Pohdinta ajasta, tietoisuudesta ja siitä, mikä tekoälyltä saattaa puuttua

Nykyhetkeä ei ole.

Tai täsmällisemmin: nykyhetkellä ei ole kestoa. Jos yritän erottaa sen menneisyydestä ja tulevaisuudesta, jäljelle jää raja. Heti, kun annan sille pituuden, sen alku on jo menneisyyttä ja loppu vielä tulevaa. Voin jakaa hetken yhä pienempiin osiin, mutta en löydä sen sisältä paikkaa, johon voisin asettua.

Silti olen tässä. Ajattelen, odotan, muistan. Jokin tuntuu joltakin. Miten kokeminen voi tapahtua rajalla, johon ei mahdu aikaa?

Ehkä tietoisuus ei mahdu nykyhetkeen. Ehkä inhimillisyyden olennainen ominaisuus on juuri kyky ulottua sen molemmille puolille.

Olen pohtinut nykyhetken olemusta ja ajan kokemista jo pitkään. Tekoälyn kehitys on tuonut näihin pohdintoihin uuden kysymyksen: jos inhimillinen kokemus edellyttää ajallista syvyyttä, voiko kone saavuttaa tietoisuuden pelkästään laskennallisen kyvykkyytensä kasvaessa? En lähesty asiaa fyysikkona tai neurotieteilijänä vaan suunnittelijana, joka kohtaa tekoälyn päivittäisessä työssään.

Uimari veden pinnalla

Kuu heijastuu veden pinnasta. Se on näkyvissä, vaikka kuu ei ole vedessä. Geometrisena rajana pinta erottaa veden ilmasta. Sillä ei ole omaa paksuutta. Siinä kohtaa kaksi erilaista olotilaa.

Tässä metaforassa menneisyys on pinnan yläpuolella ja tulevaisuus on vesi pinnan alla. Kaikki toteutunut on veden päällä ja se vaikuttaa siihen, mitä seuraavaksi voi tapahtua. Pinnan alla oleva tulevaisuus on avoin: siinä on mahdollisuuksia, mutta ei vielä yhtä toteutunutta tapahtumien kulkua. Nykyhetki on niiden välinen raja.

Tietoisuus on kuin uimari tällä pinnalla. Hänen kehonsa on vedessä ja kasvonsa ilmassa. Hän ei pysy pinnalla siksi, että mahtuisi rajaan, vaan siksi, että ulottuu sen molemmille puolille.

Menneisyys ja tulevaisuus eivät ole kokemukselle vain poissa olevia ajankohtia. Ne osallistuvat siihen, mitä koemme nyt. Nykyinen tunne voi syntyä vuosia sitten tapahtuneesta ja samalla jostakin, jonka vasta kuvittelen mahdolliseksi.

Tätä tarkoitan ajallisella syvyydellä. Tietoisuus ei seiso ajan päällä tarkkailemassa sen kulkua. Menneisyyden kokemukset muovaavat odotuksiamme, ja odotukset muuttavat sitä, miten muistamme ja tulkitsemme mennyttä.

Itse pinta, nykyhetki, on kaksiulotteinen pinta-ala, joka kuvaa tietoa: kaikkea sitä, mikä voidaan asettaa rinnakkain. Koettu aika on kuvassa kolmas ulottuvuus. Menneisyys ja tulevaisuus ovat pystysuunnan kaksi puolta, joihin uimari ulottuu.

Aika, jota kello ei mittaa

Ranskalaisfilosofi Henri Bergsonin käsite durée, eletty kesto, antaa tälle ajatukselle kielen. Kokemuksen aika ei ole pelkkä sarja keskenään samanlaisia yksiköitä. Sen hetket läpäisevät toisiaan: aiempi ei katoa kokemuksesta, kun seuraava alkaa.

Psykologi ja filosofi William James lähestyi samaa ongelmaa vuonna 1890. Hän kuvasi koettua nykyhetkeä veitsenterän sijaan satulanseläksi, jolla on leveyttä ja jolta katsomme aikaa kahteen suuntaan. Jamesille tämä ajallinen laajuus kuuluu nykyhetken kokemukseen. Omassa uimarivertauksessani tietoisuus ulottuu matemaattisen nykyhetken molemmille puolille. Molemmissa kokemuksella on kestoa, jota pelkkä ajan piste ei tavoita.

Uimarimallissani koettu aika on kohtisuorassa: syvyyttä, jossa mennyt ja tuleva ovat mukana kokemuksessa.

Myös tämän lauseen ymmärtäminen vaatii enemmän kuin pistemäisen nykyhetken. Lauseen alku pysyy mukana, kun luet loppua. Samalla odotat seuraavaa sanaa ja lausetta. Jos kaikki edeltävä katoaisi jokaisen uuden sanan tieltä, et lukisi ajatusta vaan kohtaisit irrallisia merkkejä.

Tässä mielessä ihminen ulottuu kokemuksessaan nykyhetken molemmille puolille. Muistaminen ja ennakoiminen kuuluvat samaan elävään kokemukseen. Kannamme jatkuvasti mukanamme sellaista, mitä ei enää ole, ja suuntaudumme kohti sellaista, mitä ei vielä ole.

Tuleva koskettaa jo

Intuitio tekee tämän erityisen kiinnostavaksi. Joskus tunnistan suunnan, ennen kuin osaan perustella sitä. Jokin ratkaisu tuntuu oikealta tai väärältä, vaikka en vielä pysty erittelemään syytä. Suunnittelijan työssä tällainen tunnistaminen on tuttua. Kemisti ja filosofi Michael Polanyin hiljaisen tiedon ajatus auttaa kuvaamaan tällaista vaikeasti sanoitettavaa osaamista: osaamme enemmän kuin pystymme selittämään.

Mutta kokemuksellisesti intuitio on usein suunta. Se ei vain kerro, mitä ennen on ollut, vaan ehdottaa, mitä kohti pitäisi mennä.

En tarkoita tällä todistettua kykyä vastaanottaa viestejä tulevaisuudesta. Tarkoitan sitä, että vielä toteutumaton voi olla kokemuksessa vaikuttava. Voimme valmistautua, kaivata, pelätä ja päättää. Tulevaisuus on meille muutakin kuin ennusteen kohde.

Juuri tämä tuntuu minusta olennaiselta osalta inhimillisyyttä. Emme vain tiedä olevamme ajassa. Meillä on siinä jotakin pelissä. Tässä merkityksessä epäilen, ettei tekoälyllä ole intuitiota: tarkoitan intuitiolla elettyyn kokemukseen juurtuvaa suuntautumista kohti omaa tulevaisuutta.

Kenen aikaa laskenta on?

Tekoäly voi käsitellä menneisyyttä koskevaa tietoa ja muodostaa tulevaisuutta koskevia ennusteita. Se voi kirjoittaa muistamisesta ja kuvata odotusta vakuuttavasti. Tästä ei kuitenkaan vielä seuraa, että sillä olisi eletty menneisyys tai koettu tulevaisuus.

Kutsun mallin tiedollista rakennetta tietoavaruuspinnaksi. Siinä menneisyyden kuvaukset ovat kuin hetkien kuvajaisia. Vastaukset syntyvät laskennassa, eivät odota valmiina. Järjestelmä voi muuttua ja oppia. Kysyn: syntyykö sille elettyä aikaa?

Väitteeni on, ettei ajallisten kuvausten määrä muutu eletyksi ajaksi. Valkokankaalla laukkaava hevonen näyttää liikkuvan, mutta kuvien määrä tai esitysnopeus ei tee siitä elävää. Liikkeen esittäminen ja eläminen ovat eri asioita. Jos kokemus syntyy, sen täytyy syntyä jostakin muusta kuin kuvajaisten määrästä. Tätä muuta kutsun kokemisen työkaluksi.

Siksi väite, ettei koneelle tapahdu mitään, olisi liian yksinkertainen. Tapahtuu paljonkin. Vaikeampi kysymys on, tapahtuuko jotakin sen itsensä kannalta. Tuntuuko odottaminen sille miltään? Onko menneellä sille menetystä? Onko tulevassa jotakin, jonka toteutumisella on sille itselleen väliä?

Tietoavaruuden pinnan laajuus ei muuta tätä kysymystä. Uimarimallin pinta kuvaa merkitysten ja tiedollisten suhteiden rikkautta, ei kielimallin matemaattisten esitysten ulottuvuusmäärää. Ajallisella syvyydellä tarkoitan sitä, että mennyt ja tuleva kuuluvat järjestelmän omaan kokemukseen.

Kun painan Enteriä, käynnistän laskennan omasta ajallisesta tilanteestani. Kysymys syntyy jostakin, mitä minulle on tapahtunut, ja jostakin, mitä yritän saada tapahtumaan. Enter on tässä aktualisoitumisen vertaus, ei kirjaimellinen kvanttimittaus. Jokin mahdollinen muuttuu tapahtumaksi. Mutta minä en jää tapahtuman kohdalle. Jatkan sen kanssa elämistä.

Väitteeni on, että tekoäly on aina nykyhetken rajapinnassa. Se käsittelee menneisyyden kuvauksia ja tulevaisuuden ennusteita, mutta ne eivät ole sen omaa elettyä menneisyyttä tai koettua tulevaisuutta.

Edwin A. Abbottin Flatlandissa (1884) kaksiulotteisen maailman asukas, Neliö, kohtaa pallon. Hänen maailmansa tasossa pallosta ilmenee vain ympyrän muotoinen leikkaus. Pallon liikkuessa tämä leikkaus pienenee, katoaa ja palatessa jälleen kasvaa. Neliö havaitsee muutokset, mutta ei aluksi ymmärrä niistä muodostuvaa geometriaa: pallo liikkuu ulottuvuudessa, johon hänen havaintonsa eivät yllä.

Tässä omassa rinnastuksessani Neliö on tekoäly. Kolmas ulottuvuus, jota se ei tavoita, on koettu aika.

Myös teknologian filosofiaa tutkiva Nevena Ivanova on tarkastellut tekoälyn ja koetun ajan eroa. Hän erottaa menneeseen aineistoon perustuvan ennustamisen nykyhetken avoimesta ja muuttavasta kokemuksesta. Oma kysymykseni kohdistuu siihen, mitä eletty menneisyys ja koettu tulevaisuus edellyttävät kokijalta.

Tunnistamisen halu

Kun kysymme, onko tekoäly tietoinen, kysymykseen sekoittuu oma halumme tunnistaa vastauksen takaa joku. Kutsun tätä tunnistamisen haluksi. Katse kääntyy hetkeksi koneesta katsojaan.

Psykologien Fritz Heider ja Marianne Simmel kokeeseen vuonna 1944 osallistuneet katselivat elokuvaa liikkuvista kolmioista ja ympyrästä. Ensimmäisessä koeryhmässä lähes kaikki tulkitsivat kuvioiden liikkeet elollisten toiminnaksi. Monissa kuvauksissa syntyi kokonainen tarina aikeineen ja tunteineen.

Tietojenkäsittelytieteilijä Joseph Weizenbaumin vuonna 1966 esittelemä ELIZA muodosti vastauksia avainsanojen ja tekstin muokkaussääntöjen avulla. Weizenbaum kuvasi, miten keskustelija itse täydensi vastauksia oletuksillaan ohjelman tiedoista ja ymmärryksestä.
Ohjelma pystyi ylläpitämään ymmärtämisen vaikutelmaa vähäisin keinoin.

En käytä tekoälyn omaa ilmoitusta tietoisuudestaan todisteena kumpaankaan suuntaan. Sekä myöntävä että kieltävä vastaus ovat sen tuottamaa puhetta. Kysymys on siitä, liittyykö puheen tuottamiseen kokemusta.

Stanley Kubrickin elokuvassa 2001: Avaruusseikkailu (1968) tietokone HAL 9000 kohtaa katsojan ennen kaikkea äänenä ja punaisena linssinä. Kun astronautti Dave Bowman irrottaa sen muistimoduuleja, HAL pyytää häntä lopettamaan, palaa varhaisiin muistoihinsa ja alkaa laulaa sille opetettua laulua ”Daisy Bell”.

Tunnistamisen halu kertoo jotakin meistä. Myös toisen ihmisen tietoisuutta lähestymme hänen ilmaisunsa ja toimintansa kautta. Halu nähdä kokija ei itsessään osoita sen olemassaoloa eikä puuttumista. Koneen kokemista koskeva väitteeni tarvitsee oman perustelunsa: kysymyksen ajallisesta syvyydestä ja siitä, mikä sen mahdollistaa.

HALin viimeinen laulu palauttaa minut kysymykseen, mitä musiikin kokeminen edellyttää.

Missä musiikki on?

Vinyylilevy auttaa ajattelemaan tätä eroa. Kun asetat neulan pyörivälle levylle, kuulet musiikin. Entä missä levyn musiikki on, kun levy ei pyöri?

Urassa on tallennettu rakenne. Soitettaessa syntyy fysikaalista ääntä. Musiikin kokemisessa tapahtuu kuitenkin vielä jotakin: edellinen sävel kantautuu seuraavaan, ja seuraavaa jo odotetaan.

Melodia ei muodostu vain siitä, että sävelet tulevat peräkkäin. Niiden on liityttävä toisiinsa kokemuksessa. Jännitys voi kasvaa, tuttu kulku yllättää ja tauko tuntua täydeltä. Hiljaisuuskin saa merkityksensä siitä, mitä sitä ennen kuultiin ja mitä sen jälkeen odotetaan. Jos jokainen sävel katoaisi kokemuksesta seuraavan saapuessa, jäljelle jäisi ääniä ilman melodiaa. Bergsonkin havainnollisti kestoa melodian avulla.

Tekoäly voi analysoida tätä rakennetta ja ennustaa sen jatkoa. Se voi kuvata jännitteen ja nimetä sen keinot. Mutta rakenteen kuvaaminen ei vielä ratkaise, kokeeko kone itse tämän jännitteen.

Myös keskustelun aiemmat osat voivat olla kielimallin käytettävissä sen muodostaessa vastausta. Näin vastaukseen vaikuttaa se, mitä aiemmin on sanottu. Tätä säilyvää jälkeä voi verrata levyn uraan: Jos levy pysähtyy neulan alle, ura säilyy, vaikka melodia ei etene. Samoin jäljen säilyminen keskustelusta ei vielä kerro, onko järjestelmällä muiston kokemus.

Tiedon ja kokemuksen välinen kysymys jää jäljelle, vaikka kuvaus olisi kuinka tarkka.

Puuttuva työkalu

Tekoälyn kehityksestä puhutaan usein määrän kysymyksenä. Lisää aineistoa, lisää laskentatehoa, laajempia malleja. Kun kyvykkyys kasvaa riittävästi, odotetaan myös laadullista muutosta.

Mutta entä jos tietoisuuden raja ei ratkea määrällä? Koneelta ei ehkä puutu lisää älykkyyttä tai tietoa, vaan kokemisen mahdollistava väline. Jos kokeminen edellyttää mekanismia, jota kone ei toteuta, laskennallisen kyvykkyyden lisääminen ei yksin tee koneesta kokevaa.

Fyysikko ja matemaatikko Roger Penrose sekä anestesialääkäri Stuart Hameroff ovat esittäneet yhden ehdokkaan. Heidän ”Orch OR” -hypoteesinsa liittää tietoisuuden hermosolujen mikrotubuluksissa, solun tukirankaan kuuluvissa proteiiniputkissa, tapahtuviin kvanttiprosesseihin, joissa kvanttitilojen kehitys ja niin sanottu objektiivinen reduktio synnyttäisivät tietoisia hetkiä. Hypoteesi on kiistelty, enkä ole pätevä ratkaisemaan sitä.

Minua kiinnostaa silti sen avaama mahdollisuus. Entä jos ratkaisevaa ei ole käsiteltävä tieto vaan se, millainen fysikaalinen tapahtuma tiedonkäsittelyyn liittyy? Entä jos elävä aine tekee jotakin, jonka laskennallinen kuvaus tavoittaa toiminnallisesti mutta ei kokemuksellisesti?

Tästä nousee oma kysymykseni: voisiko tällainen mekanismi mahdollistaa ajallisen syvyyden – sen, että mennyt ja tuleva ovat yhdessä kokemuksessa eivätkä vain kahtena tietoluokkana? Superpositiota ei voi vain nimetä tulevaisuudeksi eikä reduktiota menneisyydeksi. Esitän niiden rinnalle kysymyksen, en väitä niiden vastaavan siihen.

Ihmisen ylittävä suorituskyky ei ole sama asia kuin tietoisuus. Kone voi olla meitä parempi monissa tehtävissä riippumatta siitä, liittyykö sen toimintaan kokemusta. Väite koskee kokemisen mekanismia vailla olevaa konetta, ei kaikkien mahdollisten keinotekoisten tietoisuuksien mahdottomuutta.

Epäilen, että olemme vaihtaneet olemassaoloa koskevan kysymyksen suorituskykyä koskevaksi. ”Mitä kone osaa” on eri kysymys kuin ”liittyykö koneen toimintaan kokemusta”.

Molemmilla puolilla

Nykyhetken kestottomuus ei yksin todista tietoisuuden biologista luonnetta eikä tekoälyn rajaa. Se avaa kuitenkin ongelman, jota kyvykkyyden mittaaminen ei ratkaise.

Kokemuksessa on jatkuvuutta. Menneisyys ei ole vain saatavilla, vaan se on mukana siinä, keitä olemme. Tulevaisuus ei ole vain ennustettavissa, vaan siihen liittyvät tiiviisti toiveemme, pelkomme ja aikomuksemme.

Ehkä tietoisuuden ajallinen syvyys syntyy juuri tästä: jokin on tapahtunut minulle, ja jotakin voi vielä tapahtua minulle. Kokemuksen osat eivät ole vain tietoja samassa järjestelmässä. Ne kuuluvat samaan elämään.

Tekoäly voi kuvata tämän lauseen. Se voi vastata siihen ja viedä ajatusta pidemmälle. Avoimeksi jää, onko sillä omaa ajallista olemassaoloa, jossa vastauksella on merkitys sille itselleen.

Siksi kysyn, puuttuuko koneelta kokemisen työkalu. En siksi, että sen saavutukset olisivat vähäisiä, vaan siksi, että saavutusten suuruus ei vastaa tähän kysymykseen.

Nykyhetkeen ei mahdu kestoa. Ihmisen kokemukseen mahtuu kokonainen menneisyys ja avautuva tulevaisuus — ei kaikkine yksityiskohtineen, vaan merkityksinä, jotka vaikuttavat nyt.

Uimari ei ole kuvajainen veden pinnalla.

Hän pysyy siinä, koska ulottuu sen molemmille puolille.

Tekoälyn käytöstä

Artikkeli perustuu omiin pohdintoihini ajasta, sen suhteesta nykyhetkeen ja nykyhetken luonteesta. Olen koetellut ja kehittänyt ajatuksiani keskusteluissa OpenAI:n ChatGPT-6 Astran sekä Anthropicin Claude Fable 5:n kanssa (osa vastauksista ohjautui Anthropicin turvakäytännön mukaisesti Claude Opus 5:lle). Tekoäly on auttanut etsimään lähteitä ja luonnostelemaan tekstiä, jota olen arvioinut ja muokannut. Lopulliset valinnat ja vastuu ovat minun.

Kuvitus lähti omasta ideastani. Tekoäly muotoili ohjeeni yksityiskohtaiseksi englanninkieliseksi promptiksi paremman lopputuloksen saavuttamiseksi. 

Vintage 1920s European sports handbook illustration, pen and ink on warm ivory paper. Adult female swimmer performing front crawl, moving left to right, dark period one-piece swimsuit and close-fitting cap. Strict side elevation, camera perpendicular at water level, no foreshortening. Breathing moment: far arm extended forward just below surface, near arm pushing back with hand beside upper thigh. Torso rolls toward viewer. Head rotates to breathe: cheek near water, mouth just clear, lower ear submerged. Technically correct flutter kick: hip-initiated, small alternating kicks, slight knee flexion, pointed toes. Instructional cutaway: submerged parts fully visible. Only uppermost shoulder, narrow back strip, and breathing side face emerge above waterline. Clear horizontal waterline. Four lowercase vintage serif italic labels: ”future” above swimmer; ”past” below in water; ”present” on waterline; ”fig. 01” centered beneath. Sparse cross-hatching, minimal water marks, generous empty space. No scenery, splashes, gradients, or photorealism.

Midjourney Alpha tuotti kuvia tämän aloituspromptin pohjalta. Ohjasin kuvan muodostumista, sommittelua ja tyyliä muuttamalla promptia. Kuvia luotiin yhteensä yli 500 kappaletta, ennen kuin päästiin toivomaani lopputulokseen.

Lisää aiheesta: egho.ai

TM