Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Oulun teatteri: Post-Kabaree. Kantaesitys Pikisalissa 10.11.2023.
Ohjaus Joel Härkönen, äänisuunnittelu Veli-Ville Sivén, musiikki Veli-Ville Sivén ja työryhmä, lavastus- ja pukusuunnittelu Kalle Nurminen, valosuunnittelu Aarne Turunen, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Veera Anttila.
Rooleissa Heli Haapalainen, Henri Halkola, Elina Korhonen, Antti Laukkarinen, Joose Mikkonen, Timo Pesonen, Merja Pietilä, Veli-Ville Sivén, Anne Syysmaa, Jere Virta, Tuula Väänänen, Ira Oinonen.
Vuoden lähestyessä loppuaan Oulun teatterin Pikisalin valtasi Post-Kabareen tummankirjava karnevaaliseurue. Kabareen konseptin ovat luoneet ohjaaja Joel Härkönen, äänistä ja musiikista vastaava Veli-Ville Sivén sekä visuaalisen ilmeen suunnitellut Kalle Nurminen yhteistyössä muun työryhmän kanssa.
Itselläni ei ole kummoista kokemusta Berliinin yöelämästä, varsinkaan sadan vuoden takaisesta. Baaritiskillä ja ravintolapöydillä sisustettuun Pikisaliin astuessa mieleen kuitenkin palasi elävästi keväinen käynti Chamäleon-teatterissa sirkusta katsomassa. Ilmapiiri on siis kohdillaan.
Ovet aukeavat kolme varttia ennen esityksen alkua, jolloin ”pre-show” alkaa. Kabareen hahmot ottavat katsojat lämpimästi vastaan ja tunnelman tiivistymistä on viihtyisää seurata, mutta mistään isommasta viime tingan tulijakaan ei jää paitsi.
Salin keskipisteenä katseet kerää karusellina pyörivä pienoisareena. Kun esiintyjät pääsevät irti, show levittäytyy kaikkiin sopukoihin portaita ja peräseinän bändilavoja myöten.
Perusidea tekee mahdolliseksi tarjota koettavaa laidasta laitaan, laulelmasta slapstickiin ja sirkuksesta traagiseen monologiin. Post-Kabaree läikkyy laitojen ylikin kuin runsaudensarvi – välillä myös häiritsevän hajanaisesti.
Onnistunut kirjavuutta perusteleva ratkaisu on keskittyä rakentamaan värikkäitä karaktäärejä. Varsinaisten esiintyjien ohi juonta nousee kuljettamaan reppana Noa (Antti Laukkarinen) menetyksineen ja haaveineen.
Hahmojen yksilöllisyyttä korostaa, että kunkin nimikkokappale on esiintyjän itsensä sanoittama. Mahtipontinen Matador (Tuula Väänänen), viileä Liza (Elina Korhonen) ja seuruetta hallitseva Pelastaja (Henri Halkola) tuovat peliin kukin omanlaistaan dramatiikkaa. Suurellisuutta keventää Mustavariksen (Joose Mikkonen) lastenlorumainen lallatus. Ylimalkaan on hyvä, että laulujen mittoja ja loppusointuja ei ole viilattu aivan viimeisen päälle.
Akrobaattikaksikko Plongeur ja Waitress (Jere Virta, Ira Oinonen) vaikuttaa intensiivisillä, dramaattisten riuhtaisuiden ja äkkipudotusten rytmittämillä numeroillaan. Pian he kuitenkin avautuvat jutustelevasti uransa vaiheista ja vastoinkäymisestä.
Mutkaton esiintyjäroolin riisuminen sopisi hienosti toisenlaiseen nykysirkukseen, vintage-henkisessä karnevaalissa se tuntuu särkevän lumouksen. Meediomaisen Nuntiuksen (Merja Pietilä) ennustuksissa on vinksahtanutta viehätystä, mutta siinä taas taika tyssää mainostamiseen.
Puvustus tukee upeasti hahmoja: rouhea punk ja järeä nahka yhdistyvät glitteriin, paljetteihin ja eleettömän mustaan, ja dadaistiset pahvinaamiot henkivät uhkaa. Tivolihenkisiä marssitahteja höystävät metalliromusta viritellyt perkussiot. Välillä Kraftwerk- ja industrial-tyyliset saundit luovat kontrastia nostalgisten melodioiden kanssa.
Sisällöltään Post-Kabaree ei liiemmin haasta katsojaa – ei toki ole mikään pakko. Mutta sävyisä kantaaottavuus tuntuu kompromissilta silkan viihteen ja terävän herättelyn välillä.
Matadori ei enää tahdo tappaa eläimiä. Herkälle heteromiehelle (Heli Haapalainen) ja tämän hikiselle rytmimunalle naureskellaan kaikella leppoisuudella. Lopussa myös ihastuttavan inhoilta hahmoilta viedään terää esittelemällä näistäkin mukavampia puolia.
Rohkein veto lienee Razputinin (Anne Syysmaa) uljaan haikeasti tulkitsema ”Kaupunki monien siltojen”. Kaipuu Venäjälle on nykyhetkessä kiinnostavan ristiriitainen teema.
Esityksenä Post-Kabaree huokuu tietynlaista orgaanisuutta ja – niin hyvässä kuin pahassa – tunnetta siitä, että jokainen työryhmän jäsen on saanut tuoda kokonaisuuteen juuri haluamansa ainekset.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
Kesäkuun kansiteos on Oulussa asuvan performanssitaiteilija Olga Prokhorovan ”Juoppo Joogaa”.
”The Blaster Masterin sukupolven mittaisen levytystauon jälkeen julkaistu Bring Me The Sun yllättää myönteisesti”, Eros Gomorralainen kirjoittaa oululaisyhtyeen uudesta pitkäsoitosta.
Mustarindan kesäohjelma kuvittelee uusia tapoja ymmärtää taiteen roolia kestävämmän matkailun kontekstissa.
”Poems, dance and songs help us balance all the traumas through hope.” Lölä Florina Vlasenko interviewed Iranian-born artist Shima Salehi.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.