Heikki Romppainen (HR): ”Kronikoiminen on katoavan maailman ikuistamista. Pihtiputaan Takkatupa on yksi kohteista, joita Radiopuhelimet on kirjoissaan kuvaillut, ja jota ei enää ole. Monien bändien omakseen ottaman ruokapaikan omistaja vaihtui, nimi muuttui, ja pian ravintola se oli konkurssissa.”

Jyrki Mäki: ”Joka reissullahan me Takkatupaa ajatellaan. Se on ollu sopivan matkan päässä, kun Oulusta lähdettiin. Hyvä ruoka, hyvä palvelu, tuli jopa tutuksi se omistava pariskunta.

Jyrki Raatikainen: ”Pitää ihmetellä, miten joku onnistuu munimaan niin hyvän konseptin. Ei olis tarvinnu kuin jatkaa. Mut se purki sieltä kaiken, asiakkaat hävis, ja lopputulos: konkurssi. Ja ruoka oli – mitätöntä.”

Antti Annunen: ”Kyllä sen jälkeen on joutunut miettimään, missä syödään. Jyrki Raatikainen hoiti tänään esimerkillisesti meille ruokapaikan, joka oli VTT-tutkimuslaitoksen, voisko sanoa, työmaaruokala. Erinomainen ruoka!”

Raatikainen: ”Viitasaaren Lyhty on kans aivan hyvä.”

Jarno Mällinen: ”Takkatupa oli sen verran läheinen, että tuli harmiteltua jo ekan Radiopuhelimet-kirjan aikaan, ettei tullut kirjoitettua jo siihen. Kyllä se mainitaan, mutta ei ole laajempaa fiilistelyä, kuvausta. Elävää elämää, vanhentuvaa maailmaa, joka katoaa mukanamme…”

HR: ”Takkatupaa ei enää ole, mutta Radiopuhelimet jatkaa tässä muuttuvassa maailmassa.”

Mällinen: ”Takkatuvan omistajat olikin meitä parikyt vuotta vanhempia. Vielä ei ollut meidän vuoromme.”

Raatikainen: ”Onhan niitä paikkoja hävinny, mutta onneksi on vielä Saakosken Koski-baari.”

Katz: ”Eikä oo.”

Raatikainen: ”HÄH?!”

Katz: ”Ainaki viimeksi kun yritettiin, se oli tyhjä, ikkunat pimeenä.”

Raatikainen: ”Voi vittu. Jos Koski-baaria ei enää oo, mä lähden kotiin.”

Keskustelu ruokapaikoista ja baareista jatkuu.

Annunen: ”Mainittiinkohan siinä ekassa kirjassa Hellnäs?”

Mällinen: ”Ei tainnu olla. Se ensimmäinen kirja keskittyi liikaa bändiin.” (Naurua.)

Mäki: ”Itse en ole yhtään nostalgikko enkä kaipaa mennyttä. Moni asia on menny parempaankin suuntaan.  Mutta se oli huono asia, kun keskikaljakuppilat hävisi. Vaikka toki siellä juopoteltiinkin, niin se oli kuitenkin sellaista sosiaalista olemista.”

HR: ”Joskus olisi ollut vaikea kuvitella, että Radiopuhelimista tai vaikka Läjä Äijälästä tehtäisiin kirjoja. Vaikkei Radiopuhelimet ole varsinaisesti kansankunnan kaapin päällä, on sen statuksesta muodostunut erilainen kuin keskimääräisellä kitarabändillä.”

Raatikainen: ”Mä olen viime aikoina miettinyt, että kuubalaiset bändit on helevetin vanhoja. Ne on saatettu perustaa vaikka 1930-luvulla ja toimivat edelleen. Että sama on nyt menossa meillä. Radiopuhelimet – ikuisesti.”

Katz: ”Mä mietin tänään Louie Bluie -dokkaria, jossa on kahdeksankymppisiä äijiä. Ne haahuilee ja hortoilee siellä niinku vanhat paapat, yks keittelee semmosella rautapannulla kahvivettä. Sitten ne menee kuitenkin lavalle ja soittaa – soittaa samaa biisiä. Ja varmaan kun ne lähtee sieltä lavalta niin ne lähtee taas ihan eri suuntiin.

Keskustellaan muistisairaista, jotka osaavat edelleen soittaa kappaleitaan.

Katz: ”Se musa voi säilyä pidempään kuin mikään muu.”

Mäki: ”Mä en hirveesti mieti kansakunnan kaappia enkä edes ajan kulumista. Tää kirjakin lähti siitä, kun Juha Hurme keksi että bändi on nelikymmenvuotias, tarvitsette uuden kirjan. Ei se itsellä olis tullut mieleen.”

Mällinen: ”Ei omaa asemaa kannata miettiä, ei minun elämääni ole mikään asema.”

HR: ”Huomenna kuitenkin menette Huomenta Suomeen.”

Mäki: ”Se on kyllä uusi kokemus. Kerrottakoon, että bändistä pyydettiin sinne kahta jäsentä, eikä kukaan ollut halukas. (Naurua.) Ei se nyt hirveesti innosta.”

Raatikainen: ”Se mua ihmetyttää aivan helevetisti, että meitä ei ikinä soiteta Ylen ohjelmissa, mutta nyt päästiin Maikkariin. Että on se perkele kumma. Ylellä on vaan nostalgiaohjelmia, aivan hirveää.”

HR: ”Kirjasta tulee vaikutelma, että ette taida puhua paljon keskenänne ainakaan syvistä tuntemuksista. Onko kirjan lukeminen yllättänyt, että noinko se bänditoveri ajattelee?”

Annunen: ”Tuli semmoisia asioita, mitä ei tiennyt toisista. Vähän jokaiselta. Semmoista mistä ei oo ainakaan koko porukalla puhuttu. Eikä vain tunteista vaan monenlaisista asioista, mitä kaikki on tehneet.”

HR: ”Onko kirja kenties lähentänyt teitä?”

Mäki: ”Ei se ainakaan ole etäännyttänytkään.” (Naurua.)

HR: ”Arveluttiko Jarnoa kirjoittaa noin suoraa tekstiä itsestään ja muista?”

Mällinen: ”Kyllä se mietitytti, sitten kun olin kirjoittanut sen. Mutta Hurme rohkaisi.”

Katz: ”Oli jännä lukea itsestään semmosia puolia, mitä ei itse havaitse. Meidän ystävyys on minusta toisaalta semmoista metatason läsnäoloa. Ei siinä välttämättä tarvi sanallistaa asioita. Monesti riittää, kun vaan tietää, että on olemassa.”

Mäki: ”Se oli Hurmeelta hyvä veto, että se anto kaikille omat aiheet ja vapaat kädet, eikä kukaan nähnyt mitä toinen kirjoittaa.”

Katz: ”Raatikainen sanoi, että Hurme oli kirjan kätilö. Ei sitä rupeis ittestään muuten kirjoittamaan. Voi sitä pohtia asioita, mutta että lähtis sitä jotenki… jakamaan. En mä tykkää kirjoittaa ees mihinkään Facebookiin.”

HR: ”Yllyttikö Hurme sitten, että avatkaapa tunne-elämänne lukkoja?”

Mällinen: ”Hurme antoi täysin vapaat kädet, hän antoi aiheet mutta ei ohjaillut. Tehtävänantajan rooli oli todella tärkeä.  Tommonen jollain tavalla merkittävä hahmo tulee ja antaa tehtävän. Sitten sillä on merkitystä. Niinku Katz sanoi, niin tuskin sitä muuten olisi ruvennut.”

Keskustelemme Hurmeen tavoista ohjata kirjoitusprosessia, kommentoida. Sekä rokkimuistelmista ynnä mahdollisista kirjoittajaesikuvista, joita ei kuitenkaan ole.

Mällinen: ”Minä vain koetin kirjoittaa totuudenmukaisesti. Piti löytää se ohut rako, jossa on rehellinen, mutta ei ketään nolaava ja alas painava. Sanotaan sitä vaikka tasapainoiluksi. Sen näkökulman löytäminen oli haasteellisinta.”

HR: ”Siellähän on myös tajunnanvirtamainen jakso.”

Mällinen: ”Se tuli, kun olin ollut lonkkanivelleikkauksessa. Meillä oli ekat treenit sen jälkeen ja olin kevyesti tukevasti opiaateissa. Tulin kotiin ja olin jotenkin kuohuksissa ja ne ajatukset ja varsinkin treeneihin liittyvät muistikuvat olivat äärimmäisen elävästi päässä ja kirjoitin sen koko luvun treenien jälkeen yhdestätoista kolmeen yöllä.  Sitten mä ajattelin, että viimeisen varsinaisen luvun probleemi ratkesi sitten tässä. Kiitos opiaateille!” (Naurua.)

HR: ”Kirjassa tulee selväksi elämän realiteetteja. Kehot kremppaavat, mielen asiat voivat häiritä, puhuminen tai puhumattomuus vaivaa, alkoholi ei enää yksinomaan tuo iloa, henkilösuhteissa on ristiriitoja… Jotenkin tämä on myös kirja vanhenemisen hyväksymisestä. Että asioista pitää myös luopua.”

Katz: ”Kyllä sitä on viimeiset pari vuotta ainakin tullu mietittyä, että sitä on vaan luovuttava kaikesta. Ei se masenna, se vaan pitää tajuta… Vai mitä Vilho?”

Pöydässä istuu myös yhtyeen tuorein ja nuorin jäsen, Jarnon poika Vilho Mällinen.

Raatikainen: ”Äitini sanoi aika hyvin, että vanhenemisessa ei oo mitään hyvää. Kaikki siinä on huonoa.”

Mällinen: ”Minulla on kyllä parempi olo nyt kuin kaksikymmentävuotiaana. Jotenkin sitä tunnistaa ja ennen kaikkea hyväksyy itsessään asioita.”

Mäki: ”Kyllä sitä nykyään vähemmän sählää, osaa tehdä parempia valintoja ja sanoa välillä ’Ei’.”

Annunen: ”En ajattele vanhenemista vaan sitä, että elämäntilanteet muuttuu. Joskus ne muuttuu parempaan ja joskus huonompaan suuntaan. Sitä kehittyy ihmisenä.”

Mällinen: ”Jos ei halua kirjoittaa Wikipedia-tason triviaa tai hehkutusta tai pintaliitoa, niin väistämättä siihen tulee se hyväksymisen ja luopumisen sävy. Koska se on totta.”

HR: ”Ensimmäisessä Radiopuhelimet-kirjassa Jarno kirjoittaa: ’Radiopuhelimet jatkaa, kunnes ensimmäinen meistä kuolee, ehkä sen jälkeenkin.’ Uudessa kirjassa tunnelma tuntuu olevan, että vieläkö jaksaisi yhden levyn tehdä.”

Mällinen: ”Se on ollut tunnelma varmaan viimeiset neljätoista levyä.”

Raatikainen: ”Kyllähän se huolettaa, rumpujen soitto on niin fyysistä hommaa, ei sitä tiedä mikä päivä se loppuu.”

Mällinen: ”Rokki on fyysinen laji. Toisaalta onhan sitä rohkaisevia esimerkkejä ikämiehistä, jotka kääntävät sen klonkkauksen, tekonivelien tuoman väljyyden, musiikin hyväksi.”

Juttelemme artisteista, jotka ovat kovassa vedossa yli 60-vuotiaina.

Katz: ”Eihän me olla ikinä mitään virtuooseja oltu. Kaikki lyö edelleen pöytään sen oman mausteensa, mitä on sillä hetkellä. Ja siitä bändistä tulee se yhteinen ääni. Bändeissä parasta on se, että yksilö ei oo mitään, mut kaikki tuo siihen sen omansa.”

Mäki: ”Mä sanon aina, että ei yksi vuosi ole sen kummempi kuin toinen, mutta pieni liikutuksen hetki tulee kun ajattelee, että onhan sekin mahdollista, että tässä ei oltaiskaan me kaikki viisi. On tässä matkan varrella kuollut kavereita, soittajia ja muita, että onhan tämäkin eräänlainen saavutus.”

HR: ”Onko Vilholla jotain sanottavaa? Miltä näyttää Radiopuhelimien tulevaisuus?”

Vilho Mällinen: ”Hmm.”

Raatikainen: ”Vilholla on hillittömät visiot, vuonna 2040…”

HR: ”Kunhan näistä muista on päästy eroon…”

Raatikainen: ”…Kunhan nämä saatanan käävät tästä häipyy! Sitten tärähtää” (Naurua.)

Vilho Mällinen: ”Vaikea mun on tohon vastata. Saapa nähä!”

Joku: ”Näin juuri!”