Hannu Niklander: Kodit ja asunnot. 290 s. Robustos 2025.
Minä olen sinun menneisyytesi ja sinä olet minun tulevaisuuteni. Siinäpä on pysäyttävä isä–poika -suhteen tiivistys, jonka alamäkeään liukuva Weijo toteaa teini-ikäiselle Hannu-pojalleen. Näinhän se on jokaisen vanhemman ja lapsen suhteessa – ainoastaan se vaihtelee, kuinka mielellään tämän asian omalla kohdallaan hyväksyy.
Kirjailija Hannu Niklanderin isän Weijo Niklanderin (s. 1904) vaiherikkaaseen elämään perustuva Loivaa alamäkeä -sarja on edennyt viidenteen ja viimeiseen osaan. Kodit ja asunnot kuljettaa Weijon perheineen läpi vuodet 1959–69. Teos on sarjan edeltävien osien lailla tyyliltään naturalistinen kokoelma episodeja Weijon elämästä ja siinä mielessä itsenäinen, että sen voi lukea myös tuntematta aiemmin ilmestyneitä osia.
Tarina avautuu kuitenkin syvemmin, jos on aiemmat osat lukenut. Kun Weijon elämä on niissä ollut pikemminkin sarja sukutaustan, lahjakkuuden ja hyvän tuurinkin vauhdittamia nousuja menestyksen äärelle ja käsistä karkaavan juopottelun aiheuttamia syöksyjä nollapisteeseen, nyt suunta on enää alaspäin, vaikka vuosikymmeneen toki mahtuu ilonaiheitakin. Varsinkin puolison voimat ja hermot ovat koetuksella, kun Weijo sortuu alkoholiin kerta toisensa jälkeen.
Niklander kertoo avoimesti, kuinka tuurijuopon toilailu tekee monen ihmisen elämän ajoittain perin viheliääksi. Hän ei kuitenkaan tuomitse päähenkilöään. Weijo on kaikkine vikoineenkin myös rakastava ja rakastettava hahmo – ikäänkuin tosielämän Aku Ankka perheensä ja rikkaan liikemiesisänsä ilona ja riesana.
Tässä osassa Weijon avioelämä kärjistyy avioeroon ja ajoittaiseen asunnottomuuteen asti, mutta lukemista ja klassista musiikkia Weijo ei hylkää näissäkään oloissa. Aviopuoliso Maija-Liisa kylmenee Weijolle mutta suostuu kuitenkin Weijon kanssa useamman kerran saman katon alle asumaan, kunnes tämä taas tuhoaa tasapainon tolkuttomalla juomakuurilla. Välit Hannu-poikaan kestävät kaikki kolhut: musiikki ja muut yhteiset kiinnostuksen kohteet kantavat kohmeistenkin kausien yli.
Sarjan aiemmat osat ja Hannun omaelämäkerrallista sarjaa tunteva lukija ei ylläty siitä, että Weijon elämä päättyy traagisesti. Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen. On pakko etsiä rivien välistäkin vihjeitä siitä, asteliko Weijo elämästä kylliksi saaneena tietoisesti kohti loppuaan, vai vieläkö kaunosieluisella vanhenevalla äijärähjällä oli luottamusta asioiden kääntymiseen kohti parempaa tulevaisuutta. Tulkitkoon jokainen lukija asian omalla tavallaan.
Weijon 65-vuotiseen elämään on sisältynyt sen verran paljon vaiherikkaita tapahtumia ja kiinnostavia kohtaamisia, että sarjan venyminen viiteen osaan on ollut perusteltua. Yhden ihmisen vaelluksen kautta hahmottuu myös laajempi kehitys: esimerkiksi se, kuinka kaksikielinen Uudenmaan maakunta muuttuu kasvavan pääkaupungin suomenkieliseksi kehysalueeksi. Vaikka maan vaurastuminen tuo sähköt ja muut mukavuudet torppaankin, hyvävetinen kaivo jää entisen elämän pihapiirin halkovan, uuden maailman, valtatien alle. Tällaisten näennäisesti pienten mutta symboliselta merkitykseltään suurten asioiden huomaamisessa ja kuvaamisessa Niklander on mestari.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.
”Mitään uutta katsoja ei Kaijasta opi, eikä mitään uusia elokuvataiteellisia juolahduksiakaan synny.” Matti A. Kemi ei innostunut Kaija Koo -elämäkertaelokuvasta Kaunis rietas onnellinen.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden aloittanut ooppera Ovllá on ”syvällinen tutkimusmatka yksilön kieli-identiteettiin ja hapertuvaan sukuperintöön”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Traditionaaliseen oopperaperinteen kepeyttä ja leikkisyyttä lähestytään harvakseltaan.”
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
