Umpiauto kuljettaa siepattua Suomen presidenttiä ja hänen vaimoaan kohti itärajaa. Everstiluutnatti Eero Kuussaari herää Joensuussa tietämättä missä on. Edelliset muistikuvat ovat juhlista Helsingissä. Mitä tuli tehtyä? Ehkä vallankumous? Ja mikä on Kuussaaren esimiehen, kenraalimajuri K. M. Walleniuksen rooli? Onko hän vallankumouksen pääsuunnittelija vai tietääkö hän edes koko operaatiosta mitään?

Samuli Valkaman elokuva Presidentin kyyditys perustuu historiallisiin tositapahtumiin: äärioikeistolaiset toimijat ja armeijan upseerit todella järjestivät presidentti K. J. Ståhlbergin kyydityksen vuonna 1930. Kyyditykset olivat äärioikeistolaisen väkivallan muoto, jossa onnekkaimmat uhrit jätettiin piestyinä keskelle korpea ja epäonniset tapettiin tai työnnettiin itärajan yli Neuvostoliittoon.

Vuoden 1930 aikana äärioikeistolainen Lapuan liike kyyditti yli 250 ihmistä, jotka olivat sosialidemokraatteja, sosialisteja, kommunisteja, työväenliikkeen edustajia tai muuten vain ärsyttivät äärioikeistoa. Kolme ihmistä surmattiin. Kolmetoista siepatuista oli Sosialistisen Työväen ja Pienviljelijäin Vaalijärjestön kansanedustajia, joista viisi muilutettiin Neuvostoliittoon. Neljä heistä joutui Stalinin vainojen uhreiksi 1930-luvun lopulla ja viides kuoli jatkosodan aikana Neuvostoliitossa. Lopulta kyyditäväksi joutui myös Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti, maltillinen laillisuusmies K. J. Ståhlberg, joka vastusti Lapuan liikettä, sekä hänen vaimonsa Ester, joka päättäväisesti ja sieppaajien tahdon vastaisesti nousi kyyditysautoon miehensä kanssa.

Valkama ei kuitenkaan rakenna historiallisista tapahtumista vakavaa epookkielokuvaa vaan täyden farssin. Tyylilaji on mahdollinen siksi, että yksi Suomen historian dramaattisimpia poliittisia väkivallantekoja sisälsi melkoisen määrän sähläystä ja päättyi onnellisesti. Ståhlbergejä ei pahoinpidelty ja sieppaajat veivät presidenttiparin Neuvostoliiton sijasta Joensuuhun. Sieppauksen jälkeen Ståhlberg vaimoineen sai kansan sympatiat puolelleen ja Lapuan liikkeen suosio romahti. Salaliittoon osallistuneet tuomittiin ehdolliseen tai ehdottomaan vankeuteen. Wallenius vapautettiin, mutta hän menetti virkansa.

Pääpiirteiltään elokuva seuraa historiallisia yksityiskohtia, joita on Suomessa toki käsitelty moneen kertaan ennenkin, esimerkiksi oululaisen tietokirjailija Petri Laukan teoksessa K. J. Ståhlbergin armoton matka (Into 2022). Presidentin kohtalo on elokuvassa kuitenkin sivuosassa ja juonen keskiössä on everstiluutnantti Kuussaaren kujanjuoksu. Riittämättömyydentunteet, kateus, nöyristely, alkoholismi ja äärioikeistosympatiat törmäävät yhden miehen sielussa ja johtavat henkilökohtaiseen ja kansalliseen katastrofiin.

Muiluttajat, neljä nuorta jantteria, joista vain yksi on – ehkä – ollut aiemmin väkivallan suhteen tositoimissa, suhtautuvat sieppaukseen jännittävänä leikkinä ja ladattuun aseeseen kuin leluun. Äärioikeistolaisesta vakaumuksestaan huolimatta he ovat pelkkiä työrukkasia upseerien käsissä. Ja rukkasethan voi heittää aina roskiin, kun ne likaantuvat.

Yleisesikunnan päällikkö Wallenius ja Kuussaari ovat jääkäreitä, vanhoja sotilastovereita ajalta ennen Suomen itsenäisyyttä, mutta häikäilemätön Wallenius on päässyt Suomen ylimpään sotilasjohtoon, kun taas Kuussaaren ura on jäänyt junnaamaan. Muu vallankumouksesta innostunut upseeristo koostuu Walleniuksen hännystelijöistä. Vähemmästäkin sitä saattaa everstiluutnantti kännipäissään saada suuruudenhulluja ideoita, kuten soittaa Helsinkiin ja julistaa vallankumousoperaation alkaneen!

Suomalaisessa elokuvassa on totuttu kehittämään huumoria humalasta, mutta Presidentin kyyditys tekee onnistuneen poikkeuksen. Kuussaaren alkoholismia on kuvattu ahdistavana ja pakottavana, ei hauskana. Kun ensimmäinen grogilasi juodaan pohjaan, seurauksena ei ole hupaisia tilanteita, vaan ylilyöntejä, sekoilua, pahoinvointia, muistinmenetys ja poliittista väkivaltaa.

Elokuvan huumori muodostuukin tilanteiden järjettömyydestä ja henkilöhahmojen tyypittelystä: upseeriston pokkuroinnista ja keskinäisestä nokittelusta, äärioikeistolaisten nuorukaisten naiiviudesta ja sen ristiriidasta vanhan presidenttiparin tyyneyden kanssa. Yksittäisissä kohtauksissa mennään slapstickin puolelle, mutta suurimmalta osaltaan huumori syntyy jatkuvasta, mutta hienovaraisesta liioittelusta.

Kokenut komediantekijä Jussi Vatanen tekee Kuussaaresta surullisen hahmon upseerin, joka pitää sotilaallisen pokkansa silloinkin, kun on tullut mokattua pahasti. Aku Sipolan Wallenius on vertaansa vailla oleva ketku, joka nauttii vallastaan ja on valmis osallistumaan vaikka minkälaiseen operaatioon, kunhan se on hänen itsensä kannalta hyödyllinen. Presidenttiparin rooleissa olevien veteraaninäyttelijöiden Pentti Sveholmin ja Riitta Havukaisen geriatrinen kemia toimii.

Aikuiset-sarjasta suurelle yleisölle tutuksi tullut Elias Salonen on viime vuosina tehnyt Kullervon ja palkkamurhaaja Ilpo Larhan kaltaisia synkkiä rooleja. Muilutusauton kuskin Jukka Jannén roolissa hän yhdistää Aikuiset-sarjassa nähdyn huumorin ja kovaotteisen roistomaisuuden. Hahmo on puvustettu ruskeaan paitaan ja ruskeisiin housuihin kuin viittauksena ruskeapaitaisiin natsi-Saksan SA-joukkoihin. Erityismaininta pitää antaa tsekkiläiselle lehmänäyttelijä Amálkalle, joka tekee mieleenpainuvan ja dramaattisen roolin. Lehmän kohtalon kautta myös Janné saa inhimillistä syvyyttä.

Elokuva on kuvattu Suomen sijaan Tšekissä, mikä antaa elokuvalle hieman toismaailmallisen ja lavastemaisen tunnelman. Kun muilutusauto köröttelee peltojen halki, maalaismaisemaa reunustava metsä ei koostu männyistä ja koivuista, vaan suurista tammista ja lehmuksista. Yksi muiluttajista jää kyydistä keskellä metsää, joka muistuttaa itäsuomalaisen korven sijaan kaupunkipuistoa. Joensuun torikin näyttää itäeurooppalaisen pikkukaupungin aukiolta. Myös suurin osa ekstroista on tsekkiläisiä, ja kun Wallenius saa joensuulaiset vallankumouspuheillaan hurmoksiin, juhlissa soi slaavilainen kansanmusiikki vaskitorvineen.

Ensi alkuun maiseman epäsuomalaisuus pistää pahasti silmään, mutta elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin. Elokuva perustuu tositapahtumiin, mutta se, ettei sisätiloja ja maisemia ole pyritty lavastamaan pilkuntarkasti historiallisesti oikein, alleviivaa sitä, että kyse on ohjaajan tulkinnasta.

Varsinkin sota-ajasta on Suomessa tehty elokuvia, jotka on hampaat irvessä väännetty mahdollisimman autenttisiksi. Niinpä tšekkiläiset lehmukset korpimäntyjen sijaan antavat elokuvalle omalaatuista keveyttä, jollaista suomalaisessa epookkielokuvassa harvoin kohtaa.