Keskellä kiihkeintä Kaltion taittoa tauti kaatoi minut vuoteeseen. Erysipelas eli omalla iholla elävän beetahemolyyttisen streptokokkibakteerin aiheuttama ruusu lehahti täyteen kukkaan sääressäni reilu viikko ennen painopäivää. Lähes kahdeksan vuotta tämä tuttu vieras pysyi poissa estohoidon eli kuukausittaisten penisilliinipistosten avulla, mutta nyt ilmeisesti jonkinasteinen työuupumus ja stressi tekivät kehoni infektiolle alttiiksi. Vaikka kesä- ja heinäkuussa pyrinkin enimmäkseen lepuuttamaan itseäni kevään taidebussimatkan jäljiltä. Ei onnistunut.

Kuluneena vuonna olin toki muistellut ruusujani, joten ehkä se hiipi jalkaani jotenkin alitajunnan kautta. Ensimmäinen kukintoni tapahtui nimittäin helmikuussa 2006 juuri samalla viikolla, kun Kaltio pääsi valtakunnan lööppeihin Muhammed-sarjakuvan ansiosta ja silloinen yhdistyksen hallitus päätti erottaa silloisen päätoimittajan. Kuumeeni huiteli 40 asteessa, ja vasta kolmantena päivänä jaksoin riisua villasukat, jolloin näin kirkkaanpunaisen säären ja hälytin päätoimittajan kuskaamaan minut yhteispäivystykseen.

Tästä kaikesta tuli kuluneeksi kaksi vuosikymmentä. Vielä vuosi sitten pohdin, josko pyöreiden ansiosta olisi pitänyt järjestää näyttely, pikainenkin, mutta onneksi en alkanut siihen. Nämä kulttuuripääkaupunkivuoden kaikki muut ylimääräiset järjestelyt ovat selkeästi kuluttaneet kehoani niin, että se ei enää omin voimin jaksanut streptokokkia vastustaa. Tällä kertaa suun kautta otettu antibiootti näyttää kuitenkin tehoavan – kaikki edelliset taudit on pitänyt myrkyttää suonensisäisin tropein ja usein vielä Oulun yliopistollisen sairaalan sisä- ja ihotautiosastoilla maaten.

En ole vieläkään kunnolla palautunut kuuden viikon ja yli kahdentoistatuhannen kilometrin E75-taidebussimatkasta. En ole vieläkään onnistunut kirjoittamaan sitä tekstiä, jonka lupasin itselleni tähän lehteen tuottaa. Yritän jonkinlaisen verkkoartikkelin siitä luoda syyskuun aikana. Fyysisen rasituksen lisäksi minua rassaa yhä se, että en onnistunut tekemään matkan aikana oikein mitään niitä asioita, joiden etukäteen ajattelin olevan itselleni tärkeitä. No, pyrin pyydystämään oman ajatusvirtani aiheesta ”epäonnistuminen” sinne verkkoon.

Kehoni virtaus on häiriintynyt. Ruusut kukkivat vain sen kohdan alapuolella, josta jalkani katkesi (sääri- sekä pohjeluun avomurtuma) marraskuussa 1990 ollessani kaksitoistavuotias. Nesteet eivät kierrä kunnolla vasemmassa nilkassani, mikä altistaa sen bakteerille.

Tämän Kaltion monet tekstit käsittelevät jokien patoamisen vaikutuksia jokivarsien ihmisille ja luonnolle. Virtausten häiriintyminen aiheuttaa sairautta – aivan kuten ihmisyksilössäkin. Erilaiset padot, estot, muurit ja tukokset pitää rikkoa, jotta elämä pääsee virtaamaan ja hengittämään. Seisomaan pakotettu vesi muuttuu haisevaksi liejuksi.

Viettäessäni kesäpäiviä itsediagnosoimani tietynlaisen työuupumuksen keskellä olen huomannut kadottavani uskoa kulttuuri-ilmastonmuutokseen tai sen vapauttavaan voimaan. Kyllä täällä kuitenkin jotain tapahtuu. Se ”helvetin iso pato”, jonka Litku Klemetti laulaa murtuvan, murtuu jokaisen ihmisen sisällä, jos on murtuakseen. Ja kun se murtuu, ihminen pääsee takaisin siihen virtaan, joka kiertää ikuisesti merestä taivaalle ja sieltä vaarojen rinteille.