilehdelle juttelemiseen ja satakiloisen paperirullan siirtelyyn.

”Harvoin olen nähnyt niin iloista taiteilijaa, kuin Enrico oli nähdessään teoksensa aukirullattuna Rauman kauppaoppilaitoksen liikuntasalissa”, Kupari toteaa, kun työ on saatu rullattua auki viidentoista metrin verran Reijon ja minun privaattinäyttöön SAMKin aulaan. ”Myös raumalaisia teos ilahdutti, yhden päivän aikana sitä kävi katsomassa viisi–kuusisataa ihmistä.”

Rulla oli esillä Suomen satavuotispäivänä 6.12.2018. Enrico näki siis itsekin teoksen kokonaisuudessaan tuolloin ensimmäistä kertaa. Vuoden hän oli työskennellyt lattialla maaten ja töpötellen, kuusi päivää viikossa, kymmenestä kahteentoista tuntia joka päivä. Melkein koko mittaansa hän oli teoksen avannut jo marraskuussa Helsingin Sanomien toimittajalle (”Taiteilijan jättiteos vaati 250 lyijykynää”, HS 7.12.2017, B15).

Enrico näytti tammikuussa Oulussa käydessään kuvia, kuinka rulla oli pitänyt siirtää toisen kerroksen työhuoneesta ikkunan kautta nosturilla ulos. Tuo mekaaninen käsi ja teoksen siirtelyn hankaluus tuntuu taiteilijaa kiehtovan edelleen. ”En vielä tiedä, miten valmiin, 95-metrisen teoksen voisi järkevästi esittää. On ehdotettu, että se leikattaisiin paloihin, mutta se jotenkin tuhoaisi koko tämän tarkoituksen.”

Risto Kupari kertoo, että jo ensimmäisen kolmenkymmenen metrin esittelyyn pohdittiin mahdollisuuksia ripustaa rulla seinälle. ”Arkkitehdit laskivat tarpeeksi suuren lieriön rakentamiskustannuksiksi noin kaksikymmentätuhatta euroa. Niinpä teos päätettiin sitten levittää lattialle, ja sitä katsottiin salibandysalin katsomosta.”

Kuva: Reijo Valta

Kuva: Enrico Mazzone

Urheilu ja kulttuuri lyövät näin Raumallakin kättä. Yleisemmin kulttuurista ja tapahtumista jutellessamme kulttuurijohtaja toteaa kuitenkin, että Rauman Lukon jääkiekkojoukkueen kotipelipäivinä ei kannata järjestää keskikokoisiakaan kulttuuritilaisuuksia. ”Edes parinsadan ihmisen salia ei silloin saa täyteen”, Kupari naurahtaa.

Muun kulttuurin jääkiekkojoukkueen varjoon jääminen kuulostaa jälleen oululaiseen korvaan tutulta. Kuten Oulussa, Raumallakin sitä muuta on paljon, eikä se ole pelkkää pitsiä tai Hj. Nortamon Raumlaissi jaarituksi – joskin Rauma näille historiallisille ansioilleen antaa enemmän arvoa ja tilaa kuin Oulu omilleen. Kaupunginteatterin lisäksi toimii viisi tai kuusi kesäteatteria, puhallinorkestereita on ainakin seitsemän, ja etenkin Vanhassa Raumassa työskentelee runsaasti kuvataiteilijoita. Lönnströmin museon jatkuvasta museotoiminnasta luopuminen ja siirtyminen suurten, jopa 100 000 euroa maksavien taideprojektien mahdollistajaksi on tehnyt siitäkin entistä kiinnostavamman toimijan jopa kansainvälisesti; googlatkaa vaikkapa IC-98:n Khronoksen talo.

Myös vuonna 1997 alkanut RaumArs-residenssiohjelma on jotain, mitä Oulustakin vielä puuttuu. Kiinalaissyntyisen Chan Ky-Yutin vierailusta ja Lönnströmin taidemuseon aloitteesta syntynyt ohjelma on tuonut kaupunkiin jo pitkästi toistasataa eri taiteenalan ammattilaista, joista jokainen on antanut oman panoksensa raumalaiseen elämään. Kupari kertoo, että maalis–huhtikuussa newyorkilainen 25-vuotias muusikko Jacob Minter valmistaa Karin koulun musiikkiluokkien kanssa musikaalin, joka esitetään Rauma-päivänä 17.4.

Ammattikorkeakoulun aulassa jutteluamme seuraa vierestä keraamikko Kerttu Horilan ”Rauma flikk” (maalattu pronssi, penkki, 2014). Keramiikka onkin yksi paikallinen vahvuus.

Seuraavaksi tulevaisuus

Enrico Mazzone on opiskellut kotikaupunkinsa Accademia Albertina di Belle Arti di Torino -taideakatemiassa lavastus- ja pukusuunnittelua, museologiaa, arkkitehtuuria sekä hahmopsykologiaa valmistuen vuonna 2007, minkä jälkeen hän on viettänyt aikaa niin Norjan Larvikissa (2013), vuoden Berliinissä (2014) kuin Islannissa hampurilaisravintolassa työskennellen (2015), kunnes päätti haluavansa tehdä taidetta ja päätyi Raumalle. Kahden ja puolen vuoden pistäytymisen hän toivoisi venyvän ainakin vielä pari vuotta, jotta nykyinen projekti saataisiin valmiiksi.

Nyt Enrico kertoo siis saaneensa UPM:ltä käyttöön työhuoneen ainakin vuodeksi, jona aikana piirrosta pitäisi saada jatkettua 30:stä 65:een metriin. Myönteisiä apurahapäätöksiä ei hänen harmikseen ole mistään vielä kuulunut, vaikka Taiteen keskustoimikunnalle ja Suomen Kulttuurirahastolle ynnä muille on paperit laitettu.

”Se on iso haaste. Päätin jatkaa teosten työstämistä ja elää nyt säästöilläni; näin rahat kuluvat johonkin, jolla on minulle merkitystä. Toivon kuitenkin, että saan jonkinlaista apua jostain ennemmin tai myöhemmin.”

Kaltio yhtyy Mazzonen toiveeseen. Vaikka vielä ei ole selvillä sekään, miten valmista 95 metriä pitkää ja neljä metriä korkeata teosta esitellään, olisi mielenkiintoista nähdä se valmiina – vuonna 2019 tai 2020. Tai myöhemmin.

Kotiinpaluu

Raumalaisten purilaisten jälkeen ajelemme Nakkilaan. Villilän kartanossa ei näy Sania, ja hotellihuoneetkin ovat kartanon alueen punatiilisissä piharakennuksissa. Vuoteet ovat kuitenkin varsin kelvollisia, aamiainen löytyy kellarin yhteistilan jääkaapista, ja paluumatka alkaa varsin virkeissä merkeissä.

Koska Pohjanmaan rannikko on Kaltiolle aiemmin jäänyt varsin vieraaksi, poikkeamme pian kasitieltä kohti Kaskista. Varmasti erittäin mukava kesäkaupunki, toteamme, kun emme löydä avointa kahvilaa ja jatkamme pysähtymättä pohjoiseen kohti Närpiötä. Tomaateistaan kuulu, 1993 kaupungiksi itsensä julistanut Närpiö on selkeästi vilkkaampi; linja-autoaseman kahviossa on vielä konstailematon tunnelma, sellainen, jota joku voisi kutsua kaurismäkeläiseksikin.

Munkkikahvien jälkeen seuraava pysähdys on Korsnäsin Salessa. Reijo tietää kertoa, että muutama vuosi sitten Korsnäs oli jopa koko maailman ruotsinkielisin kunta. Nykyäänkin (Wikipedian mukaan) ruotsinkielisiä on kunnassa 86,3 %. Liekö maailman ykköspaikka mennyt, kun suomenkielisten 3,7 prosentin oheen on tännekin saapunut maahanmuuttajia niin, että muita kieliä äidinkielenään puhuu nyt 10 %. Vertailuna mainittakoon, että Oulussa muunkielisiä on 3,8 %, Rovaniemellä 3,2 %, pääkaupunkiseudun kaupungeissa 14–17 %. 13,2 prosentin muunkielinen Närpiö ja Korsnäs ovat muuten työllisyystilastoissakin maan huippua: työttömiä on molemmissa vain noin 5 %.

No, se siitä. Pysähdymme vielä Uudessakaarlepyyssä tammikuussa 200 vuotta täyttäneen Sakari Topeliuksen kotitalolla, joka sekin paljastuu suljetuksi kesään asti, Pietarsaaren Korv-Göranissa kehutulla kebabilla, Kokkolassa katsomassa liikuntasalin maalaamista ja Kalajoella kuvaamassa talvisia dyynejä. Korsnäsistä ostettu Närpiöläinen verileipä osoittautuu myöhemmin kovin raskaaksi ja kuivakaksi, Kvarkenin pienpanimon olut puolestaan raikkaaksi ja rapeaksi.

Kiitokset Enrico Mazzonelle, joka meidät tälle reissulle johdatti.

Kuva: PJH

Kommentit