”Bändin musiikissa yhdistyvät punkin raakuus, noiserockin kokeellisuus ja spoken word -tyylinen laulu”, luonnehditaan Radiopuhelimet-yhtyeen ilmaisua uuden Juha Hurmeen toimittaman Radiopuhelimet palasina -kirjan takakannessa. ”Spoken word -tyylinen laulu”? Ei sellaista kuvausta osannut Radiopuhelimia 1980-luvulta saakka kuunnellut odottaa. ”Spoken” viittaa puheeseen. Useimmiten ryhmän laulaja J. A. Mäen ilmaisu kirvoittaa pikemminkin sellaisia kuvailuja kuin ”huutolaulu”. Entäpä niin sanottu gruuvi, joka on yhtyeen musiikissa aika usein läsnä?

Jos Radiopuhelinten tuotantoa ei tunne, voi takakannen teksti ohjata ajatukset osin virheellisiin mielikuviin. Toisaalta ensisijainen kohderyhmää ei liene satunnaisessa kirjatarjonnan selaajassa. Takakannen ”mainostekstille” voi viitata nahkakäsineellä ja siirtyä lukemaan itse teosta.

Radiopuhelimet palasina on toinen Hurmeen toimittama Radiopuhelimia käsittelevä kirja. Ensimmäinen, nimeltään yksinkertaisesti Radiopuhelimet (Like kustannus 2006; https://www.kaltio.fi/vanhat/index6422.html?944) julkaistiin, kun ryhmä täytti kaksikymmentä vuotta. Koska yhtyeen perustamisesta on nyt kulunut neljäkymmentä vuotta, oli luonnollisesti aika jatkolle. Kirjan kannessa poseeraa nuoren näköistä soittajaa, Mäen lisäksi basisti Antti Annunen, kitaristit Katz ja Jarno Mällinen sekä rumpali Jyrki Raatikainen. Kuva on tiettävästi jo vuodelta 1996. Kanteen on todennäköisesti haluttu ajankulua alleviivaamaan mahdollisimman varhainen otos ryhmän tämänhetkisestä kokoonpanosta.

Teatteriohjaaja Juha Hurme muistelee alkusanoissaan, miten ohjasi ammoin ”kaksi näytelmää Radiopuhelimista, joissa Radiopuhelimet esittivät Radiopuhelimia”. Radiopuhelimet palasina -kirjaa varten hän pyysi itseoppinutta sarjakuvataiteilijaa J. A. Mäkeä piirtämään yhtyeen uran ensimmäisistä kahdestakymmenestä vuodesta (1986–2006) ja kirjailija Jarno Mällistä kirjoittamaan romaanin seuraavista paristakymmenestä. Lisäksi kaikki yhtyeen jäsenet saivat avata ”näkökulmia poikki taiteiden ja arjen”. ”Enää ei tarvinnut kuin ohjata lajityyppiin kuuluvat arvokkaat datalaatikot omille paikoilleen ja kaikkien aikojen paras ohjaustyöni oli valmis.” Helpolta kuulostaa.

Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa mutta tällä kertaa vain heidän – vuoden 2006 Radiopuhelimet-kirjassa päästettiin sanallista arkkuaan avaamaan myös muutama ryhmää tavalla tai toisella sivunnut ”vieraileva tähti”. Mäen sarjakuville on annettu kirjassa kohtalaisen paljon tilaa, kahdessa osassa: alussa ”Radiopuhelimet 1986–2006” ja lopussa ”Eilen–Tänään–?”. Mällisen ”Kaaos kaikkivaltias. Radiopuhelimet 2006–2026” vie kuitenkin sivumäärällisesti kosolti enemmän kuin mikään muu osio, reilusti yli sata sivua. Ennemmin kuin romaaniksi sitä voisi kuitenkin kutsua jonkinlaiseksi hybridiksi – kun ilmaisu nyt ei sen paremmin tyystin kauno- kuin tietokirjallistakaan ole – taikka kokoelmaksi päiväkirjamerkintämäisiä muistelmia, pienoisnovelleja tahi valikoituja episodeja yhtyeen ura varrelta.

Radiopuhelinten jäsenten kuvaukset taiteellisesta toiminnastaan ja arjestaan ovat saaneet tilaa yhteensä vajaat seitsemänkymmentä sivua. Aiemmin mainituilla datalaatikoilla Hurme viittaa teoksen loppuun sijoitettuihin diskografiaan (mukana on myös videot) kattavine tekijätietoineen, luetteloon Radiopuhelinten keikoista ja Aikalaisarvosteluja-osuuteen.

—

Mäeltä on julkaistu useampikin sarjakuvakirja. Radiopuhelimet palaa -teoksessa jälki on tunnistettavaa Mäkeä. Rosoisia kuvia on hauska katsella. Mäki osaa kertoa paljon yhdessä ruudussa piirtämättä sitä tukkoon (ellei ole ollut sellainen tarkoitus). Ilmaa on, kun sitä tarvitaan.

”Radiopuhelimet 1986–2006” ei toista vuoden 2006 Radiopuhelimet-kirjan antia vaan täydentää sitä. Ilmiselvästi ei ole ollut tarkoitus yrittää kuvata kaikkia absoluuttisesti tärkeimpiä tapahtumia tai käännekohtia taikka toisaalta olla kuvaamatta mitään triviaalia. Mihinkähän ryhmään näistä kuuluu esimerkiksi kännisen körilään könyäminen keikkabussiin? Kenties se jotain olennaista keikkareissuista kiteyttää. Kirjan sarjakuvia voi luonnehtia kokoelmaksi Mäen valikoimia muistojaan Radiopuhelinten matkan varrelta sekä hänen kuvauksiaan ja mietteitään yhtyeen työskentelytavoista – ja omistaan.

Jos Mäki osaa kertoa paljon säästeliäälläkin kynänkäytöllä, on mukana samalla riittävästi yksityiskohtia, jotka pysäyttävät ruudun äärelle. Toisinaan alleviivaamaton yksityiskohta saa lukijan hörähtelemään ääneen. Ihmishahmoja Mäki ei yleensä piirrä pikkutarkasti mutta siten, että monet saattaa tunnistaa jo pienistä asioista, sellaisista kuin vartalon asento tai tapa sukia partaansa. Huomaa, että piirtäjä on näitä heppuja katsellut kymmeniä vuosia. Paitsi yhtyeen jäseniä, voi muutamia muitakin tunnistaa: esimerkiksi Bad Vugumin Kari Heikosen ja Radiopuhelinten keikka-autokuski Renttu Kuitulan helposti – CMX-yhtyeen A. W. Yrjänän jo kulmakarvan kaarestakin, mutta jos ei vielä siitä, niin ainakin ruutuun sijoitetut rekvisiitat (muun muassa Shamanismi Tornionjokilaaksossa osa IX -kirja) auttavat.

Hahmogalleria ei onneksi rajoitu ihmisiin. Mäki pitää kissoista, joten hän on tapansa mukaan piirtänyt tämänkin sarjakuvansa ruutuihin usein katin tai kaksi, välillä keskeiseenkin asemaan. Toisinaan poiketaan metatasolle: taiteilija on piirtänyt ruutuun itsensä keskellä tarinan työstämisprosessia kissansa kanssa – joka välillä myös kommentoi tilannetta. Kriitiikkejä (sittemmin edesmenneen) kissansa kanssa laatineen kirja-arvostelijan sydämessä läikähtää lämpimästi.

Oulua tuntevalle Mäen sarjakuvat tarjoavat tunnistettavia näkymiä ja paikkoja. Hän piirtää kaupunkia lämmöllä. Lukija voi melkein tuntea Tuiran silloilla vaakasuoraan päin kasvoja räiskivän räntäsateen. Raatti, Toivoniemi, Tuira… K.O.-levyn (Spirit 1990) äänitysten jälkeen käydään ruokailemassa nyttemmin edesmenneessä Zakuska-ravintolassa. Ja Laanaojan ylittävällä kävelysillallahan tuossa istutaan? Puistonäkymä puhelinkioskillakin näyttää tutulta. Samalla kun voi nauttia tunnistamisen ilosta, saattaa huomata, että Mäellä onnistuu tiivistäminen myös makrotasolla. ”Radiopuhelimet 1986–2006” kuvaa Radiopuhelinten historian kaksikymmentä ensimmäistä vuotta noin neljässäkymmenessä sivussa.

Mällinen jatkaa ja aloittaa ”romaaninsa” lennosta (in medias res), suoraan tapahtumien keskelle ilman pohjustuksia. Hänellä on monipuolinen tausta kirjoittajana: pitkä työura toimittajana ja takana useampia romaaneja. Tämä näkyy, sana on hallussa. Mällinen kirjoittaa elävästi, vetävästi, kiinnostavasti. Ilmaisu on sävykästä sekä rennolla otteella kulkevaa mutta yhtä usein lakonista ja ekonomista. Virkkeet ovat monasti lyhyitä. Lukemisessa ei tee mieli pitää taukoa.

Kuten Mäen sarjakuvaosuudet, myöskään Mällisen ”romaani” ei pyri vain esittämään yhtyeen tarinan tärkeimpiä tapahtumia. Niin ikään molempien osuuksissa pistää erityisesti silmään, miten he kuvaavat elävästi yhtyeen harjoitusten tavanomaista kulkua ja ryhmän sisäistä dynamiikkaa. Mällisellä riittää juttua bändin treeni- ja studiotyöskentelyn, keikkakommellusten sekä keskinäisten yhteenottojen lisäksi myös muun muassa reissujen taukoruokailuista, maailman tapahtumista, potkujen saamisesta päivätyöstään ja omista lapsistaan. Monin paikoin hän saa lukijan nauramaan ääneen.

Se taas, miten paljon Mällinen kirjoittaa huonosti menneistä keikoista ja studio-otoista, erilaisista virheistä, soittomokista ja niin edelleen, saattaa tuntua monista yllättävältä. Radiopuhelimia läpi vuosikymmenten keikoilla nähneet tapaavat säännönmukaisesti ylistää yhtyeen varmaa suoriutumista. Yleisö ei huomaa mokia, kuten Mällinen jossain kohtaa ihmettelee. Hän näyttäytyy teoksessa huomattavan vaativana ja ankarana itseään kohtaan. Aikoinaan Viisi tähteä -pitkäsoitto (Sweetcore Records, Kissankusi Records, Popo’s Bistro & Likainen Avaruus 2007) sai kehuja – viittä tähteä – mutta Mällinen ei ole levyyn tyytyväinen.

—

Rokkiyhtyeitä käsittelevistä kirjoista saadaan tavallisesti lukea myös päihteiden käyttämisestä. Radiopuhelimet palasina ei tee tässä poikkeusta: kuningas alkoholi on läsnä. Kosteita elämäntapoja ei kuitenkaan glorifioida, kuten joissakin bändikirjoissa. Juopottelu esitetään joskus suorastaan inhorealistisesti mutta tavallisemmin parhaimmillaankin neutraalisti tai ehkä vielä useammin yhtyeen toimintaa, jäsenten henkilökohtaista elämää taikka molempia häiritsevänä touhuna.

Niin Mäen kuin Mällisenkään kerronta ei ole aivan kronologista (mistä kissa piirtäjälle sarjakuvassa myös huomauttaa). Yhtäällä mennään tapahtumakokonaisuus (esimerkiksi kiertue) tai teema (kuten oman jälkikasvun edesottamukset) kerrallaan, toisaalla otetaan takaumia tai hypätään nopeastikin eteenpäin. Eräässä kohdassa Mällinen esimerkiksi palaa ykskaks yhtyetoverinsa edellistalviseen juopotteluun, toisessa Mäki pikakelaa hetkeässä K.O.-lp:stä Pian, pian -pitkäsoittoon (Spirit 1991) ja siitä Jäämeri-levyyn (Spirit 1992), jonka esittelee kaikkine seuraajineen yhdessä sivun kokoisessa kuvassa. Välillä vain hypätään asiasta toiseen, kuten ihmisaivoilla on luonnostaan tapana toimia.

Muistelu on sellaista, kun mieliimme eivät aina jää tarinan kannalta ”olennaisimmat” tai ”tärkeimmät” asiat, eivätkä ne varsinkaan pulpahtele sieltä ulos kronologisessa tai muullakaan tavalla loogisessa järjestyksessä. Tämä kaikki tuo Mäen sarjakuvien ja Mällisen ”romaaniosuuden” tarinointiin jutustelevaa kulkua. Lisäksi yhtyeen taipaleen kuvaaminen jollain toisella tavoin olisi tuonut merkittävän riskin kerrontaan vajoamisesta kaavamaisuuteen. Kääntöpuolena nyt lukija joutuu joskus miettimään, ollaanko vielä takaumassa vai joko palattiin nykyhetkeen. Siirtymiä ei ole aina merkitty niin tarkasti kuin olisi voitu.

Radiopuhelinten jäsenten yhtyeen ulkopuolista taiteellista toimintaa ja arkielämää käsittelevät osiot voivat herättää ristiriitaisia mietteitä. Joku saattaa pitää niitä melkeinpä kuriositeetteina, koska suoraan yhtyeen toimintaan ne eivät varsinaisesti liity. Toisaalta moni saattaa pitää osioita nimenomaan kiinnostavina. Ne tuovat osuvamman sanan puutteessa ”viehättävästikin” esiin sellaista, mitä ei välttämättä ole lukijalle muualta välittynyt: Radiopuhelinten jäsenten persoonia ja yksityiselämää (mitkä eivät toki ole tyystin irrallaan yhtyeen toiminnasta) heidän itsensä avaamana. Ihmisiä musiikin takana. Siellä täällä monessa näistä luvuista ilahduttavat samanlaisen hienovaraisen, kuivan huumorin kukinnot.

Merkillepantavaa on, miten monipuolisesti yhtyeen jäsenillä on erilaisia taiteellisia pyrintöjä. Kuten arvata saattaa, taide- ja arki-osiossa heidän esille tuomansa asiat vaihtelevat melko paljon. Toisaalta samaan aikaan tuntuu, kuin yhtyeen jäsenille olisi annettu turhan tarkat ohjeet mistä kertoa, ohjattu, ja ilmaisullisesti kaikki luvut ovat saman kirjoittajan kynästä sekä valitettavasti maistuvat paperille. Erilainen ratkaisu taas olisi mitä luultavimmin johtanut hajanaisuuteen ja liikaan kirjavuuteen osioiden sisällä.

Liitteessä (tai ”datalaatikossa”) aikalaisarvosteluja on valikoitu mukaan yhtyeen demonauhasta aina tuoreimpaan Radiopuhelimet-pitkäsoittoon (If Society 2023) saakka. Vaihtelevansorttisia arvioita on kiinnostavaa lukea. Hieman useampiakin olisi voinut ottaa mukaan. Esimerkiksi arvosteluja yhtyeen kahdesta ensimmäisestä julkaisusta, ep-levyistä Sinappia ja ketsuppia (Bad Vugum 1987) sekä Tyhjä on täysi (Bad Vugum 1988) jää kaipaamaan. Tilaa on kuitenkin ilahduttavasti annettu muullekin kuin varauksettomalle suitsutukselle. Aamulehdessä on kirjoitettu (arvostelija jää tuntemattomaksi) 15.7.1995 paljonpuhuvasti Maasäteilyä-levystä (Bad Vugum 1995): ”Radiopuhelimet saa jytänsä jytäämään ja viljelee tarinoissaan likaisia visioita likaisimmillaan, mutta jää silti etelän miehelle vieraaksi. Radiopuhelimet puhuu rumia ja soittaa rumasti todella totaalisesti. Jos et halua päivääsi kauneutta, tutustu Maasäteilyyn.”

—

Rokkiyhtyeillä on ikiaikainen tapa kehua aina juuri ilmestynyttä levyään uransa parhaaksi, ja Hurme julistaa silmäniskunomaisesti, että Radiopuhelimet palasina on hänen ”kaikkien aikojen paras ohjaustyönsä”. Molempiin uhoamisiin voi suhtautua terveellä varauksella . Niin tai näin, tuore teos toki täydentää yhtyeen tarinaa, ja tekee sen viihdyttävälläkin tavalla. Kuten vuoden 2006 Radiopuhelimet-kirjan tunteva saattaa arvata, on myös Radiopuhelimet palasina kevyt lukea. Yhtyeen jäsenten keskinäistä dialogia (ja vaikenemista) on mukana paljon, ja se on usein herkullisimmasta päästä teoksen antia. Kirjaa lehteillessä remahtaa useammankin kerran nauramaan ääneen. Joutavaa jaarittelua ei lukijan tarvitse pelätä kohtaavansa.

Vaikka Radiopuhelimet palasina melko usein hauskuuttaakin, yksiulotteinen huumoripläjäys se ei missään nimessä ole. Huomio kiinnittyy myös esimerkiksi yhtyeen muusikoiden ilahduttavaan avoimuuteen tuoda esiin omia persooniaan, epävarmuuksiaan, heikkouksiaan, kipukohtiaan, puutteitaan, säälimätöntä ankaruutta itseään kohtaan ja rehellisiä ajatuksiaan ryhmän muista jäsenistä. Tämä tekee kirjasta erityisen ja lämmittää.

Bändissä soittaminen näyttäytyy yhtyeen jäsenille tärkeänä henkireikänä muttei silti pelkästään iloa tuottavana toimintana. Keskinäistä vinoilua piisaa, ja jonkinlainen konflikti tai ainakin sellaisen uhka on usein läsnä. Jos Mällinen on tuntenut ärtymystä tai katkeruutta, hän kirjoittaa siitä osuudessaan. ”Jäinen vitutus avautuu railona”, kuvaa hän eräässä anekdootissaan. Kymmenissä vuosissa oppii arvaamaan etukäteen, minkälaisiksi esimerkiksi ristiriitatilanteet kehittyvät. Neljänkymmenen vuoden yhteisen uran jälkeen osataan jo purra hammasta ja jopa olla hieman aiempaa leppoisampia. Kulmikkuutta on hioutunut itse kustakin. Mällinen kirjoittaa lämpimästi: ”Tiedän välittäväni näistä jätkistä, suunsoittajista, sekoilijoista, möläyttelijöistä, häilyjistä, hekottelijoista, ongelmaisista, ahdistuneista, äidittömistä. Ilman heitä elämästä puuttuisi pala joka olisi jäänyt syntymättä.”

Radiopuhelimet palasina on jaettu osioihin, palasiin. Kukin luku on koottu valikoiduista palasista, fragmenteista yhtyeen ja sen jäsenten taipaleelta. Kirjan nimen voi ajatella viittaavan myös siihen, että yhtyeen kukin muusikko, palanen, pääsee erikseen ääneen. Edelleen, se miten paljon teoksessa kerrotaan erilaisista vastoinkäymisistä ja kriiseistä tarjoaa yhden oikeutuksen nimelle: kaikenlaista keikka-autoista hampaisiin, mielenterveyteen ja avioliittoihin on mennyt palasiksi joko konkreettisesti tai kuvaannollisesti.

Radiopuhelimet palasina kuvailee tämän tästäkin sen suuntaisia asioita, että vaikka yhtyeellä yhä soitto kulkee, alkaa muusikoiden ikä näkyä esimerkiksi erilaisissa terveysasioissa. ”Lopetamme vasta, kun kuolema korjaa satonsa”, julistaa rumpali Jyrki Raatikainen vuoden 2006 Radiopuhelimet-kirjassa. Ei korjannut kahdessakymmenessä vuodessa. Saas nähdä, toimittaako Hurme kirjoille jatkon vielä vuonna 2046.