Ohjaaja Klaus Häröllä on töissään tunnistettava tyyli. Ihmisläheisissä draamoissa yksilön näkökulmasta kuvataan kamppailua saavuttaa siedettävä elämänlaatu ja rahtunen onnea. Näkyvää vastusta yksilön kamppailussa ei ole, kun yhteiskunnan normit nujertavat.

Härön kymmenes pitkä elokuva jatkaa edeltäjiensä tavoin tarkastelevalla ja humaanilla katsomuksella. Laura Birnin hahmo on ylitöiden kanssa kamppaileva erikoissaraanhoitaja Inka, yksinhuoltaja löyhillä tukiverkostoilla syksyn pimentämässä Stadissa, ehkä liian empaattinen työssään ja arjessaan.

Härön ohjaus on pitkästä aikaa täysin suomenkielinen. Aiemmista ohjauksista poiketen se sijoittuu nykyaikaan ja on vireeltään yhteiskunnallisesti kantaaottava. Heikompain puoli ei olekaan pelkkä yksilö tai kyläyhteisö, vaan peräti kokonainen ammattikunta sairaanhoitajia.

Birnin ympärillä on sitkeä ja omanarvonsa tunteva naisvaltainen työyhteisö, joka katkerasti kamppailee matalapalkkaisuutta vastaan uhmaamalla uutta potilasturvallisuuslakia. Sisar hento valkoisen solidaarisuus ulottuu työajan ulkopuolelle vaikkapa mielenosoituksena tai lastenhoitoapuna. Kehyskertomuksina on sekä yksilön työpersoona ja sitoutuneisuus velvoitteisiin, toisaalta työtaistelu kyseenalaistamaan työvelvotteita ja -sitoutumista matalapalkkaisuuteen. Kuinka kiehtova aihevalinta!

Yhteiskunnalliseen työläisdramaan sysätään vielä yksilön kamppailu arvovalintojensa kanssa. Birnin henkilöhahmon Inkan vastinpariksi muodostuu vastasyntynyt potilas ja hänen vanhempansa, Oona Airolan esittämä Leni sekä Jussi Vatasen muovaama suomalaisen arki-isän arkkityyppi Kari.

Elokuva on monessa mielessä hillitty ja sävyisä. Sen kuvaus- ja leikkaustyyli ovat poikkeuksellisen verkkaisia ja pysähtyneitä. Tapahtumat etenevät päiväkirjamaisesti reilun viikon mittaisessa draamassa Birnin ylipitkien ilta- ja yövuorojen sanelemana, ja illan hämärä ja sairaalakäytävien kolkko rauhallisuus seuraavat tyyntä ja väsynyttä Birniä sinisumuisella hämyllään. Birnin yllä on usein sininen työvaatetus. Sinisyyttä korostaen elokuvan ruotsinkielinen nimi on monimerkityksellinen Blue Baby.

Sairaalan käytävillä on iltavalaistus, Helsingin Meilalahden edusta on muutamaa hälytysajoneuvoa ja hitaasti liukuvaa raitiovaunua lukuun ottamatta täysin tyhjä muista henkilöistä. Kolkkoa ja yksinäistä vaikutelmaa alleviivaa kuvauksessa rutkasti käytetty tiukkarajainen tarkennus, jonka myötä ympäröivä häilyy utuisaksi.

Elokuvan puherooleja on säästeliäästi, ehkä kymmenisen kappaletta. Tällaisella niukkuudella Härö on toiminut aiemmissakin elokuvissaan. Hetki ennen valoa resonoi kahdenkeskisten keskusteluiden voimaan: Oona Airola tuskailee taakkaansa jälkeläisensä hoidosta joko omahoitajalleen (Birn) tai aviomiehelleen (Vatanen). Birn tilittää työnsä riistiriidoista joko kollegalleen (Mari Rantasila) tai esimiehelleen (Sari Siikander). Arkisista asioista Birn puhuu joko pojalleen tai naapurilleen. Vatasen isähahmo ei puhu oikein muuhun kuin puhelimeen.

Vastavuoroisuuden puute luo elokuvaan toisenlaisen hillityn ja sävyisän ulottuvuuden. Sitä kuitenkin rikotaan Birnin ja Airolan tunnepuuskilla ja lamaantumisilla. Molemmat näyttelijät ansaitsevat huomioinnin uskottavasta tavasta näytellä turhautumista menemättä pinnallisesti omaksuttuihin teatraalisiin maneereihin. Jopa kiukunpuuskat pysyvät hillittyinä ja sävyisinä.

Elokuvan roolitus ansaitsee kiitoksensa. Minna ja Sanna Sorvojan kekseliäs roolitus tuo valkokankaalle taidokkaat, valkokankaalta tovin syrjässä olleet Merja Larivaaran, Sari Siikanderin sekä Mari Rantasilan. Tuoreista kasvoista ilmeikkäät Lumi Aunio, Janna Räsänen sekä Birnin jälkeläisenä nähtävä Leon Heselius saavat kiitoksensa luontevilla, sävyisillä ja hillityillä rooleillaan.

Kun vielä kerran mainitaan sävyisiä ja hillittyjä asioita, on mainittava kuvaaja Robert Nordström sekä säveltäjä Matti Bye. Kuvaukseen (ja samalla valaistukseen) on käytetty luovuutta. Sairaalaympäristön arjen sankareilla ei ole meikkejä, mutta naamat eivät kimalla tai kiillä. Kuvaus kaappaa pehmeitä, säyseitä sävyjä ja rauhallisuutta. Vailla maskeja ihmiset ovat uurteisempia ja arkisen väsähtäneitä.

Matti Byen sävellystaide lymyilee huomaamattomasti taustalla. Musiikki ei sotke mitään, se ei vaadi itselleen tilaa. Meditaatiomaljoineen, kohinoineen ja rytmisine kumuineen sävellys kuulostaa siltä, että Bye olisi stetoskoopin avulla määrittänyt elokuvan kohtausten sykkeen ja vireen, mutta verenpaineen tavoin sitä harvakseltaan huomaa. Pidän valintaa taidokkaana elementtinä.

Hetki ennen valoa on tyylitään ja valinnoiltaan arkinen. Siinä kait on sen lumo ja anti. Käsikirjoituksessa Kirsi Vikman ja Jimmy Karlsson onnistuvat syheröisellä ja monikäänteisellä draamallaan arkisten hahmojen tulkeiksi.

Härön hämyisessä ja syksyn valtaamassa Helsingissä välähtelee humanistisuuden valo. Menemättä juonipaljastuksiin enempää, kerrottakoon että elokuvan nimi, Hetki ennen valoa, on loistelias osoitus Härön ja työryhmän häikäisevästä kyvykkyydestä keskellä muutoin niin synkeää Suomi-elokuvan paatosta.