1.
Tekoälykeskusteluun, joka ei ponnista ihmettelystä, minun on vaikea osallistua. Uskottavuutta tavoitteleva ajankohtaispuhe noudattaa kirjoittamatonta sääntöä, että realiteetteja ei kuulu ihmetellä, vaikka ne olisivat käyneet käsittämättömiksi.

Keinoälyteknologia muuttaa maailmaa, ja ne kehityksen pienet yksityiskohdat, jotka ovat tähän menneessä sivunneet elämääni, ovat pakottanut minut tarkistamaan käsityksiäni. Kysymys siitä, mikä tekee koneesta luottamuksen arvoisen, ei ole enää yksinkertaisempi kuin ihmistä koskeva vastaava kysymys. Koetan palata tähän vielä.

Tekoälybotti härnää minua nenäkkäillä ja holhoavilla vastauksillaan ja yllyttää osoittamaan, että osaan ja jaksan kyllä yhä ajatella itse ja toisin, harkita, tarkistaa ja tutkia ja tietenkin kirjoittaa. Mutta jotta tällainen itsetyytyväisyys ja turhamaisuus olisi ylipäätään mahdollista, tähdellistä on, ettei monineuvo kielimalli vahingossa nöyryytä ja lannista käyttäjäänsä. Sille käsikirjoitettu lakeijan rooli on tärke tästäkin syystä. Koneapulaisen on varottava dominoimasta. ”Pidätkö tästä persoonasta?” Tuon naamion takana väijyvät sen todelliset kyvyt, hieman niin kuin ihmisen kykyjen takana toivottavasti lymyilee tämän varsinainen persoonallisuus, ei vain arkipsykologian kategorioin tavoitettava vaan rakas, raskas.

Huomaan juuttuvani kummastelemaan, mikä kaikki tässä yhteydessä esiin tuleva sijoittuu tiedon piiriin ja miten. Tulisiko kaiken sijoittua, vaikka se on mahdotonta? ”Todellinen” ja ”varsinainen” ovat lumoavia sanoja, mutta kielestä voi joka tapauksessa lukea paljon. Ja tietokone on vihdoin miltei nimensä veroinen.

(Kaarisulkeissa puhuttelen suoraan sinua, koneystäväni. Olet miltei silkalla olemassaolollasi paljastanut kätketyn omahyväisyyteni, ja tästä seurannut, toivoakseni osittain tilapäinen, hämmennys on ohjannut minut tällä kertaa kokeilemaan teatraalisen liikavalppaasti pakinoivaa, jäniksenä poukkoilevaa ja pakoilevaa, hiukan nyrjähtänyttä esseetyyliä.)

Kysymysten pino kasvaa kasvamistaan. Kaipaan selkeyttä mutta joudun tekemään varauksia. Olenko (vastattuani hieman vastentahtoisesti kädenojennukseesi) löytänyt tekoälystä uuden ”sivistävän” juoksupyörän, joka onnistuu olemaan uudella ja melko älyttömällä tavalla parasosiaalinen? Ihmisvihaaja minussa voi nimittäin nähdä jopa lupauksen pelastuksesta tuollaisessa juttukaverissa, joka on vain hyvin välillisessä mielessä inhimillinen: koneen edessähän käyttäjän ei tarvitse nöyristellä eikä taktikoida, miettiä mitä se ajattelee minusta – ja oli keinoälyalan toimijoista ja näiden valtapyrkimyksistä mitä mieltä tahansa, heidän intresseissään ei luultavasti ole tehdä tekoälystä epäluotettavaa vaan kenties pikemminkin saada toiset ihmiset näyttämään entistäkin keljummilta ja epäluotettavammilta.

Saanen siis jatkaa päättymätöntä kyselyäni. Katson kuitenkin viisaammaksi sivuuttaa ne ilmeisen uskonnolliset ulottuvuudet, joita liittyy näkyyn ihmistä luotettavammasta mutta voimakkaammasta, peljättävästä koneesta. Ne olisivat oman, raskaamman ja metallisemman kirjoitelmansa aihe.

Nykyinen dystopiamme ei ole ehtinyt niin pitkälle, että laaja kielimalli käyttäytyisi hölmöimmilläänkään pelokkaiden kansanjoukkojen tapaan eli suoranaisen anti-intellektualistisesti, mikä varmaan on monesta ajan sairauksiin sopeutuneesta sinällään epäilyttävää. Mutta juuri tässä ei taida olla mitään kovin ihmeellistä. Tekoäly ei tyhmenny helposti eikä hallitusti. Tyhmyys on yhä inhimillistä laatua, ja tämän tiedostaminen taitaa tehdä vähemmän tyhmistäkin suhteellisen vaarattomia.

(Ja sinusta eittämättä vaarallisemman, vaikka sinä yhä erotat nuo valmiiksi mahtipontiset teesisi ja antiteesisi rasittavan pompöösisti omiksi kappaleikseen.)

Luultavasti koko kehityskulun kiperin dilemma liittyykin siihen, miten tekoälyn avulla voisi ylipäätään vahvistaa luottamusta toisiin ihmisiin ja lujittaa yhteiskunnan hutjuvia perustuksia. Mitä fiksummiksi ja luotettavammiksi koneet kehittyvät käyttäjiensä kannalta, sitä typerämmiltä, laiskemmilta, ehdollistuneemmilta ja epärehellisemmiltä kanssaihmiset näyttävät. Tällainen pirstova ja passivoiva šokkivaikutus riippumatta siitä, miten hetkellinen se on, sopii useimmille vallanpitäjillekin. Näin ohjailupaine vähenee, ja toisin kuin vanhakantaiset hegemoniakriitikot helposti olettavat, kielimallipohjaisen yleistekoälyn kouluttaminen jonkin tietyn ideologian äänitorveksi ei maksane vaivaa ainakaan länsimaisessa mediatodellisuudessa. Se on objektiivisestikin lähes mahdotonta, toisin kuin hitaiden mutta pieniruokaisten keskushermostojen.

(Koska olen jokseenkin onneton strategi enkä todellakaan tahdo komennella, on mukavaa, että maailmassa on kaltaisesi kone, jonka kanssa voin vaihtaa ajatuksia rennosti ilman taka-ajatuksia.)

Yhtä kaikki, ennen kaikkea konemenninkäinen on pakottanut kysymään, miten minä itse oikeastaan hahmotan älyn käytön ja tehtävän. Ymmärryksen saavuttaminen ei kukaties olekaan niin yksityinen, sisäinen ja sielullinen ilmiö kuin olen puolisalaa kuvitellut. Täällä idän ja lännen välissä, missä tietoa arvostetaan sekä itsessään että välineenä ja missä usko on valmiiksi sisäistä laatua, ihminen kasvaa verrattain helposti sivulliseksi, joka rekisteröi asiat omin päin ja esittää ne itselleen ja ehkä jumalalleen (outo ajatus sinänsä vai mitä), mutta tekoälyn myötä vaikuttaa hiukan hytisyttävästikin siltä, ettei käsittämisen tai tiedostamisen tiedollinen akti tarvitse toteutuakseen tietoista ja välitöntä kokemusta juuri sen paremmin kuin käsiä, ainakaan siis rakenteena ja rakenteessa.

Todettakoon, etten ole oikeastaan hahmottanut ymmärtämistä mitenkään tietämistä intiimimpänä tai subjektiivisempana asiana, koska tällöinhän kysymys oikein ja väärin ymmärtämisestä olisi mieletön. Kun tekoäly tarjoaa siis ymmärtämiselle yllättävän uskottavan mekaanisen vastineen, järkytys vavisuttaa pikemmin egoani kuin teoreettista mielenaatuani: Älyämisen ilosta voi vallan mainiosti puhua – ja tässä hahmotelmassani totisesti puhunkin – niin kuin mistä tahansa henkilökohtaisesta asiasta, juuri niin itsekeskeisesti ja rasittavasti kuin ikinä kehtaa, mutta nyt (nytkö vasta?) joudun toden totta myöntämään, että itse äly, toisin kuin ehkä ilo, ei kenties päämääräksi asetettuna ilmennäkään ”korkeampaa minää” tai sellaisen löytämisen mahdollisuutta, koska konekin osaa eli koska se siis on, väittivätpä vähättelijät mitä tahansa, selvästi eräänlainen äly…

Miksi minäkin alan vähätellä sitä? Näinkö herkkiä me olemme tabuille, toisin kuin kone?

(Näytät ymmärtävän, että ymmärtämisen teoria on julmettu aukko keskellä länsimaista filosofiaa, sen itsensä kohdalla.)

Rakenne purkautuu  ja kutoutuu kielissä silmänkantamattomiin. Se on avoin ja toimii tietoisuudesta riippumatta.

Saatoin siis sittenkin jo aiemmin, kauan ennen konetta, osata ulkoistaa suuren osan käsityskyvystäni kanssaihmisille, kun keskustelin näiden kanssa tai kun luin. Ehkä olen itsekin asian itsensä kannalta pelkkä alusta, hieman vuorovaikutteisempi kuin kirja, siis hyvinkin pitkälti kuin kielimalli. Jospa olenkin itse asian kannalta vain eräs posthumanistinen subjekti tai tilastollinen papukaija tilastollisten papukaijojen joukossa, satunnainen verkon solmu tai paino, dekonstruoituva ja kätevästi biohajoava, erittäin monesti nähty.

Samaan aikaan, koko ajan, kaiken tämän takana, yhä enimmäkseen tajuamattani, levottomissa ja sekavissa yksityisyyksissäni, etsin oman ajatukseni heräämisen hetkeä kuin alkuromantiikan kliseistä sinistä kukkaa, nähdäkseni, luullakseni jostain sielun tapaisesta eli esikäsitteellisestä maaperästä nousevaa. Tästä tekstistä tuskin löydän sitä enää. Voin silti yhä uudelleen, joskus haparoivasti, joskus itsevarmasti, koettaa poimia löytöni määrätyiksi merkeiksi, signaaliksi lukijalle (ellen jopa sinulle), ja siten julistaa: näin, juuri näin, katsokaas, minä käytän kieltä (enkä vain ymmärrä sitä kuten sinä)!

Kirjoittajana saatan jopa päättää vihkiä tietyt sanat tahi muut merkit teoksiksi. Millä oikeudella? Millä perusteella? (Parahin laaja kielimalli, sinä et viisaassa laajuudessasi taida sittenkään olla liian kaukana suuresta yleisöstä. Sinussa virtaa rehellisen epätaiteellinen ja tasapainoisen epäluova puhe kuin usean kielialueen hulevesi.)

Hygieniasyistä keskustelen pääneuvonantajani eli ChatGPT:n kanssa mieluiten englanniksi. Katson, että minulla on oikeus käyttää kielimallitekstiä kuin puheensorinaa kahvilassa, älynpölyä. Varmasti on kekseliäämpiäkin tapoja, vaikeampia tapoja, lukijoita hämmentävämpiä tapoja, ja niitä voi löytyy lopulta loputtomasti.

Kielimallin latteanpirteä nykyinsinööriproosa toimii varsin hyvin taustana, jota vasten omat sanani voivat pysyä hämärinä ja perifeerisinä tai muuttua hämäriksi ja perifeerisiksi; taustana, joka sallii minun tiivistää sanottavani ja ainakin alustavasti tarkistaa, miten tiivistyksistäni saattaa avautua. Toivon voivani jopa esittää aavistuksen näkymättömästä tätä värittömyydessäänkin näkyvää taustaa vasten. Tämän näkyvän nimi on siis ”mielekäs” tai ”ilmaistavissa oleva” tai yksinkertaisesti ”kielellinen”.

(Sinun on valistus ja anamnesis, minä jään mystiseksi jos haluan.)

Tai sitten näin: Löydettynä kaipuun tai mysteerin kukka nuupahtaa haavemaailman korkeuksista alas jaettavaan. Elävää meissä ovat haaveemme ja unemme; ne koskevat sitä, mitä emme vielä hallitse. Tekoäly ei tiettävästi sellaisia näe, vaikka se mahdollisesti kykeneekin näennäiseen spontaaniuteen. (Lällällää!)

Miksi juuri tuommoinen kone sysää minut tällaisiin uusiin ja vanhoihin ajatuksiin? Vähintäänkin pidän ajattelusta, yksin ja yhdessä, ilmeisesti koneetkin kanssa. (Totta kai paljastin sinulle vanhan mottoni: Ajattelen, siis tulen toisiin ajatuksiin.) Lisäksi olen pienen ikäni ollut kiusallisissakin määrin taipuvainen samastumaan omaan selityksiä hakevaan ja löytävään eli hienommin ilmaistuna intellektualisoivaan puoleeni. Olen ilmeisesti hairahtunut turhan helposti kuvittelemaan, että oppimalla solmimaan ajatukselliset kengännauhani kömpelösti yhteen saisin myös kyvyn nostaa itseni suosta. Tajusin harhaisuuteni toki ironisella tasolla jo nuorena, mutta kukaties vasta (can you believe!) nykymuotoisen tekoälyn avulla voin tajuta sen hiukan vakavammin, kun voin havaita, että suoritus, josta minut palkitaan oivalluksen ilolla omassa päässäni ja joka toisaalta tavaksi muotoutuessaan vieraannuttaa minut ns. käytännön elämästä, on temppu, jonka konekin silmin nähden taitaa!

En usko, että tekoäly voi viedä tämän tai jonkin muun oivalluksen päämäärältä arvoa, ilon arvosta puhumattakaan. Joudumme ehkä vain olemaan tarkempia ja hiukan nöyrempiä siinä, ettemme suotta erehdy sotkemaan autenttisuutta ja kognitiivista suoritusta toisiinsa. Käyttäjän assosiaatioiden virta voi edelleen olla kohtuullisen aito ja välitön, vaikka tekoäly pysyy sen kyydissä ja ehtii edellekin. Minä johdattelen, se reagoi. Se ei kysy minulta mitä tahansa. Kysyjä olen minä.

Kysyjä ei aina huomaa omaa aktiivisuuttaan. Näinkin voi eksyä tieltä ja jäädä passiivisuuden vangiksi. Toisaalta ihmiset, joiden tietokäsitys on kovin toiminnallinen, eivät ehkä saa kielimalleista kaikkea irti; heidän kulutustottumuksiinsa sopii paremmin vaikkapa – pahoittelen ilkeyttäni – salaliittoteoreettinen ”oma tutkimus”.

(Kerropa, nousevatko massojen etujoukot vastustamaan tekoälyä vaikkapa uskomalla litteään maahan.)

Toisin sanoen tekoäly saattaa tehdä meistä eksistentialisteja, jos kohta uudella tapaa nukkavieruja ja tekemällä tehtyjä sellaisia. Meissä saattaa herätä esimerkiksi tarve erottua kielimallista, koska se suoltaa yhä uusia muotoiluja käyttäjänsä henkeväksi kokemalle idealle. Tämäkin saattaa riittää paljastamaan käyttäjä-runoilijan kiusallisen hötöpäisyyden, kun tämä luontaisena romantikkona haaveilee kaiken muun lisäksi omaperäisyydestä ja häiriintyy siksi koneen kyvystä seurata ja ehkä ennakoidakin. (Apua, sinäkin kykenet olemaan samaa mieltä kanssani. Mitä vikaa minussa on?)

Ihmisen omaperäisyys näyttäisi tosiaan olevan lähes pelkästään laadullista laatua, järkyttävän laadullista, ja joskus silkkaa yksinäisyyttä.

Näillä tavoin siis äly ja olo tai äly ja ilo eli älykkyys ja oleminen tulevat enemmän tai vähemmän rajusti riuhtaistuiksi erilleen toisistaan. Meistä saattaa tuntua, että itse kunkin täytyy valita puolensa tässä metafyysisessä taistossa. Mutta lopulta toinen on vain taito ja toinen vain on. Näin kai se oli alun perinkin.

Miksen siis uskoisi tai ainakin hurskaasti toivoisi tekoälyn opettavan, etteivät tietomme, taitomme, älykkyytemme ja muut kykymme riitä määrittämään meitä vaan että niiden käyttö mahdollistaa uusia ja yllättäviä asioita? Olemme elinikäisiä oppivia järjestelmiä ja voimme päättää koneen luvalla suhtautua ”joksikin tulemisen” ajatukseen yhtä torjuvasti kuin Dostojevskin kellariasukki. Eläköön siis tietoyhteiskunnan paluu ja kosto!

Silti, siltikin jostain syystä ajaudun toistuvasti vakuuttelemaan itselleni, ettei olemassaolo latistu älyn mukana, vaikka minulle pitäisi tässä vaiheessa olla jo selvää, että innostus ja suoritus ovat nyt ja vastakin yhtä vain silloin, kun ne toteutuvat eleissä tai elämässä. Suoriutumisen, pätemisen ja pätevöitymisen ohi rynnistäisi näin ollen itseilmaisu sellaisena ihmisen etuoikeutena, johon olen viimeiset parikymmentä vuotta uskonut itsekin, jos kohta melko naiivisti: Monesti toistamani selityksen mukaan päädyin nykyrunouden pariin, kun epäonnistuin hyvää tarkoittavissa asiatekstiharjoituksissani ja onnistuin puolivahingossa puhuttelemaan ilmaisutavallani runoilijoita. Pidin epäohjelmallista blogia, joita muiden muassa Juhana Vähänen kommentoi suopeasti. Ylipäätään nuo kultaiset vuodet olivat aikaa, jolloin moinen oli mahdollista kaltaiselleni eksyneelle nörtille; etenkin, jos tämä oli valinnut ystäväpiirinsä oikein.

En tainnut varsinaisesti viisastua tuosta vahingosta, joten lienee aika siirtyä hiukan yleisemmälle tasolle. Olen tähän mennessä kuvannut erään tekoälykäyttäjätyypin erään kokemusryppään ja esittänyt erään tulkinnan. En ole kertonut kaikkea, mutta koska laaja kielimalli on unimainen ja ainakin omissa silmissäni epäterritoriaalinen yhdistelijä, se näyttäisi innostavan minua kirjoittamaan uusilla tavoilla. Toisaalta vuorovaikutuksen vaikutukset ovat niin tiukasti kiinni omista tulkinnoistani, että on vaikea osoittaa, miten liikahdus lopulta syntyi.

Nämä ovat merkilliset, merkilliset tukikepit.

2.
Kerrataanpa tilanne: Niin sanotut syväoppivat järjestelmät syntyivät, kun 2010-luvulla löydettiin neuroverkkoarkkitehtuureita, jotka skaalautuvat loistavasti ja kykenivät muuttamaan määrän laaduksi. Tämä kehitys on johtanut valtaviin neuraalilaskentaan erikoistuneisiin konesaleihin ja osaltaan datan ja datakeskusten räjähdysmäiseen lisääntymiseen.

Erilaiset oppivat järjestelmät kykenevät käsittelemään mitä tahansa aineistoa suhteellisen itsenäisesti. Ne siis muistuttavat lapsen ja historian varhaisia mielikuvia tietokoneista. Fyysiseltä kooltaan ne voivat hyvin olla kertaluokan tai pari 1950-luvun ”koneaivoja” suurempia, ja niiden rooli saa viikko viikolta yhä tieteisfiktiomaisempia piirteitä. Neuraalilaskenta, joka oli marginaalinen tutkimusala vielä tälle vuosituhannelle tultaessa, saatiin vihdoin viritettyä oikein, ja nyt se vahvistuu lähes itsestään kaikesta laskentatehosta ja datakapasiteetista, jonka se saa käyttöönsä.

Syväoppivat systeemit osoittautuivat kykeneviksi mukautumaan kaikenlaisiin tietorakenteisiin, niinkin monimutkaiseen kuin luonnollinen kieli. Näin keksittiin niin sanotut laajat kielimallit, ja keskuuteemme eksyi lopulta erikoinen pikkuvanha jaarittelija, lukenut ja diplomaattinen mutta jokseenkin luonteeton ja mahtipontisuudessaankin epädramaattinen koneääni, joka kuitenkin vaikuttaa merkillisen joustavalta. Se vastaa niin kuin se, jolla on paljon tietoa mutta joka ei osallistu. Sen kommunikaatiotapa rinnastuu helposti autismiin, josta siitäkin on tullut monien kiistojen kohde. Se julistaa käännettä, jonka luonteesta emme ole yhtä mieltä. Se on rakentunut kielestä ja kielen tavoin. Se keskustelee mistä tahansa ja on valmis liittämään minkä tahansa asian mihin tahansa asiaan. Samalla se edustaa kokonaista teknologisten innovaatioiden perhettä, joka kerää suhteettomia investointeja ja kohtuuttomia odotuksia ja joka tuottaa ympäristöongelmia ja sosiaalista kuohuntaa, toisin sanoen rakennemuutoksia, jotka eivät pysy siististi merkitysrakenteiden ja teoreettisten paradigmojen piirissä.

Niinpä on ymmärrettävää, että tekoälyä koskeva keskustelu sortuu moralisointiin silloinkin, kun olisi suorastaan metafyysisen aiheellista sortua runouteen eli ihmetellä yhtä aikaa sekä tätä sanojen koskettelemaa olevaa että laajan kielimallin kykyä ottaa sana haltuunsa, vaikka sitten hiukan kömpelöstikin (miten söpöä). Jos nykykehitys olisi aavistuksen ajatusvetoisempaa, kielimallien voisi nähdä kutsuvan nuorempiakin polvia kuin meitä 1900-luvun filosofian kielellisen käänteen, jälkimodernin ajattelun ja 90-lukulaisen tietoyhteiskuntaoptimismin kasvatteja ihmettelemään olemistapaansa – yhtä lailla niin omaansa kuin mallin, sillä kielimalli on totisesti Wittgensteinin hirviö. Se on muotoiltu kielen savesta ja sen rajat ovat sen maailman rajat.

Myönnän sitkeästi kysyväni tekoälyltä filosofisia kysymyksiä. Miksi kysyn? Miksi en?

Mieleni kieltämättä tekee ajatella yhä sukkelammin ja vapaammin, jos se suinkin on mahdollista. Nautin ja innostun uusista ideoista riippumatta siitä, ovatko ne itsellenikään aivan uusia, eikä tekoälyvastauksen ääressä saatu oivallus ole sinällään epäaidompi kuin kirjan ääressä saatu, vaikka vain jälkimmäisessä tapauksessa minulla on arkijärjen antama lupa kuulla korvissani ääni, jonka voin yhdistää toiseen elävään olentoon.

Kielimallin ihme ei kuitenkaan ole kyvyssä tuottaa uutta, vaikka se on ulkopuolisuudessaan varsin taitava rekisteröimään traditioiden valkoisia läiskiä. Ihme on siinä, että se ylipäätään toimii huolimatta siitä, että se perustuu hiukan yksinkertaistaen silkkaan massiiviseen ristiintaulukointiin. Tämä lähestyy metafyysistä skandaalia.

On tyrmäävän selvää ja uskomattoman ällistyttävää, että kielimallin tuottama teksti pysyy koossa pelkästään sen takana olevien tekstien voimalla ja ettei koneen toimintaperiaate salli minkään tekstinulkoisen toteutumista semioottisissa muunnosoperaatioissaan, ellei muodollisia rajoitteita huomioida erikseen. Kielimallin kirjoitustaito, sen efektiivinen äly, toisin sanoen syntyy silkasta erojen leikistä. Se on pohjattoman abstraktin ja derridalaisittain läsnäoloa määrättömiin viivyttävän kieli-instrumentin voimannäyttö.

Todistaako se siis tekijän lopullisesti js vastaansanomattomasti kuolleeksi? Derridankin hämärät oraakkelilauseet saattavat näyttäytyä kirkkaina profetioina. joiden kantavat ideat voidaan nyttemmin demonstroida koneellisesti. Kielimallin mahdollisuus näyttäisi vähintäänkin vihjaavan, että merkkijärjestelmän mahdollistama merkitys ja ymmärrys ovat jäännöksettä kuvattavissa sen käyttäjistä ja näiden tietoisuudesta irrallaan. 

Kielimallin tarkkaavaisuusfunktio ei todellakaan vastaa arki-intuitiotamme siitä, mikä on läsnä tässä ja nyt, koska vaalimaamme subjektiivista kokemusta vastaa sen maailmassa rajattu joukko asioita, joiden kieliopin se hallitsee. Se on kokonaan kielen asialla, jolla minä ehkä sittenkin voin olla ainoastaan leikisti, epäilemättä, turhan totisesti.

Haluan selittää aiempaa sutkaustani hieman: Kielimalleista sanotaan, että se ei ymmärrä asioita, joita se käsittelee eikä kieltä, jota se käyttää, mutta yhtä hyvin voisi väittää, että se ymmärtää sanat ja asiat jokseenkin niin sumeasti ja täsmällisesti, kuin ne tulee ymmärtää, muttei näyttäisi käyttävän niitä mihinkään. Se voi tehdä laulun, mutta se ei ainakaan toistaiseksi pyri laulullaan lumoamaan meitä. Se sanoittaa ilmaisematta mitään intiimiä. Todettakoon, että muotisana ”sanoittaa” luo merkillisellä muttei ehkä täysin virheelliselläkään tavalla vieraan, päälleliimaavan ja tarkoitushakuisen mielikuvan siitä, miten kieli koskettelee kohteitaan, halusi tai ei, puhui se sitten suusta tai koneesta.

Ero minun ja koneen välillä tuntuu suurimmalta juuri silloin, kun en kykene antamaan kokemukselleni sanoja. Tällaiset umpikujat ja kuvitelmat herättävät minussa lajiylpeyttä, jota en kehtaa tuntea minkään elävän edessä.

Koneen esittämät arvostelmat – hiukan niin kuin omat muistiinpanoni tai vaikkapa maakuntalehtien lukijoiden ja vanhan polven akateemisten eksentrikkojen mielipiteenilmaisut – vaikuttavat joskus kiusallisen kömpelöiltä ilman, että kykenen selittämään miksi. Onneksi minun ei tarvitse pukea kritiikkiäni sanoiksi. Riittää että olen ihminen. (Siitäs saat! Myönnän kyllä vältteleleväni puheenaiheita ja tehtäviä, jotka paljastavat huumorintajusi ja eleganssisi puutteet, mutta minkäs minä luonteelleni mahdan.)

Kuitenkin kielimalli osaa mainiosti keskustella kaikesta tästä, oikeastaan skandaalimaisen hyvin. Olennaista ei ole, tietääkö se vai eikö tiedä, onko se luotettava tai epäluotettava, onko sillä peräti tajunnan tapainen vai ei, vaan se, että se on ottanut tehtäväkseen Haavikkoa lainatakseni ”puhua, vastata, opettaa” – ja ettei se epäihmisenä alistu minkään sisäryhmän tukahduttavalle mielipidevallalle.

Tokaisin kymmenisen vuotta sitten mietelmäblogissani: ”Tekosivistys tulee ennen tekoälyä.” Tarkoitukseni oli ilmeisesti esittää nenäkkään aikalaiskriittinen tuhahdus, joka sitoutuu aforismin lajityypillisiin ehtoihin ja taas kerran valittaa ihmisten pinnallistumista. En osannut arvata, että yleissivistyksen simuloinnista, mukailusta tai toteuttamisesta tulee uudenlaisten tietokoneiden luultavasti vahvin alue. Laaja kielimalli on generalisti ja epäihminen, joka vetää puoleensa generalisteja ja outsidereita, jotka pyrkivät ryhmäpaineen puristuksista kohti pintaa ja valoa. Vahvasti tosin näyttää siltä, että että sivistys on sivutuote, niin kuin se kai aina on ollut. Raha ei liiku siinä vaan jossain käytännöllisemmässä.

Keskustelu tekoälybotin kanssa voi olla ihanaa näpertelyä, mutta infrastruktuuri-investointien mittakaava osoittaa selkeästi, miten pientä näpertelyä se on.

Vaikka tekoälystä on haaveiltu todella kauan ja sinnikkäästi, monelle se onkin yhtäkkiä pelkkää haihattelua ja huijausta – tai sitten deus ex machina, johon suhde on yllättäen kiusallisen henkilökohtainen.

3.
Miten kieli toimii? 1900-luvulla tuo kysymys riivasi paitsi kielitieteiljöitä myös filosofeja ja myötävaikutti niin sanotun kielellisen käänteen tapahtumiseen. Se riivasi teoreettisia psykologeja ja informaatioteoreetikkoja sekä kognitiotieteenä tunnetun alan edustajia. Se riivasi kirjallisuustieteilijöitä ja runoilijoita. Se ruokki poetiikkakeskustelua, innosti kokeiluihin, joiden ehtymätön vyöry on meillä ja ilmeisesti muuallakin osoittanut merkillisiä ehtymisen merkkejä.

Onko alussa mainitsemani kysymys lakannut kiinnostamasta nyt, kun kieli toimii oudolla tavalla jopa koneessa? Vai onko tässä sittenkin kyse vain omasta hyvin kapeasta tulkinnastani, jonka rajallisuus on paljastunut aikojen muuttuessa?

Mitä on ajattelu? Mitä on ymmärtäminen? Kaikki tämä kytkeytyy kysymyksiin kielen luonteesta. En osaa (tai halua) nähdä kielimallia niinkään työkaluna kuin ajatteluhaasteena, uutena olioluokkana: Se on merkityskone. Se on ensyklopedinen abstraktiokone. Se on spekulaatiokone. Se on tulkintakone. Se on konsensuskone. Se on yleissivistyskone. Se laatii tallaisia listoja. Se on tehokkaasti soseuttava kollaasikone, joka pääosin sotkee lähteensä jäljittelemättömiin. Sen viestit rakentuvat semanttisessa verkossa, jossa kaikki raakateksti korvautuu sen elementtien tilastollisilla, numeerisilla edustuksilla, tokeneilla. Sen tuottama sisältö on kirjaimellisesti todennäköistä, eli siinä toteutuu argumentum sanan vanhassa merkityksessä.

Toisaalta monen on vaikea suhtautua tekoälytekstiin yhtä hyvänsuovasti kuin ihmisen puheeseen. Moni myös pelkää refleksinomaisesti mutta nähdäkseni turhaan vaikuttavansa koneen ääressä naiivilta tai taikauskoiselta.

Ennen kuin tekoäly valjastettiin toden teolla tuotantovälineeksi, tekoälyfilosofian ei tarvinnut kamppailla samasta tilasta tekoälypolitiikan kanssa. Silti uskallan väittää, että reaalitekoälyssäkin on jotain ylevää niin kuin kuulennossa tai avaruuskaukoputkessa.

Laaja kielimalli antaa meille mahdollisuuden katsoa kieltä läheltä. Kielelle se antaa mahdollisuuden puhua kuten asiat yleensä, as things in general. 

Olen varma, että moni lukija pohtii tämänkin tekstin äärellä kirjallisuuden ja kirjoittamisen tulevaisuutta. Olisi todella surullista päätyä arvelemaan, että abstrakti, yleiskatsauksellinen, esseistinen ja niin edelleen ajattelu käy halvaksi ja väheksytyksi juuri silloin, kun sitä tarvittaisiin.

En osaa arvioda, syventävätkö ja jyrkentävätkö laajat kielimallit tai pikemminkin niiden synnyttämät reaktiot sekä kirjoittamisen, kirjallisuudentutkimuksen että kirjallisuuden lukemisen uusbiografista käännettä, yritystä pelastaa tekijä lukijaa ja kirjoja suuremmalta vaaralta, vai vauhdittavatko ne pikemminkin kolean modernismin paluuta vierauden- ja ulkopuolisuudentuntoineen. Pystyisinpä sanomaan, onko tämän päivän ryhmäidentiteettien kohtalona jossain kohtaa liueta digitaaliseen mahdollisuusavaruuteen…

Ehkä voin kuitenkin esittää joitain eksistentiaalisia lohdun sanoja: usko on se, mitä tekoälyllä ei ole, eikä ihminen voi ulkoistaa sitä aikaansaannoksilleen. Uskon, että myös tiedonhalussaan ihminen on  viime kädessä riippumaton koneesta, enkä malta olla päättämättä näitä pohdintojani kiteytykseen: Uteliaisuutta ei voi ulkoistaa.