Maa suojelun ja puolustamisen ristivedossa

Julkaisit hiljattain artikkelin, jossa esität Pohjois-Suomen militarisaation nojaavan osin tyhjän maan harhaan. Mitä tarkoitat sillä?

Suomalaisessa sekä eurooppalaisessa mielikuvamaastossa pohjoisin Eurooppa on nähty pitkälti kolonialistisen diskurssin mukaisesti terra nulliuksena – asumattomana ja luonnontilaisena joutomaana, eikä paikallisia maankäyttötapoja ole kunnolla tunnistettu. Nyt kun Pohjois-Suomeen kohdistuu kasvavia maanpuolustuksellisia tarpeita, kuten laajoja sotaharjoituksia, nämä vanhat mielikuvat näkyvät taas selvästi.

On tietysti totta, että Pohjois-Suomessa on enemmän tilaa esimerkiksi laajoihin maastoharjoituksiin kuin etelän asutuskeskittymissä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sotilaallinen toiminta häiritsisi tai tuottaisi ristiriitoja paikallisesti. Maa on kaikki kaikessa, ja nimenomaan maankäyttöön liittyvät ristiriidat ovat niitä isoja kysymyksiä Pohjois-Suomessa ja erityisesti Saamenmaalla.

Tuot esiin, miten militarisaatio tulee konkreettisesti esiin Lapissa ja Saamenmaalla juuri maankäyttöön liittyvissä kysymyksissä, kuten sotaharjoituksina ja infrastruktuurihankkeina. Miten tämä asettuu suhteessa muuhun maankäyttöön?

Tavat, joilla militaarista maankäyttöä edistetään, poikkeavat muusta maankäytöstä. Esimerkiksi kaivoshankkeista keskustellaan julkisesti ja ne altistetaan normaaleille menettelyille, kuten saamelaiskäräjien kuulemiselle sekä ympäristövaikutusten arvioinneille.

Puolustusvoimien ei tarvitse perustella avoimesti toimintaansa, sillä se nähdään salaisena ja välttämättömänä. Turvallisuuden puitteissa militaristista maankäyttöä ei altisteta samanlaiselle arvokeskustelulle ja yhteiskunnalliselle neuvottelulle.

Erilaisia vastaääniä on hyvin vaikea tuoda esiin varsinkaan yksilötasolla, sillä kukapa haluaisi olla kansallista turvallisuutta vastaan. Asiat eivät myöskään ole mustavalkoisia, vaan täynnä ristiriitoja. Joku voi olla huolissaan lisääntyvästä sotaharjoittelusta ja sen vaikutuksista poronhoidolle, mutta samanaikaisesti pohtia, olemmeko tarpeeksi varautuneita sodan syttyessä.

Millaisia keinoja kansalaisilla on tällä hetkellä vaikuttaa siihen, miten puolustusvoimat käyttävät maata Pohjois-Suomessa?

Kansalaisilla on oikeus edellyttää puolustusvoimilta ja muilta valtion tahoilta kunnon perusteluita erilaisille toimille ja päätöksille, että tiedon salaamiselle. Olisi hyvä keskustella siitä, missä ovat tiedon salaamisen rajat. Toisin sanoen, mikä on sellaista tietoa, johon kansalaisilla tulisi olla oikeus ilman, että turvallisuus tosiasiallisesti vaarantuu.

Suuriin kuvioihin on hyvin vaikea vaikuttaa. Valtio on sitonut itsensä Natoon ja erilaisiin puolustusyhteistyösopimuksiin, ja maanpuolustusta suunnitellaan ja toteutetaan osana varsin laajaa geopoliittista kuviota.

Puolustusvoimat voivat kuitenkin toiminnassaan ottaa paikalliset huomioon monella tavalla ja sovitella maankäyttöä. Saamelaisten kotiseutualueella korostuu myös lakisääteinen velvoite neuvotella saamelaiskäräjien kanssa kaikista laajemmista maankäyttöhankkeista.

Elämme isomman muutoksen aikaa, jossa vakiintuneita pelisääntöjä ei vielä ole, ja käytännöt ovat vasta muovautumassa. Siksi juuri nyt olisi tärkeää ylläpitää yhteiskunnallista keskustelua – pitää ääntä ja vaatia, että valtio sekä puolustusvoimat tekevät parhaansa.

Yksi globaalisti suurimmista syistä luontokadolle on maankäyttö ja sen muutokset. Millainen rooli ympäristövastuulliseksi toimintaansa korostavilla puolustusvoimilla on tässä yhtälössä?

Sotavoimat eivät lähtökohtaisesti ole ympäristöystävällisiä toimijoita. Sota ja siihen valmistautuminen kuluttavat hirvittävästi luonnonvaroja sekä energiaa, toiminta on saastuttavaa, ja sodan tuhovoima kohdistuu myös elinympäristöihin ja ekosysteemeihin. Katsotaan vaikka Ukrainaa tai Gazaa – sodankäynti ei ole ympäristövastuullista.

Pohjoisessa on ollut pitkään vallalla kaivosbuumi, jota vihreä siirtymä edelleen kiihdyttää. Nyt mukaan tulevat puolustusvoimien kasvavat mineraalitarpeet. Isoja sotavoimia ei ylläpidetä ilman suurta hiilijalanjälkeä. Se on lähtökohta, joka on tunnistettava.

Toisaalta viime vuosina tietyissä asiantuntijapiireissä ja myös puolustusvoimien omassa viestinnässä on noussut esiin diskurssi, jonka mukaan militaarinen maankäyttö edistää ympäristönsuojelua. Esimerkiksi tietyn alueen varaaminen ampumaharjoitusalueeksi sulkee sen pois muulta raskaalta maankäytöltä ja teollisuudelta. Tämän kerrotaan suojaavan alueen biodiversiteettiä. Kuitenkin jokainen sotaharjoitus myös saastuttaa ja jättää jälkensä. On hyvä kysyä, missä ovat rajat sille, milloin militaristisen maankäytön sivutuotteena syntynyttä ”biodiversiteetin suojelua” voidaan kutsua suojeluksi. Ei myöskään ole kovin kaunis ajankuva, jos ainoa tapa saada laajoja luontoalueita suojattua on asettaa ne puolustusvoimien käyttöön.

Olemme muutamassa vuodessa kääntyneet yhteiskunnasta, jossa Greta Thunberg, planetaarinen tuho ja ilmastokatastrofi olivat isoja otsikoita, siihen, että puhumme päivittäin puolustusmenojen kasvattamisesta itsestäänselvyytenä. Muutos on radikaali. Muutama vuosikymmen taaksepäin rauhanliikkeen ja ympäristöliikkeen välillä oli vahva yhteys. Nyt rauhanliikettä ei Euroopassa juuri ole, eikä ympäristöliike ole vielä kiinnittänyt tarvittavaa huomiota asevarustelun ja militarisaation vaikutuksiin ympäristölle.

Mitä muuta häviää luonnon monimuotoisuuden ohella, kun sotavoimat muokkaavat aluetta?

Maankäyttöön liittyvillä kysymyksillä, käytännöillä ja päätöksillä on aina myös laajempia, kauaskantoisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Nyt Pohjois-Suomen ja Saamenmaan aluekehitystä ohjaavat aiempaa voimakkaammin maanpuolustuksen ja huoltovarmuuden tarpeet ja niihin liittyvä investointiraha, ja muutoksia viedään eteenpäin pikavauhdilla turvallisuuteen vedoten.

Hankkeet voivat tuoda yksille töitä ja tukea taloudellista toimeliaisuutta, mutta toisten elinkeinoille, yhteisölle ja tulevaisuuksille ne saattavat näyttäytyä uhkana. Siksi tarvitsemme edelleen myös avointa keskustelua siitä, mitä meneillään olevat muutokset tarkoittavat laajemmin aluekehityksen ja ympäristön kannalta. Entä miten turvataan saamelaisten elinkeinojen ja kulttuurin jatkuvuus sekä elinvoima? Minkälaisena haluamme nähdä alueen, jota puolustamme, tulevaisuudessa?

Millaista olisi aidosti luontoa ja paikallisia yhteisöjä kunnioittava sotilaallinen toiminta Lapissa ja Saamenmaalla – vai onko sellaista?

Hyvä askel tähän suuntaan olisi esimerkiksi paikallisen ympäristön ja luonnon hyvin tuntevien ihmisten osallistaminen. Saamelaiskäräjät on avoimesti esittänyt, että saamelaisten perinteisestä tiedosta ja taidosta liikkua ympäristössä voisi olla paljon hyötyä puolustusvoimille. Tämä voisi olla merkittävää sekä yhteisösuhteiden että ympäristön säästymisen kannalta.

Lisäksi voisi olla tarpeen pohtia avoimemmin, onko kaikki sotaharjoittelu tarpeen, missä laajuudessa sekä miten haittoja voidaan minimoida. Voisiko käytettyjä alueita esimerkiksi rajata paremmin? Miten harjoituksista viestitään paikallisille, ja miten mahdolliset vahingot korvataan? Miten ympäristönsuojelu ja luontoarvot voidaan huomioida jo suunnitteluvaiheessa?

Laajemmin katsottuna tarvitsemme tietysti edelleen myös kriittistä kansallista ja kansainvälistä ympäristöliikettä, joka pystyy lisäämään painetta Naton ja puolustusvoimien suuntaan ympäristövastuukysymyksissä.