Tuhannen tunnelman kabaree

Oulun teatteri: Post-Kabaree. Kantaesitys Pikisalissa 10.11.2023.
Ohjaus Joel Härkönen, äänisuunnittelu Veli-Ville Sivén, musiikki Veli-Ville Sivén ja työryhmä, lavastus- ja pukusuunnittelu Kalle Nurminen, valosuunnittelu Aarne Turunen, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Veera Anttila.
Rooleissa Heli Haapalainen, Henri Halkola, Elina Korhonen, Antti Laukkarinen, Joose Mikkonen, Timo Pesonen, Merja Pietilä, Veli-Ville Sivén, Anne Syysmaa, Jere Virta, Tuula Väänänen, Ira Oinonen.

Vuoden lähestyessä loppuaan Oulun teatterin Pikisalin valtasi Post-Kabareen tummankirjava karnevaaliseurue. Kabareen konseptin ovat luoneet ohjaaja Joel Härkönen, äänistä ja musiikista vastaava Veli-Ville Sivén sekä visuaalisen ilmeen suunnitellut Kalle Nurminen yhteistyössä muun työryhmän kanssa.

Itselläni ei ole kummoista kokemusta Berliinin yöelämästä, varsinkaan sadan vuoden takaisesta. Baaritiskillä ja ravintolapöydillä sisustettuun Pikisaliin astuessa mieleen kuitenkin palasi elävästi keväinen käynti Chamäleon-teatterissa sirkusta katsomassa. Ilmapiiri on siis kohdillaan.

Ovet aukeavat kolme varttia ennen esityksen alkua, jolloin ”pre-show” alkaa. Kabareen hahmot ottavat katsojat lämpimästi vastaan ja tunnelman tiivistymistä on viihtyisää seurata, mutta mistään isommasta viime tingan tulijakaan ei jää paitsi.

Salin keskipisteenä katseet kerää karusellina pyörivä pienoisareena. Kun esiintyjät pääsevät irti, show levittäytyy kaikkiin sopukoihin portaita ja peräseinän bändilavoja myöten.

Perusidea tekee mahdolliseksi tarjota koettavaa laidasta laitaan, laulelmasta slapstickiin ja sirkuksesta traagiseen monologiin. Post-Kabaree läikkyy laitojen ylikin kuin runsaudensarvi – välillä myös häiritsevän hajanaisesti.

Onnistunut kirjavuutta perusteleva ratkaisu on keskittyä rakentamaan värikkäitä karaktäärejä. Varsinaisten esiintyjien ohi juonta nousee kuljettamaan reppana Noa (Antti Laukkarinen) menetyksineen ja haaveineen.

Hahmojen yksilöllisyyttä korostaa, että kunkin nimikkokappale on esiintyjän itsensä sanoittama. Mahtipontinen Matador (Tuula Väänänen), viileä Liza (Elina Korhonen) ja seuruetta hallitseva Pelastaja (Henri Halkola) tuovat peliin kukin omanlaistaan dramatiikkaa. Suurellisuutta keventää Mustavariksen (Joose Mikkonen) lastenlorumainen lallatus. Ylimalkaan on hyvä, että laulujen mittoja ja loppusointuja ei ole viilattu aivan viimeisen päälle.

Akrobaattikaksikko Plongeur ja Waitress (Jere Virta, Ira Oinonen) vaikuttaa intensiivisillä, dramaattisten riuhtaisuiden ja äkkipudotusten rytmittämillä numeroillaan. Pian he kuitenkin avautuvat jutustelevasti uransa vaiheista ja vastoinkäymisestä.

Mutkaton esiintyjäroolin riisuminen sopisi hienosti toisenlaiseen nykysirkukseen, vintage-henkisessä karnevaalissa se tuntuu särkevän lumouksen. Meediomaisen Nuntiuksen (Merja Pietilä) ennustuksissa on vinksahtanutta viehätystä, mutta siinä taas taika tyssää mainostamiseen.

Puvustus tukee upeasti hahmoja: rouhea punk ja järeä nahka yhdistyvät glitteriin, paljetteihin ja eleettömän mustaan, ja dadaistiset pahvinaamiot henkivät uhkaa. Tivolihenkisiä marssitahteja höystävät metalliromusta viritellyt perkussiot. Välillä Kraftwerk- ja industrial-tyyliset saundit luovat kontrastia nostalgisten melodioiden kanssa.

Sisällöltään Post-Kabaree ei liiemmin haasta katsojaa – ei toki ole mikään pakko. Mutta sävyisä kantaaottavuus tuntuu kompromissilta silkan viihteen ja terävän herättelyn välillä.

Matadori ei enää tahdo tappaa eläimiä. Herkälle heteromiehelle (Heli Haapalainen) ja tämän hikiselle rytmimunalle naureskellaan kaikella leppoisuudella. Lopussa myös ihastuttavan inhoilta hahmoilta viedään terää esittelemällä näistäkin mukavampia puolia.

Rohkein veto lienee Razputinin (Anne Syysmaa) uljaan haikeasti tulkitsema ”Kaupunki monien siltojen”. Kaipuu Venäjälle on nykyhetkessä kiinnostavan ristiriitainen teema.

Esityksenä Post-Kabaree huokuu tietynlaista orgaanisuutta ja – niin hyvässä kuin pahassa – tunnetta siitä, että jokainen työryhmän jäsen on saanut tuoda kokonaisuuteen juuri haluamansa ainekset.

Kaikille aisteille

2–3/2026

”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?

  • Jenny Kangasvuo

Kaupunki syntyy suistoon

2–3/2026

”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”

  • Jukka Takalo

Näkymätön toinen

2–3/2026

Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.

  • Mousa
Kaltio – Kirja-arvio

Poliittista luentaa

2–3/2026

”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”

  • Juhani Rantala

Paa skaks tässä?

2–3/2026

”The Blaster Masterin sukupolven mittaisen levytystauon jälkeen julkaistu Bring Me The Sun yllättää myönteisesti”, Eros Gomorralainen kirjoittaa oululaisyhtyeen uudesta pitkäsoitosta.

  • Eros Gomorralainen