Monella meistä on pieniä tarinoita eläinystävistä. Sellaisia, joita ei kerrota kenellekään, koska ne tuntuvat hassuilta kun kyseessä on vaikka vain hetken elänyt kärpänen tai Martiksi nimetty hämähäkki, joka asuu kodin vessassa. Usealla meistä on tavallisia tarinoita eläinystävistä, joissa toinen eläin on lemmikki, yleensä kissa tai koira. Sitten on suuria tarinoita erityisistä ystävyyksistä, joista kirjoitetaan historian kirjoissa. Näihin jälkimmäisiin kuuluu esimerkiksi marsalkka Mannerheimin ja hänen viimeisen hevosensa Käthyn ystävyys, josta tämä puhe alkaa ja johon se päättyy. Mannerheim äänsi hevosensa nimen Keet, joten puhutaan Keetistä.

Tutkijana minua kiinnostavat ihmisten arkiset eläinsuhteet, suuret tai pienet. Se, miten niistä kerrotaan, ja se, miten niissä piileviä monimutkaisuuksia voi tuoda esille. Ikään kuin pinnan alle kurkistaminen erilaisten perspektiivien kautta. Pyydän teitä kuuntelemaan Keetin tarinaa, ja tätä puhetta ylipäätään, siitä näkökulmasta, mitä Mannerheimin valitsemaksi tuleminen ja ystävyys Keetille hevosena tarkoitti – hyvässä ja pahassa. Ja mitä ihmisen ystävänä oleminen tarkoittaa toisille eläimille.

Kokevatko meidän ystäviksemme nimeämät kissat, koirat, hevoset ja linnut ystävyyttä meitä kohtaan vai onko kyseessä riippuvuussuhde, jonka me kauniisti ajattelemme ystävyydeksi? Vai jotakin muuta? Ja onko sillä väliä miksi sitä kutsumme?

Keet syntyi vuonna 1934 Ruotsin Löddeköpingessä. Mannerheim osti viisivuotiaan tamman ollessaan itse jo 72-vuotias. Etsinnässä oli ollut näyttävä ruskea nuori hevonen, ja Keet oli juuri sellainen. Ikä oli jo alkanut painaa marsalkkaa, ja hänen oli mukavampi ratsastaa peitsaavalla hevosella. Eli hevosella, joka astuu saman puoleisilla jaloilla samanaikaisesti, jolloin käynti tuntuu selässä olevalle ihmiselle tasaiselta. Niinpä Keet opetettiin varta vasten peitsaamaan.

Hevoselle, joka ei luontaisesti peitsaa, saattaa tasatahtisuus aiheuttaa lihasjäykkyyttä ja nivelvaivoja. Mutta Mannerheimille Keetin peitsaus tarkoitti, että hän kykeni ratsastamaan vielä vanhanakin. Jatkosodan aikaan ratsukkoa saatettiin nähdä aamukävelyllä Mikkelissä, ja kun Mannerheim ei lopulta ikänsä vuoksi noussut enää satulaan, hän seurusteli yhä ratsunsa kanssa päivittäin.

Muuttaessaan Suomesta Mannerheim jätti Keetin Ypäjälle puolustuslaitoksen talliin ja määräsi omistajana, että tamma saisi elää niin pitkään, että kuolee vanhuuteen. Hän on todennut kirjeessään tuolta ajalta, että ratsujen pitäminen näiden palveltua oli eittämättä ”tunnesyistä johtuva päätös”. Mannerheim oli varsin kiintynyt Keetiin.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että ystävyys ja kiintymys ovat läpeensä positiivisia asioita, kun puhutaan ihmisistä ja toisista eläimistä. Varsinkin lemmikeistä, mutta myös niin sanotuista käyttöeläimistä, jollainen Keet oli Mannerheimille ja moni muu työhevonen siihen aikaan omistajalleen.

Valtaosalla meistä on merkityksellisiä eläinsuhteita yhä edelleen, vaikka teemme töitä eläinten kanssa arjessamme vähemmän. Meillä ihmisillä ei koskaan aiemmin ole ollut niin paljon lemmikkieläimiä kuin tällä hetkellä, maailmanlaajuisesti. Tutkimuksista tiedämme, että joissakin tapauksissa iästä riippumatta ihmiset pitävät elämässään olevia lemmikkieläimiä jopa läheisempänä kuin sukulaisiaan – silloin kun uskaltavat tunnustaa tämän anonyymisti tutkijalle.

Lemmikkien läheisyys auttaa tutkitusti iäkkäitä ihmisiä pysymään terveempinä ja onnellisempina. Lemmikit tai eläinkontaktit nopeuttavat joissakin tapauksissa vaikeista sairauksista toipumista. Nukkuminen koiran kanssa samassa sängyssä vähentää stressiä, masennusta ja ahdistuneisuutta – varsinkin jos sattuu olemaan nainen. Lemmikkien omistajilla on muuhun väestöön nähden myös pienempi riski sairastua verenpainetautiin. Tätä kaikkea on tutkittu.

Kiintymykseen perustuvista suhteista toisiin eläimiin, eli siitä mistä puhumme ystävyytenä, on siis selvää hyötyä useille ihmisille. Meistä jokaiselle on varmasti tuttu lausahdus ”koira on ihmisen paras ystävä”. Sen takana on kokemus ehdottomasta hyväksynnästä, uskollisuudesta ja koiran kyvystä ymmärtää ihmisen tunteita ja vastata niihin. Hevosia niin ikään pidetään ihmisen sielun peilinä ja siinä määrin meille ihmisille sekä psyykkisesti että fyysisesti vaikuttavina eläiminä, että esimerkiksi ratsastusterapia on Kela-korvattavaa kuntoutusta. Ja tästäkin kaikesta meillä on paitsi tutkimustietoa myös arkikokemuksia vaikka kuinka paljon.

Mutta mitä hyötyä toisille eläimille – meidän lemmikeillemme – on meidän ystävyydestämme? Ilmiselvästi huolenpito ja perustarpeiden täyttyminen. Mutta onko se vielä ystävyyttä? Millä tavalla kissa, koira, tai hevonen muodostaa kiintymyssuhteen ihmiseen? Tapahtuuko sitä? Jos, niin mitä se edellyttää ja minkälaista kiintymys on? Minkälaisia ovat eläinten väliset kiintymyssuhteet, sekä oman lajin sisällä että lajien välillä? Miten ne muodostuvat? Näitä asioita tutkitaan huomattavasti paljon vähemmän kuin ihmisen kortisolitasoja, kun tämä silittää koiraa.

Jos koira tai hevonen osaa ”lukea” meitä ihmisiä miltei kuin avointa kirjaa, osaammeko me saman toisin päin? Tutkimusten mukaan emme. Olemme surkeita ymmärtämään edes niiden lemmikkien mielenliikkeitä, joiden kanssa jaamme päivittäisen arkemme. Tarkoittaako tämä siis sitä, että kun koiramme tuntuu ymmärtävän meitä, hullaannumme ajattelemaan sitä ystävyytenä ilman, että meidän tarvitsee ponnistella ymmärtääksemme koiraamme – todella ymmärtääksemme sitä?

Kun puhumme lemmikeistä, puhumme usein rakkaudesta, hoivasta ja ystävyydestä. Ja kysely toisensa jälkeen toistaa samaa viestiä: lemmikit ovat meille valtavan tärkeitä. Mutta tämän läheisyyden ja hellyyden rinnalla kulkee toinen, vähemmän nähty todellisuus: lemmikkiys on maailmanlaajuinen ja taloudellisesti merkittävä teollisuudenala, joka osaltaan ylläpitää eettisesti kestämätöntä teollista eläintuotantoa ja ympäristön kannalta kestämätöntä kulutustasoa.

Maailmassa elää jo yli puolitoista miljardia kissaa ja koiraa. Jos ne muodostaisivat valtion, ne olisivat maailman viidenneksi suurin lihankuluttaja Venäjän, Brasilian, USA:n ja Kiinan jälkeen. Pelkästään Yhdysvalloissa arvioidaan, että noin neljännes maan lihankulutuksen ilmastovaikutuksista on peräisin kissojen ja koirien ruoasta. Euroopassa asuu lähes 300 miljoonaa lemmikkieläintä; noin puolessa kodeista on lemmikki. Lemmikkimarkkinat tuottivat yli 40 miljardia euroa jo vuonna 2020, ja maailmanlaajuisesti lemmikkiteollisuuden odotetaan kasvavan edelleen.

Eksoottisten eläinten kauppa – niin laillinen kuin laiton – on kasvava uhka luonnon monimuotoisuudelle. Lemmikkikauppa on suorana syynä jo usean luonnonvaraisen lajin uhanalaisuuteen: sosiaalinen media pullistelee puhuvia harmaapapukaijoja, jotka ovat pikkuhiljaa kadonneet luonnosta siirtyäkseen Instagramiin ja TikTokiin. Samalla villieläinten biomassan hupeneminen kertoo, kuinka valtavasti tilaa kotieläimet ja lemmikit – eli niiden tarvitseman ruoan tuotanto – ovat vieneet: villien maa- ja merinisäkkäiden yhteismassa on nykyään vain murto-osa ihmisten ja kotieläinten massasta. Pelkästään lemmikkikoirien biomassa vastaa koko maailman luonnonvaraisia maanisäkkäitä.

Lemmikkieläimiä tuotetaan eli kasvatetaan ja jalostetaan sekä kaupataan ihmisten halujen mukaisesti. Eläimet ovat kauppatavaraa: onko siis myös ystävyys niiden kanssa sitä? Miksei villejä eläimiä voi pitää ystävänä? Mitä ystävyys eläimen kanssa on? Edellyttääkö se omistamista? Voiko ystävän ostaa? Tai antaa pois? Voiko lemmikki päättää katkaista ystävyyden? Ja mitä sitten tapahtuu?

Nämä kysymykset ovat kutsu tarkastella omaa suhdetta itselle tärkeisiin eläimiin mutta myös laajemmin luontoon ja eläinkuntaan rehellisesti. Ystävyys, myös lajienvälinen, voi olla kaunista ja merkityksellistä – se on lähes aina niin koukuttavaa, että haluamme lisää. Mutta jotta se olisi myös oikeudenmukaista tai edes vähän reilumpaa, on nähtävä koko kuva – myös se, mikä piilee ystävyyden varjossa.

Miten otamme huomioon sen, mitä kiintymys tarkoittaa toisille eläimille? Ystävyys lehmien välillä? Tai jopa kalojen välillä. Entä ylilajinen kiintymys: miten tuttuus ja luottamus syntyy kanan ja ihmisen välille kanan näkökulmasta? Entä hevosen ja ihmisen välille? Mitä uusia kysymyksiä meidän pitäisi osata kysyä ystävyydestä, jotta voisimme paremmin ottaa huomioon sen, mitä se aiheuttaa toisten eläinten elämässä? Ja millä tavalla kantaisimme paremmin vastuun siitä, mitä halumme ystävystyä toisten eläinten kanssa aiheuttaa laajemmin? 

Palataan lopuksi vielä Keetiin ja mietitään sen tarinan suuruutta: kenen näkökulmasta kyseessä oli merkittävä ystävyys? 

Mannerheim kuoli tammikuussa 1951. Koska Keet oli tuolloin viimeisillään kantavana, se ei voinut osallistua varsinaiseen surusaattoon Mannerheimin toiveen mukaan. Ja koska myös valtioneuvosto oli vastustanut sen osallistumista hautajaisiin, piiloteltiin Keetiä Helsingissä poliisiaseman sisäpihalla Suurkirkon surutilaisuuden aikana.

Kun surusaatto sitten eteni pitkin Unioninkatua, Keetiä talutettiin sille kuuluvalla paikalla lyhyen matkaa tykkilavetin perässä ja se seisoi Suurtorilla eskadroonan edessä puettuna koko hevosen peittävään suruloimeen. Loimi oli lainattu tilaisuutta varten Ruotsin hovista. Matka hautajaisiin oli kova rasitus kantavana olevalle Keetille. Tamma varsoi pian päästyään takaisin kotitalliinsa, mutta varsa eli vain puolitoista kuukautta.

Marsalkka Mannerheim oli toivonut, että Keet saisi kuolla luonnollisesti vanhuuteen. Kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, helmikuussa 1953, kävi kuitenkin pikakäsky, jonka mukaan Keet tuli lopettaa saman tien. Perusteena oli tamman jalkojen viat. Lopetuspäätös tuli yllättäen ja kiireellisenä, ja se oli sikäli erikoinen, että aikalaisten mukaan hevosen jalat eivät olleet kipeät; joidenkin lähteiden mukaan tamma oli täysin terve. Lopetuspäätöstä onkin moitittu poliittiseksi.

Siitostallin rehumestari määrättiin saman tien käskyn tultua tuomaan hevonen ulos lopetettavaksi, mutta hän sulkeutui rehuvarastoon eikä suostunut tehtävään. Rehumestarin kapinointi komentoketjua vastaan oli ennenkuulumatonta. Kun Keet saatiin lopulta ulos, lopettamiskäskyn saanut kapteeni sanoi, ettei pysty laukaisemaan asetta ja ojensi sen pois. Lopulta toisen tallin rehumestari toteutti sotilaskäskyn. 

Keet ammuttiin Ypäjällä vuonna 1953, 19-vuotiaana. Rehumestarin mukaan Keet seisoi nätisti loppuunsa asti.

---

Akateeminen kulttuuri vuonna 2026

Oulun yliopiston yleisen kasvatustieteen tutkimusyksikön biodiversiteettikasvatuksen professori Pauliina Raution teksti esitettiin Oulun yliopiston ”Tiedettä ja ystävyyttä” Brown Bag -seminaarissa ravintola Tubassa torstaina 12.2.2026. Seminaarin muut puhujat olivat yliopistotutkija Mika Niemelä väestöterveyden tutkimusyksiköstä sekä tutkijatohtori Iida Kauhanen Opettajankoulutus, koulu ja yhteiskunta -tutkimusyksiköstä.

”Brown Bag -seminaarien ideana on mahdollistaa kohtaamisia eri alojen tutkijoiden välillä ja lisätä tieteidenvälistä keskustelua”, tapahtuman juontanut tieteidenvälisyyden asiantuntija Heidi Peuraniemi kertoo. ”Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuonna osa seminaareista järjestetään kaupungin keskustan tiloissa, ja tällöin kutsumme kaikki kaupunkilaiset mukaan keskustelemaan, oppimaan uutta ja kiinnostumaan tieteestä!”

Kevään toinen keskustan Brown Bag tapahtuu ravintola Tubassa torstaina 21.5. Otsikolla ”Tiedettä taiteesta vai taidetta tieteestä?” puhutaan tieteen ja taiteen vuoropuhelusta. Syyskaudella paikkana on Pakkalan sali keskustakirjasto Saaressa, missä 22.9. aiheena on kansalaistiede ja muut tutkimuksen tavat; Art&Tech-viikolla 17.11. puolestaan keskustellaan taiteen ja teknologian rajapinnasta. Kaikki tapahtumat alkavat kello 18.

Oulun yliopiston tuottamasta Oulu2026-ohjelmasta löytää lisätietoa verkko-osoitteen www.oulu.fi/fi/yhteistyo/oulu2026 kautta. ”Kulttuuriohjelman kärkenä noin 70 % ohjelman sisällöstä muodostaa koko vuoden mittainen Campus as a Stage -tapahtumakokonaisuus”, kertoo vt. kulttuuriohjelmavastaava Tekla Heinonen. ”Sen tarkoitus on esitellä yliopistoyhteisömme laaja-alaista kulttuuriosaamista sekä tuoda kulttuuria niin kampuksiemme arkeen kuin laajemmankin yleisön eteen.”

Campus as a Stage -kokonaisuutta tuottavat yliopiston henkilökunnan jäsenet, Oulun yliopiston ylioppilaskunnan piirissä toimivat opiskelijoiden harrastejärjestöt sekä yliopiston tiloissa toimivan avoimen päiväkoti LASTUn lapsiryhmät. Ohjelmassa on esimerkiksi kulttuurilounaita, kulttuuriluentoja, After Work -tilaisuuksia, erilaisia näyttelyitä ja yhteisötaideteoksia sekä taidekierroksia yliopiston taidekokoelmiin.

Lähteitä:

• AEDPAC (2026): Macroeconomic data of the pet industry and trade sector in Spain and Europe. www.aedpac.com/en/the-asociation/pet-industry-figures-5/index.htm
• Alexander, P., Berri, A., Moran, D., Reay, D., & Rounsevell, M. D. (2020): ”The global environmental paw print of pet food”,
• Global Environmental Change, 65, 102153.
• FEDIAF (2023): European pet population and market data. europeanpetfood.org/about/statistics
• IBISWorld (2026): Number of pets (cats and dogs). www.ibisworld.com/united-states/bed/number-of-pets-cats-and-dogs/75
• Erola, J., Saranpää, K., Laine, P., Pimiäinen, K. (2017): Presidenttien hevoset Ypäjällä. Suomen hevosurheilumuseo.
• ”Mannerheimin hevosia”, Tiedon portailla. www.tiedonportailla.fi/hevoset/mannerheim2.htm
• Ojala, I. (1997): Suomenhevonen Suomen puolesta 1939–1945. Karisto.
• Käthyn sukutaulu, Sukuposti. www.sukuposti.net/hevoset/kathy/82120