Kansalliset populaarimusiikkikulttuurit heijastavat usein kansainvälisiä tyylivirtauksia. Ilmiö on kuultavissa myös saamelaisessa modernissa musiikissa. Esimerkiksi 1970-luvulla tehdyn saamenkielisen musiikin ja jopa perinteisten luohtien (joikujen) säestyksessä voi kuulla ajalle tyypillistä kantrimusikin vaikutusta. Seuraavilla vuosikymmenillä saamelaisen musiikin tyylien kirjo laajeni muun muassa ”kasaripoppiin”, maailmanmusiikkiin, elektroniseen tanssimusiikkiin ja ambient-tyyliin.

Koska saamelaiset musiikkiperinteet perustuivat ihmisäänelle, niissä ei käytetty säestyssoittimia, joten kaikki moderni säestetty musiikki oli uudenlaista. Kuvaavaa on, että saamelaiset musiikintekijät olivat usein pioneereja niin uusien saamelaisen musiikin tyylien kehittämisessä kuin modernin saamelaisen musiikkikulttuurin ja siihen liittyvien organisaatioiden rakentamisessa.

Tilanne muuttui 2000-luvun alussa uuden sukupolven aktivoituessa. Sen kokemus saamelaisesta musiikista ja musiikillisesta ympäristöstä ylipäätään oli toisenlainen kuin pioneerisukupolvella: heidän kasvaessaan moderni saamelainen yhteiskunta oli rakentunut, ja saamelaista modernia musiikkia oli jo olemassa. Länsimainen ja kansainvälinen pop- ja rock-musiikki olivat myös nousseet radion ja television keskeisiksi musiikkityyleiksi. On hyvä muistaa, että vielä 1980-luvulla rock ja pop eivät olleet suomalaisten radiokanavien ykkösmusiikkia. Tähän tyylilliseen kontekstiin alettiin 2000-luvun alussa tehdä myös uutta saamenkielistä musiikkia: rokkia, poppia – ja myös räppiä.¹

Ensimmäisen saamenkielisen rap-albumin Amok-kaččâm julkaisi inarinsaamelainen artisti Amoc eli Mikkâl Morottaja vuonna 2007. Samoihin aikoihin räppäsi pohjoissaameksi myös Aslak Uula Länsman, taiteilijanimeltään Aziz the Combat Fighter, mutta hän ei julkaissut äänitteitä. Seuraavan vuosikymmenen kolme julkaistua rap-albumia olivat Áilu Vallen tuotantoa: Dušši dušše duššat (2012), 7 (2015) ja Viidon sieiddit (2019). Tällä vuosikymmenellä on julkaistu toistaiseksi kaksi Yungmiqun albumia: Mo Don Oainnát Máilmmi (2023) ja Chapter (2025).

Saame-rap 2010-luvun lopulla

Keskustelimme Yungmiqun eli Mihkku Laitin ja Jezebron eli Jesse Ruokolaisen kanssa saamelaisesta räpistä 2020-luvulla ja heidän näkemyksistään musiikin tekemiseen. Laiti ja Ruokolainen ovat kumpikin kasvaneet Utsjoella ja aloittaneet musiikin tekemisen 2010-luvun puolivälissä. Tilanne oli monella tapaa erityinen. Rap-genre tuntui olevan tuolloin modernin saamelaisen musiikin keskiössä. Sitä pääsi kuulemaan lähes kaikilla musiikkifestivaaleilla Saamenmaalla ja siitä kirjoitettiin runsaasti mediassa. Musiikkia oli kuitenkin julkaistu äänitteillä erittäin vähän.

”Me alettiin tekemään musiikkia Jessen kanssa siinä 2019, just ennen 2020-lukua”, Laiti muistelee. ”Se oli sellaista aikaa, että saameräppiä ei tehty melkein yhtään. Amocilta tuli levy 2007 ja sen jälkeen vain joitain sinkkuja, ja Áilu Vallen toisen levyn ilmestymisestä oli jo vuosia. Duolvva duottar ei ollut pitkään aikaan ollut aktiivinen ja SlinCraze tiputteli joitain yksittäisiä kappaleita. Ei ollut tullut pitkään aikaan mitään uutta. Meidät haluttiin esiintymään ja vetämään täysi tunnin setti, vaikka materiaalia oli vain 30 minuutin verran.” Kysyntä pakotti kaksikon tekemään vauhdilla uutta musiikkia.

Kaksikolla ei ollut räpin tai ylipäätään saamelaisen musiikin tekemisessä painolastina aiempien sukupolvien pioneeriroolia. ”Me ollaan synnytty ja kasvettu aikana, kun on ollut saameräppiä”, Laiti kiteyttää. ”Mulla ei ole ollut ikinä sellaista tunnetta, että voinko tehdä tällaista, niin kuin vaikkapa Amoc tai Áilu Valle ovat joutuneet miettimään. Erityisesti Amocilla oli haastavaa, koska inarinsaame oli tuolloin vielä heikossa tilanteessa eikä saamenkielistä räppiä ollut edes olemassa. Jessen kanssa ollaan saatettu tehdä uudenlaisia biisejä, mutta meidän ei ole tarvinnut tehdä täysin uutta genreä
maailmaan.”

Laiti julkaisi ensimmäiset kappaleensa vuonna 2019 ja yllättyi niiden herättämästä kiinnostuksesta. ”Ensimmäinen SoundCloudiin laitettu sinkku sai tuhansia kuunteluita ilman mitään sen isompaa promoa. En tajunnut, mistä ne kuuntelut tuli tai kuka sitä kuunteli. Jälkikäteen mietittynä se oli ihan vaan sitä, ettei moneen vuoteen ollut tullut yhtään mitään saamelaista räppiä. Tieto siitä, että nyt on joku, joka alkoi tekemään, vaan levisi tosi nopeasti.”

Sábmái – saamenkielinen ja saamenmielinen

Painolastin puuttuminen myös saamenkielen käytöstä erotti nuoremman sukupolven aiemmasta. ”Kuusitoistavuotiaana en ajatellut kieltä yhtään sen enempää, aloin vaan tekemään omalla äidinkielellä”, Laiti kertoo. ”En miettinyt yhtään, että nyt tällä on jokin iso kulttuurinen merkitys. Oli vaan luonnollista tehdä niin. Kesti monta vuotta tajuta, että saameksi räppääminen on jo itsessään kantaanottavaa.”

Tällä hetkellä saamen kielen ja kulttuurin erityinen merkitys on molemmille artisteille keskeinen osa musiikin tekemistä. Jesse Ruokolainen kuvaa tätä käsitteellä sábmái, joka tarkoittaa vapaasti käännettynä saamenmielisyyttä. ”Se on voimakas ja voimaannuttava sana, ja itse en käyttäisi sitä kenestä vain. Jos joku on sábmái, hänen luonteestaan näkee saamelaisuuden, saamelaisen suhtautumisen sekä käytöksen. Toisen saamelaisen kuvaileminen sillä sanalla on jo melkoinen kunnia. Se, että saamelainen sanoo toisen saamelaisen olevan sábmái, vahvistaa myös yhteenkuuluvuutta.”

Kaksikko on esiintynyt yhdessä jo vuosien ajan, mutta Ruokolainen vasta viimeistelee ensimmäistä sooloalbumiaan. ”Se on ollut yli kahden vuoden projekti. Siinä on vanhempaa holviin jäänyttä musiikkia, jonka julkaisuun ei ole ollut sopivaa hetkeä. Albumi on tulossa näillä näkymin kesällä 2026. On jännittävää odottaa, miten se otetaan vastaan, kun olen panostanut niin paljon varsinkin sanoituksiin ja rakentanut huolellisesti levyn kokonaisuuden.”

Jezebron levyn keskeinen teema on saamelaisuus, kokemus saamelaisen musiikin ja taiteen tekemisestä sekä elämisestä kaukana kotiseudusta.

Skoattu sisa jávket
Juohke jagi eanet olbmot
Mieđaid mieđaid álgá
Juohke jahki hávdái du doalvut
Itgo don ádde juos don oađát
Nubbi čalmi rávas,
Du seinniid siste jienat huiket
Časket gallu rávas!

Go dan dagat don leat friiddja
Dušše iežat mielas
Geahččat oađđinlanja gáhtu
Juonu váilu iežat mielas
Muittut golget nieras guoddái,
Vaikko veahkki gávdno
Du birrasis leat dievva berosteaddji olbmot!

Amas mis ii oktage oahpašii
Amas oahpaheaddjige ii dieđe
Guođđit giela dehálašvuođa ruoktot
Rájiid rasttildeapmi šattá boastut?
Ráhkkis ii eana muhto ráhkkis lea ruhta
Ja goabbá bealde don čuoččut?
(Jezebro: ”Sábmái”)

Jokainen saamelainen julkisuudessa on kaikkien saamelaisten edustaja

Samankaltaiset teemat ovat esillä myös Laitin toisella albumilla Chapter. ”Meitä yhdistää se, että olemme molemmat muuttaneet pohjoisesta tänne Ouluun, muuttaneet pois saamelaisesta yhteisöstä. Oulussakin on tosi vahva saamelaisyhteisö, mutta esimerkiksi saamen kieltä ei päivittäin kuule. Huomaan, että levyllä käsittelen näitä ajatuksia. Olen nyt täällä, en ole enää siellä.” Keskittyminen henkilökohtaisiin teemoihin on mielenkiintoista, sillä rap-musiikin sanoitusten keskeisinä piirteenä ovat pitkään olleet yhteiskunnalliset ja kulttuuriset epäkohdat ja niiden voimakas kritiikki.

Saamelaisuuden ja sen suhteen valtakulttuuriin pohtiminen kytkeytyy sekä henkilökohtaisuuteen että yhteiskunnalliseen kritiikkiin. Laitin sanoitukset lähtevät osin omista kokemuksista. Vuonna 2021 hän lähti mukaan Talent-suomi kisaan ja eteni semifinaaliin saakka ”Ruoktu”-kappaleella. Samaan aikaan Petteri Saario kuvasi Laitista kertovaa dokumenttielokuvaa Revontulten räppäri. Laiti muistelee, että julkisuus muuttui nopeasti oudoksi, sillä kaikenlainen saamelaisnuoriin liittyvä kiinnostus tuntui kohdistuvan juuri häneen. ”Tuntui, että olin ’the saamelainen’, kaikkien saamelaisnuorten edustaja. Olin tosi usein gákti eli lapinpuku päällä vähän joka paikassa: Jussi-gaalassa, television Puoli seitsemän -ohjelmassa.”

Käännekohdaksi muodostuivat kuvaukset Oulussa. Odotuksena oli jälleen gáktiin pukeutuminen, mutta tällä kertaa Laiti koki tilanteen ahdistavana ja etnistävänä. ”Tuli outo fiilis kävellä gákti päällä keskustassa kun normaalisti en sitä täällä kaupungissa tee.” Laiti joutui tahtomattaan edustamaan kaikkia saamelaisia. ”Sen takia se tuntui just siltä, että multa mitään kysymättä oletettiin, että nyt kun minä kysyn sinulta niin sinä vastaat kaikkien saamelaisten puolesta. Mutta en halua sitä. Gákti päällä olemisesta julkisuudessa jäi sellainen fiilis, että tämä ei ole sitä mitä haluan. Tuntui kuin ruokkisi lusikalla katsojaa suuhun: katso, minulla on lapinpuku päällä, olen saamelainen.”

Tämä edustuksellisuus johtuu kenties myös siitä, että saamelaistaiteilija joutuu lähes väistämättä kosketuksiin valtakulttuurin esiintymistilanteiden kanssa. Saamelaisen taiteen kenttä on varsin kapea. Tämä luo eräänlaisen kulttuurienvälisen tilan, jossa taiteilijan odotetaan kuvaavan muille saamelaisuuden erityisyyttä. Valtakulttuurin taiteen rakenteet ovat puolestaan niin laajat, että esimerkiksi suomalainen taiteilija voi toimia koko elämänsä suomalaisen kulttuurin sisällä. Vasta kansainvälinen menestys tuo eteen kysymyksen siitä, mikä on suomalaisen taiteen suhde muuhun maailmaan, ja pakon määritellä itsensä suomalaisena.

Luonteva tila olla saamelainen artisti

Julkisuuden tuomat kokemukset nousivat yhdeksi Chapter-albumin teemaksi: miten olla saamelainen ruokkimatta stereotypiaa siitä, millainen on saamelainen? Laiti on jättänyt gáktin kokonaan pois suuresta osasta keikkojaan, koska ärsyyntyi ajatuksesta, että vain gákti tekee ihmisestä saamelaisen. ”Mietin, että jos esiinnyn siten, että räppään täysin pohjoissaameksi, niin se riittää määrittämään, että olen saamelainen.” Valtakulttuurin näkökulmasta voi olla vaikea ymmärtää, että saamelaisuuden edustuksellisuus voi olla raskasta, koska se liittyy myös suomalaisen kolonialismin perintöön.

Laiti kommentoi tätä ”Ofelaš”-kappaleessaan:
Lean moddii maid gullan mii gekset buot daid ságaid.
Sáhtát googlaa mii dáhpáhuvai ovdal ásodagain.
(Olen joskus myös kuullut että me keksitään nämä jutut.
Voit googlata mitä tapahtui ennen asuntoloissa.)

Tilanne, jossa saamelaisen artistin odotettiin edustavan kaikkia saamelaisia, johti myös pohdintaan, kenelle musiikkia ja varsinkin sanoituksia tehdään. Professori Veli-Pekka Lehtola on pohtinut saamelaistaiteilijoiden taiteellista viestintää kaksoisroolina. Esimerkiksi saamelaisessa teatterissa voidaan havaita välittyvän yhdenlainen sanoma saamelaisille ja toisenlainen niille, jotka eivät tunne saamelaisuutta.

Lehtola kuvaa kuitenkin 1980-luvun tilannetta, jolloin taidetta käytettiin usein tarkoituksellisesti saamelaisen politiikan välineenä. Edustuksellinen rooli tarjottiin taiteilijoille myös saamelaisen yhteisön sisältä, vaikka se olikin erilainen kuin ulkopuolisten määrittelemät stereotypiat. Kenties saamelaisuuden näyttäminen oli radikaalia silloisessa kulttuurisessa tilanteessa. Saamelaisen taiteilijan odotettiin tekevän taidetta muille. Saamelainen kuvataiteilija ja runoilija Synnøve Persen huomautti jo 1970-luvulla, että usein saamelaiset taiteilijat eivät pysty tekemään ”taidetta taiteen vuoksi”.

Laitin ja Ruokolaisen ajatukset kuitenkin uudistavat kaksoisroolia, sillä he haluavat tehdä taidetta, joka on tärkeää itselle mutta tuo samalla näitä teemoja esiin saamelaisille, jotka osaavat kieltä. Ne, jotka eivät osaa kieltä, saavat tykätä ihan vapaasti mutta eivät ole keskiössä. ”Sen, mitä minä haluan tuoda esille, teen saameksi”, Ruokolainen pohtii. ”Välttämättä suurin osa kuuntelijoista ei ymmärrä, jos ei osaa kieltä tai ei ole jotakuta, joka osaa selittää, mitä biiseissä sanotaan. En ole missään vaiheessa ajatellutkaan, että pitäisi saada kaikki selväksi ihan kaikille, että kaikki kieltä osaamattomatkin ymmärtäisivät. Tietenkin toivon, että ihmiset kuuntelee. Mun tekstit on heille, jotka ymmärtää, mutta ne on myös muille.”

Kenties saamelaisen taiteen luonteva tila saamelaisen yhteisön sisällä on juuri se sama, jonka osana Laiti ja Ruokolainen alunperin aloittivat rap-musiikin tekemisen. Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö. Ruokolainen kertoo eläneensä ympäristössä, jossa kulttuuri ja kieli ovat näkyneet ja kuuluneet vahvasti ympärillä.

Uusien asioiden kuten saamelaisen historian tai kielen opiskelu tarjoavat uuden näkökulman saamelaisuuteen, Ruokolainen pohtii. ”Siksi ajattelen, että meille on kevyempää ja rennompaa tehdä kantaaottavia biisejä aiheista, jotka olisivat olleet aiemmille sukupolville liian raskaita. Se, että itellä ei ole ollut niin raskaita kokemuksia mutta samalla tiedostan historian, voimaannuttaa mua nostamaan sen asian esille.”

Tasapaino oman tekemisen ja toimeentulon välillä

Mihkku Laitin ja Jesse Ruokolaisen mielestä moni asia tuntuu olevan kunnossa saamelaisen musiikin tekemisessä 2020-luvulla. Voi tehdä paljon itse, äänittää, miksata, masteroida ja julkaista internetissä sekä löytää kuulijoita.

Aluksi Laiti teki kaiken itse ja mielsi itsensä kokonaisvaltaiseksi taiteilijaksi. ”Tein kansikuvat ja kirjoitin sanat ja tuotin kaiken ite, oli täysi taiteellinen vapaus tehdä itse mitä haluan, se oli hieno tunne.” Ruokolainen komppaa: ”Vapaus tehdä itse on vapauttavaa, voi päättää kaikesta, ei tarvi enempää miettiä vaikka biisin pituutta, onko tämä jonkun mielestä ok vai pitääkö tehdä enemmän. Voi tehdä pienimuotoisestikin.”

Nykyteknologia ja internet tarjoavat myös vapauden valita monien erilaisten tapojen välillä. Aiemmin mahdollisuudet olivat rajatumpia ja haasteita riitti. Pelkästään äänittäminen maksoi paljon, ja levy-yhtiöillä oli iso portinvartijan rooli musiikin julkaisussa.

Saamelaismusiikilla on Suomen musiikkibisneksessä kuitenkin vain marginaalinen asema. On haastavaa luoda uraa pitkäjänteisesti saamelaisena muusikkona. Suomessa ei ole esimerkiksi isompaa saamelaista levy-yhtiötä, jonka kautta voisi julkaista saamenkielistä musiikkia. Yksi Laitin tavoitteista onkin kokeilla, onnistuisiko hän rakentamaan pitkäjänteisempää toimintaa oman Lokta Records -levymerkkinsä puitteissa. ”Haluaisin päästä testaamaan, olisiko sellaiselle tarvetta ja löytyisikö sille kiinnostusta: kuinka pitkälle pääsisi, myisikö se, saisko keikkoja? Lähtevätkö ihmiset kuuntelemaan vaikkapa Etelä-Suomessa, jos eivät ymmärrä mitään sanoista? Voiko saamelaisen artistin henkilöbrandiä rakentaa ilman, että täytyy olla koko ajan gákti päällä?”

Norjan saamelaisartisteista esimerkiksi ISAK ja KeiiNO ovat 2020-luvulla saaneet kansallista menestystä. Suurilla areenoilla esiintymisestä on Suomessakin joitain esimerkkejä, kuten Ulla Pirttijärvi & Ulda Provinssissa 2024 tai Ella Marie vuonna 2025. Jussi Isokosken johtama Tuupa Records oli yritys tähän suuntaan, mutta yhtiö lopetti levy-yhtiötoiminnan 2010-luvun lopulla.

”Musiikki on kuitenkin tasapainottelua, jossa oma oma rauha tehdä”, Mihkku Laiti pohtii. ”Jossain vaiheessa tarvii kuitenkin isompia kuvioita, jotta voi myydä tarpeeksi, että sillä tulee toimeen. Ja olisi kiinnostava tietää, voisiko saamenkielisellä musiikilla oikeasti lyödä isosti läpi Suomessa.” Jesse Ruokolainen uskoo, että voi: ”Kun musiikki on rehellistä ja itse uskot siihen, niin ne ihmiset, jotka siitä pitää, tulee sen musiikin luokse. Ne, jotka tykkää siitä, kyllä löytävät sen artistin ja biisin.”

• 1 Ks. esim. Jarkko Kumpulainen: ”Nupit koilliseen: Hip hop Inari rap”, Kaltio 3/2004 tai https://www.kaltio.fi/vanhat/indexbbcb.html?405