”Ska on paskinta musaa ikinä”, väitti muuan ystäväni. Hän on väärässä, ajattelen nytkin, kun istun parveketoimistollani. On kaunis kesäinen päivä keväällä 2026. Sisällä odottavat levysoitin ja musiikkikriitikon tehtävä: pitkäsoiton verran skata. Silti tekisi mieli viipyä vielä hetki parvekkeella. Länsilounaasta nousee kuitenkin kolea tuuli. Se panee ensin vetämään huppua päähän ja lopulta siirtymään sisätiloihin levyarvostelun pariin. Ei ska ole paskaa. Ska on kesämusaa.

Asetan levylautaselle The Blaster Master -yhtyeen tuoreen Bring Me The Sun -pitkäsoiton. Pyörimään. Palaan mielessäni noin kolmekymmentä vuotta taaksepäin. Onko siitä tosiaan niin kauan? Totisesti, on siitä. The Blaster Master on nytkyttänyt, hyppyyttänyt ja keikuttanut britistetyillä jamaikalaisperäisillä rytmeillään jo reippaasti yli neljännesvuosisadan.

Se, että nyt yhtyeen pitkää taivalta juhlistavaa longaria arvostellessa on aurinkoinen päivä, ei varsinaisesti heikennä muistikuvaani. Olin kesällä 1996 Oulussa The Blaster Masterin keikalla. Muistikuvieni mukaan se ei ollut ensimmäinen kertani, kuin näin heidät esiintymässä, mutta yksi ensimmäisistä sen täytyi olla. Oli aurinkoinen päivä. Hallituskatu oli katkaistu liikenteeltä Letkunpuiston ja Valkealinnan kohdalta. Oli jokin pieni festivaali. Se ehkä liittyi jotenkin nyttemmin kuopattuun Never Grow Old -pubiin, ”Reggae-baariin”, kuten sitä tavattiin nimittää. Samassa talossa sijainneella Zakuska-ravintolalla ei tainnut nimestään huolimatta olla tapahtuman kanssa mitään tekemistä.

Blaster Master on ainoa esiintyjä, joka tapahtumasta on jäänyt mieleeni. Muistan monta soittajaa ja laulajaa lavalla. Muistan hyvän fiilikseni ja sen, että myös lavalla näytti olevan mukavaa. Yhtye soitti enimmäkseen omia mutta myös joitakin lainakappaleita. Muistan, että huikkasin toivekappaleen: ”Rat Race!” Tätä suosikkiani englantilaisen The Specials -yhtyeen tuotannosta olin aiemmin kuullut The Blaster Masterin keikalla. Esittiväthän he sen, encorena. Hyvä fiilis jatkui.

Melkoisen paljon on Letkunpuistoakin halkovassa kaupungin ruskehtavassa suonessa, Laanaojassa, sittemmin vettä virrannut. The Blaster Masterin kokoonpano on muuttunut, eikä osa sen alkuperäisistä jäsenistä ole enää keskuudessamme. Ryhmää alusta saakka vetänyt kitaristi-laulaja Zakke Cubakaan ei ole enää Zakke Cuba vaan Sakari Kuusisto. Nykyään Blaster Master on septetti, siis kompakti kokoonpano takavuosiin verrattuna; esimerkiksi yhtyeen esikoispitkäsoiton Skanga! (Megamania 1997) äänitysten aikaan se oli kymmenhenkinen pumppu. Bring Me The Sunilla mukana on laulut, kitarat, kosketinsoittimet, rummut ja muut lyömäsoittimet sekä saksofoni ja trumpetti. Toki lisäksi kuullaan kourallista vierailevia muusikoita: puhaltajia, perkussionisteja ja viulistiakin.

The Blaster Masterilta julkaistiin Skanga!-levyn ja Bring Me The Sunin välissä kolme studiolevyä, niistä pari viimeisintä kohtalaisen niukalle huomiolle jääneitä. Olen nähnyt yhtyeen muutaman kerran keikalla kesän 1996 jälkeen, mutta hiljaisempaa on ainakin omasta vinkkelistäni katsoen ollut viimeistään vuoden 2008 Rude Boy Life -levyn (Break A Leg Entertainment Inc. 2008) tietämiltä pitäen. Bring Me The Sun on The Blaster Masterin ensimmäinen pitkäsoitto peräti kahdeksaantoista vuoteen. Samalla se on ensimmäinen heiltä koskaan vinyylimuodossa julkaistu!

The Blaster Masteria on totuttu kehystämään ennen kaikkea reippaaksi ska-ryhmäksi. ”Puhdas” ska on musiikkia, jossa on liikkumavaraa kohtalaisen niukasti. The Blaster Masterin sukupolven mittaisen levytystauon jälkeen julkaistu Bring Me The Sun yllättää myönteisesti – ainakin jos kuuntelija ei kaikista puritaanisimpiin two tone -skatanisteihin lukeudu. Liikkumavaraa käytetään laveasti, ja sen ulkopuolellekin poiketaan tämän tästä vähintään jollakin käytettävistä soittimista.

Skasta voidaan tietenkin edelleen puhua, off-beat-kompeissa kuljetaan, mutta Bring Me The Sun on ehkä ryhmän monipuolisin pitkäsoitto. Levyllä tempot viivähtelevät välillä rocksteady- ja reggae-lukemissa, mutta ei sellainen ole ryhmälle (tai ”ska-yhtyeille” ylipäänsäkään) aiemminkaan tavatonta ollut. Ja vaikka Zakke Cuba tunnetaan nykyään Sakari Kuusistona, on hänen laulusaundinsa edelleen se The Blaster Masterin musiikissa aina mukana kulkenut tunnistettava piirre. Kolmekymmentä vuotta sitten ihmeteltiin usein, ”miten se kuulostaa niin brittiläiseltä, oululainem mies”. Samalta kuulostaa edelleen. Laulu on myös miksattu sopivasti pintaan, kuten sen kuuluu ollakin. Harmonioitakin kuullaan siellä täällä. Kosketinsoittimilla (Antti Tukio) tuntuu olevan yhtyeen varhaistuotantoon verrattuna suurempi rooli, mutta kitarat (Kuusisto ja Antti Sutela) pitkälti vetävät kappaleita. Soolokitarointi on usein aiempaa rokimpaa.

Bassokitaristi Veli-Matti Yli-Hukka ei jumitu soitossaan kaikista ennalta-arvattavimpaan ska-kulkuun. Yhtäältä tämä saattaa saada jotkin kappaleet kuulostamaan vähän oudoilta tässä musiikillisessa kehyksessä mutta toisaalta tekee omalta osaltaan vuoden 2026 The Blaster Masterista omintakeisen itsensä – yhtä lailla kuin vaikkapa Sutelan kitarat tai Tukion kosketinsoittimet. Ylihukan soittoa olisikin voinut nostaa hieman enemmän eturiviin, missä bassokitara usein jamaikalaisperäisessä rytmimusiikissa askeltaakin. Nyt tuntuu, kuin tavoitteena olisi ollut miltei ”se tekee tehtävänsä, kun sitä ei huomaa”, ja se ei ole tässä kehyksessä ainakaan aivan tavanomaista. Osansa tähän vaikutelmaan tehnee ihan saundikin, joka ei tuo bassokitaraa erityisesti esille saati etualalle. Kyllä se sieltä sinänsä kuuluu, kunhan kuuntelee.

Rumpuja ja muita lyömäsoittimia pistelee tyylitajulla Matti Ryhänen. Puhaltimet (Olli Pelto-ahon saksofoni, Kalle Pääkkösen trumpetti ja muutamat vierailevat muusikot) ovat yhtyeen alkuaikoihin verrattuna enimmän aikaa taka-alan tukena, vaikka myös niille olisi voinut suurempaakin roolia sovitella. Toisaalta kappaleisiin toivoisi välillä myös jotenkin hivenen enemmän ilmaa. Tämä ei liity mihinkään yksittäiseen soittimeen. Useammankin kerran vain tuntuu, että kappaleet ovat lähestulkoon tukossa kaikenlaista.

—

Umpikujan tiellä ollaan maapallollamme yhtäällä jos toisaallakin, mutta Blaster Master ei tunnu sellaisella askeltavan, ei vaikka Bring Me the Sunin ensimmäinen siivu on nimeltään ”Dead End Street”. Kappale on oiva valinta levyn aloittajaksi. Se muistuttaa oitis, mistä yhtyeessä olikaan kyse mutta lupaa samalla, ettei levylle ole prässätty yhtyeen vanhoja kappaleita uusilla nimillä. Tuttu ska-rytmi lähtee kulkemaan muhevalla soinnilla. Kuusiston aksentti on koko lailla ennallaan ja kertosäe tarttuva. Taustalaulutkin toimivat. Kun muistelee kolmenkymmenen vuoden taakse, tuntuu nyt olevan enemmän rapsakkaa säröä ja soolokitara sekä kosketinsoittimetkin isommassa osassa – mutta on siellä niitä puhaltimiakin. Yhtye tuntuu haluavan sanoa, että vielä lähtee ja virtaa riittää. Keskitempoinen ”Dead End Street” on levyn tarttuvimpia, ja poljento panee pään nyökkimään. Sitä se tekee melkeinpä läpi koko a-puolen.

Levyn kakkosraita ”Which Side Are You On?” kulkee hieman hitaammalla rocksteady-tempolla ja toimii. Viimeistään tässä kohtaa tulee tunne, että nyt on taidettu tehdä kelpo levy. Sitä rapsakkaa säröä on edelleen kohtalaisesti etenkin soolokitarassa, joka on tässäkin kappaleessa melko suuressa osassa, mutta koko yhtye on kyllä esillä. ”Which Side Are You On?” on näkemyksellisesti versioitu lainakappale, jonka alkuperä juontuu lähes sadan vuoden taakse Florence Reece -nimisen rouvan kynäilyyn ellei kauemmaksikin – jos trad-juuria tonkimaan lähtee. Levyn kansissa siivu on merkitty Billy Braggin nimiin, joka on siitä toki oman versionsa levyttänyt.

Levyn nimikappale askeltaa edeltäjäänsä nopeammalla tempolla. Bassokitara kulkee, mutta siitä ei niin sanotusti tehdä numeroa. Puhaltimet ilahduttavat nyt hieman isommassa osassa ja tuovat tullessaan tuokkosellisen neworleansia.

Vielä ”Dreadful Fear of Life”, kiivastempoinen kunnon two tone ska hoilotustaustalauluilla, pitää kuuntelijan pään liikkeessä, vaikka nyt etenkin intron ja väliosan kitaroissa on hieman yllättäin mukana 1990-lukulaista brittirokkia. Kertosäe on tarttuva taustalauluineen kaikkineen.

Niin tempo kuin tarttuvuuskin laskevat ”Crime And Justice” -raidalla, joka onkin pitkäsoiton heikoimpia. Toinen hidastempoisempi siivu, melankolinen tunnelmointi ”Warts And All” erottuu levyn kappaleiden joukossa. Kitarat ja kosketinsoittimet ovat isossa osassa. ”Warts And All” on kelpo päätös a-puolelle, ja nousee vaivihkaa levyn toimivimpien raitojen joukkoon.

Bring Me the Sunin niin sanottu persposki kärsii hienoisista käynnistymisvaikeuksista, vaikka sen aloittavassa keskitempoisessa ”Juvenile”-kappaleessa on kyllä rullausta, kitarakoukkua ja Sutelan kepityksessä enemmän kuin ripaus rokkenrollin raisuutta. Tasapaksusta kokonaisuudesta jää kuitenkin jotain puuttumaan. Sama pätee seuraavaan siivuun ”Skinhead Life”, joka onnistuu olemaan yhtä aikaa sekä haikea että kohottava. Levyn mieleenpainuvimman raidan äärellä ei kuitenkaan olla. 1970-luvulta lainataan, ja johonkin 1990-luvun retropoppirokkikappaleeseenkin välillä viitataan, mutta en keksi mihin. Jää valvottamaan.

Vielä suorastaan reggae-tempoihin tipahtava ”Liquor And Guns” jää aavistuksen levyn iskevimmistä. Letkeitä karibiasävyjä on ja kertosäe kyllä tarttuu päähän – myös pysyy siellä pitkään – mutta niistäkin huolimatta kokonaisuus näyttäytyy hieman tasapaksuna. Sen sijaan ”Pop the Booty” -kappale heti perään on kiihkeän menevä two tone -kohkaus, joka panee kuuntelijan pään taas nyökkimään rytmissä ja jalan vipattamaan. Levyn riehakkaimman kappaleen sovitus on toimiva. Mielessä käy, vieläköhän tämän tahtiin jaksaisi vuorojalkaa hypähdellä.

Bring Me the Sunin kahden viimeisen raidan aikana ei sellaisia tarvitse miettiä. Tempot tippuvat. Toimivan, a-osaltaan tummasävyisen ”Mother Nature” -kappaleen kohdalla huomiota herättää jälleen se, että kitara on isommassa osassa kuin The Blaster Masterin ammoisilla levyillä, ja vetäiseepä Sutela sillä kirpakan soolonkin. Tarttuvan kertosäkeen hillittyjen, toimivien puhallinosuuksien kohottama raita on levyn kappaleista ehkä eniten ska/rocksteady-karsinasta vapauksia ottava. Tätä ei pidä ottaa moitteena sinänsä.

Haikeanpuoleisena soivalla ”Rule My World” -palalla taas ovat piristävästi isossa osassa tymäkät torvet ja etenkin saksofoni, jota lurautellaan suorastaan solistisesti. Kertosäkeen riimittelyt girl/world eivät ole niitä kaikista kekseliäimpiä – mikä ei varsinaisesti ole yhtyeen ykkösvahvuuksia perinteisestikään ollut – mutta tarttuupahan tuo koorus sitkeästi päähän. ”Rule My World” on reggae-tempoineen pitkäsoiton hitaimmin nytkyttävä, ja vaikka kappaleessa on karvan verran alle viisiminuuttisessa kestossaan mittaa, päättää se levyn oikein hienosti.

—

The Blaster Masterin pitkäsoitot eivät ole tavanneet olla aivan tasaisimpia mahdollisia kokonaisuuksia. Täysosumakappaleiden joukossa on tupannut olemaan jokunen heikompi raita. Tässä Bring Me the Sun ei tee poikkeusta. Melodian ja meiningin tarttuvuus on puolestaan aina ollut yhtyeen musiikin vahvimpia piirteitä, ja sitä piisaa myös nyt kolmekymmenvuotisjuhlalevyllä.

Kovin monta kertaa Skanga!-esikoisen riehakkaimpiin ja tiukimpiin hetkiin ei kuitenkaan ylletä. Silti voi turvallisesti arvioida, että ainakin The Blaster Master on tehnyt parhaan pitkäsoittonsa sitten parin ensimmäisen levynsä – ellei nyt suorastaan yltänyt liki niiden tasalle . Samalla voidaan kysyä, olisiko yhtyeeltä tyystin vanhan toistoa odotettukaan – semminkin kun mukana on enää yksi (1) alkuperäisjäsen. Joka tapauksessa tuntuu, että nyt levyyn on panostettu. Balanssit ovat hieman erilaiset kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ja sävyjä on juuri sopivästi: pääasiassa kuitenkin pysytään siellä jamaikalaisperäisen musiikin vahvassa vaikutuspiirissä.

Bring Me the Sunilla on tarpeeksi tuttua ja turvallista, lainattua, sinistä ja jotain uuttakin. Muusikoilla on näkemystä, ”kypsyyttä” ja samalla sopivasti särmää. Ei olla ensimmäisen kappaleen nimen enteilemässä umpikujassa. Kliseekimpusta ei voida varsinaisesti puhua. Toimivimmat raidat on viisaasti asemoitu pääasiassa levyn alkuun ja loppuun, eikä musiikkikriitikkoa jää harmittamaan siirtyminen parveketoimistolta levysoittimen ääreen. Bring Me The Sun lämmittää. Ei ska ole paskaa musaa. Ska on kesämusaa.