Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden yhdeksi kohokohdaksi on nostettu saamelaiskulttuurin ohjelmakokonaisuus Risku eli ”Rájehis, ealli sámekultuvra” – rajaton, elävä saamelaiskulttuuri. Suurimmat satsaukset ovat saamelaisen nykytaiteen näyttely Eanangiella – Maan kieli Oulun taidemuseossa ja Ovllá-ooppera Oulun teatterilla.

Lisäksi saamelaisten kansallispäivän 6.2. tienoille sijoittui laaja, viikon mittainen Dálvemánnu-tapahtumakokonaisuus, johon liittyi lukuisia musiikkikeikkoja, elokuvaesityksiä ja erikoisopastuksia Eanangiellaan.

Taakkasiirtymätarina

Ovllá on ensimmäinen Suomessa kantaesitettävä pohjoissaamenkielinen ooppera. Teos käsittelee asuntolakokemuksia ja kielen menetystä yksilön tasolta: mitä asuntolakoulu tarkoittaa lapselle ja mitä hänen vanhemmilleen? Ja ennen kaikkea, mitä se tarkoittaa seuraaville sukupolville? Ooppera altistaa katsojan erilaisille tunnekokemuksille äidinikävästä kieltä ja omaa taustaa koskevaan häpeään, riittämättömyyden tunteisiin suhteessa isän asettamiin odotuksiin ja haluun suojella omaa lasta kaikelta siltä pahalta, mitä on itse joutunut kokemaan.

On hykerryttävää, kuinka nopeasti hypätään yli sen, mikä on useimpien oopperoiden keskeisintä juonellista materiaalia – eli nuoren rakkauden. Ovllá kohtaa festareilla ihanan Annan (Ánne Máddji Heatta), jolla on vaaleanpunainen, kimalteleva gákti ja hillittömän korkea gahpir. Nuoret rakastuvat ja saavat toisensa kauan ennen ensimmäisen puoliajan loppua. Kysymyksen ”tykkääköhän toi musta?” sijaan oopperan juonen keskiössä ovat vakavammat kysymykset, kuten mitä kieltä puhutaan lapselle, joka on vielä äitinsä kohdussa, ja millaisessa ympäristössä häntä kasvatetaan.

Yhden vahvimmista rooleista tekee Niko Valkeapää Lemetinä eli Ovllán morsiamen Annan isänä ja leirintäalueen portinvartijana. Oulun teatterin suuri näyttämö on nimensä mukaan sangen suuri, ja joskus jotkut näytelmätkin tuntuvat sille liian pienimuotoisilta. Valkeapäällä oli joitakin kohtauksia, joissa hän oli yksin, mutta hänen äänensä ja läsnäolonsa riittivät mainiosti täyttämään suuren näyttämön. Hätkähdyttävä karisma!

Emil Kárlsen kieltään ja juuriaan etsivänä Ovllána on sen sijaan hiljainen ja vaisukin, mikä sopii ja kuuluu rooliin. Teeskenneltyä korskeutta hahmossa on vain silloin, kun hän esittää olevansa suomalainen, kieltää saamelaisuutensa ja korostaa kaivosmiesidentiteettiään. Ovllá on eksyksissä, ja niinpä hänen äänensäkin on hätääntynyt, varsinkin verrattuna asuntolanhoitajan (Sanna Iljin) ja opettajan (Martin Iivarinen) kouliintuneisiin oopperaääniin. Kárlsen on myös säveltänyt oopperan joiut.

Geir Tore Holmin lavastus on pelkistetty mutta oivaltava. Oopperan alussa on kohtaus, joka sijoittuu leirintäalueelle. Teltat ovat vain viitteellisiä oransseja monitahokkaita, mutta heti tunnistettavissa ja ajoitettavissa 1980-luvulle. Näyttävin elementti on Annan kotia esittävä valtava kahvipannu, jossa Ovllá joutuu appiukkoehdokkaansa kuulusteltavaksi. Kahvittelu on niiiin mukavaa, vaikka sitten haulikko seinää vasten. Kahvipannu on kodikas, mutta niin ahdas, ettei sieltä pääse pakoon rikkomatta kohteliaisuuden sääntöjä.

Talvikuukausien huippukohta

Dálvemánnu-viikolla juoksin lähes joka ilta tapahtumasta toiseen, sillä en olisi halunnut missata mitään. Erityisen ylellistä oli päästä niin monen keskeisen saamelaisartistin keikalle heti kulttuuripääkaupunkivuoden aluksi.

Hildá Länsman ja Tuomas Norvio tarjosivat Valveella tiistaina 3.2. elektronista bilemusiikkia, jonka visuaaleista vastasi videotaiteilija Alice Marie Jektevik. Näin Länsmanin ensimmäistä kertaa livekeikalla, vaikka olen pitkään fanittanut myös hänen aiempia bändivariaatioitaan Soljusta Vildáan ja vaikka uusin hittibiisi ”Dajan” soi ilmestyttyään monta viikkoa työhuoneessani repeatilla ja sen jälkeen päässäni.

Noh, fanittamansa artistin keikkaa on vaikea analyyttisesti kuvailla. Päräyttävää, niin kai se täytyy tiivistää. Biiseistä yllättäen vahvimman vaikutuksen teki ”Vizardit”, joka levyltä soitettuna jäi muiden biisien, kuten haikean ”Čuojahat Mun” ja korskean ”Čálkko Niillaksen” varjoon ja kuulosti ärsyttävän alleviivatusti sähköiseltä. Ehkä syynä uuteen näkökulmaan oli Länsmanin keikalla käyttämä lintumainen liikekieli, joka rytmitti biisiä yllättävästi. Keikan jälkeen biisin levyversiokin kuulosti paremmalta kuin ennen keikkaa!

Wimme & Rinne esiintyi Oulun Teatterin Pikisalissa 5.2. ja tarjosi bassoklarinetin sekä ihmisäänen maalaamia äänimaisemia. Wimme Saaren ylimaalliset narinat, ärähdykset ja sähähdykset kutoutuivat Tapani Rinteen soittimen ääneen niin erottamattomasti, että välillä oli mahdotonta sanoa, mitkä äänet olivat peräisin ihmiskurkusta ja mitkä puupuhaltimesta.

Äänimaisemien lisäksi molemmilla muusikoilla oli soolo-osuutensa. Rinne rakensi instrumentillaan ja looperillaan toisteisen äänipyörteen, jonka keskellä hän lopulta seisoi paikallaan soittimeensa koskematta. Wimme puolestaan esitti muun muassa eläinjoikujaan, kuten kettua kuvaava ”Rieban” ja riekkoa kuvaava ”Rievssat”. Hurmioituneimman vastaanoton yleisöltä sai kuitenkin ”Ruovdi” sekä encorena kuultu Ranska-ilottelu ”Paris”. Molemmista on kuultavissa yksi versio levyllä Mun (2009).

Myös räppiä oli Dálvemánnussa tarjolla: AMOC ja Àilu Valle esiintyivät Valveella saamelaisten kansallispäivänä 6.2. Nuoremman polven räppäri Yungmiqulla oli keikka jo kulttuuripääkaupunkivuoden avajaisfestareilla lauantaina 17.1. Rotuaarilla. Osuin keikalle vahingossa. Muukaan yleisö ei vaikuttanut olevan ihan selvillä, kuka lavalla seuraavaksi esiintyy, sillä juontaja huudatti yleisöä puoliväkisin: ”Kun mä huudan Yung, niin kyllähän te tiiätte, mitä teidän pitää tehdä? Yung!!!” Sieltä täältä kuului vaimeasti ”…miqu?”

Yleisön laimeus kuitenkin hälveni, kun artisti saapasteli lavalle rehvakkaasti karvalakki päässä ja nahkavyö lanteilla ja alkoi vetää riimiä. Biisi biisiltä yleisö lähti vahvemmin mukaan. Keikalla saatiin kuulla tietysti tv-ohjelma Talentista tuttu hittibiisi ”Suohpan”, mutta myös musiikkia viime vuonna ilmestyneeltä levyltä Chapter, kuten biisi ”Ofelaš”. Aplodeja ja huutoja ei tarvinnut oululaisilta enää pakolla nyhtää.

Dálvemánnu-viikon päätti komeasti iltama, jossa esiintyivät ensin kolttasaamelaista leu’ddia esittänyt bändi Suõmmkar ja sitten inarinsaamelaista livđeä laulanut Anna Morottaja. Morottajan taustabändinä oli suomalaisen kansanmusiikin legenda Tallari, joka toi lavalle suuren valikoiman soittimia avainviulusta kalimbaan ja kontrabassosta kahteen erisointiseen haitariin.

Sekä Suõmmkarin laulaja Hanna-Maaria Kiprianoff että Morottaja ovat käyttäneet arkistonauhoja biisiensä materiaalina ja molemmat kertoivat myös laulujen taustatarinoita. Erityisen vahvoja olivat laulujen naiset, sekä arkistonauhoille äänensä talteen laulaneet että laulujen päähenkilöt, nuo epätodellisen hyvät kalastajat, sotaan lähteneitä miehiään kaipaavat, lapsiaan tuudittavat, rukkaset antavat ja rakkauden perässä Norjaan muuttavat.

Morottajan heittäytyvä esiintymistapa johdatti myös inarinsaamea osaamattomat kuulijat livđejen tarinoihin. Hän sävytti ääntään ja toi lavalle niin itsestään liikoja luulevan narisevan vanhanpojan kuin uhmakkaan emännänkin. Suõmmkarin keikka päättyi riehakkaaseen katrilliin, Morottaja puolestaan nostatti encoressa yleisön laulamaan poroista kertovaa livđeä.

Toivottavasti Dálvemánnun perinne jatkuu kulttuuripääkaupunkivuoden jälkeenkin. Olin jo listaamassa yhdeksi ensi vuoden toive-esiintyjäkseni uumajansaameksi laulavaa Katarina Barrukia, kun huomasin, että Barrukhan on keikalla Nelivitosessa jo 27.2.2026, siis parin viikon päästä kirjoitushetkestä! Sinne siis seuraavaksi.